Taikatalvi ja fenix-lintu

Maanantain ja tiistain välisenä yönä valkea sumu laskeutui kaduille ja pihoille. Tiistaiaamuna se oli noussut takaisin harmaalle taivaalle, ja alkoi keskipäivällä sataa alas lumena. Ensin pieninä hiutalepisteinä, jotka mustuivat asfalttiin, sitten yhä isompina ja tiheämpinä hiutaleina, jotka saivat maiseman vilisemään. Maa tuli valkeaksi, puut saivat lumipeitteen.

Tuli taikatalvi. Pensasaitamme on kuin kermavaahdolla kuorrutettu, pörheä ja ja tupsuinen. Pihlajanmarjatertuilla on lumihuput niskassaan. Naapurin omenapuissa jäiset hedelmät hohtavat pimeässä kuin joulupallot. Tammi ravistaa hangelle piparkakkulehtiään.

Minä nousin kaivosta, maan pinta on taas vakaa ja kantaa askeleen, joka oikeastaan jää leijumaan hieman maanpinnan yläpuolelle. Kaivosta taivoon.

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni. Olen tuntenut kamalaa syyllisyyttä kun en kommentoinut mitään takaisin. Mutta luin viestinne lämpöä sydämessäni, ja tunsin nöyrää kiitollisuutta siitä että saan olla kuukausikaupalla hiirenhiljaa ja silti joku vielä jaksaa käydä kurkistamassa tänne.

Olisipa kiinnostavaa elää yksi kokonainen vuosi niin, että jaksaisin tehdä säännöllisesti niitä asioita joista pidän, ilman kuukausien taukoja. Kirjoittaa, käydä joogassa. Puhua ystävieni kanssa puhelimessa. Kuunnella musiikkia. Suunnitella opetukseni niin että voin mennä suhteellisen varmoin mielin opiskelijoiden eteen.

Tietysti näissä ylösnousemuksissa on oma viehätyksensä, fenix-lintu-efekti. Värit näyttävät kirkkaammilta kun ne ovat aina välillä muutaman kuukauden sammuksissa.

Keittiön ikkunalaudalla, valkeanharmaata maisemaa vasten loistaa kolibrikukka, miekkamaiset oranssit ja violetit terälehdet levittäytyvät uljaaksi viuhkaksi. Rakkauden kukka, sanoi kämppis. Täällä me pidämme majaa, perheettömät parittomat kolmikymppiset hatarassa talossamme, ja rakkauden kukka se vain häpeilemättä hehkuu keittiössä.

Ja Terhi laulaa:

"Ei tunnu missään, olen matkalla taas,
olen matkalla sinne,
olen matkalla takaisin sinne
minne kerran toivotit minut.

Kun minulta viedään kaikki
autan kantamaan.
Kevyesti nousee askel!
Autan kantamaan ja kun lopulta kaadun
teen sen näyttävästi.

Näin minä vihellän matkallani
näin minä vihellän matkallani
jos sen on oltava niin
olkoon sitten niin.

Lusikka kauniiseen käteen,
takaisin satulaan!
Vannon kiven ja kannon kautta
vannon kiven ja kannon kautta
teen kaiken uudestaan."

Ja niin sitä taas mennään.

Terveisiä kaivosta

Masentuneena on kuin istuisi kaivossa, jonka reunalta läheiset huutelevat alas.

Tämän hienon kiteytyksen on tehnyt Annikki. Lainaus on muistinvarainen (en millään jaksa etsiä alkuperäistä tekstiä Annikin monivuotisista arkistoista), mutta kuva niin mieleenpainuva, että se antoi minulle otsikon. Päätin, että on aika nostaa pää kaivon reunan yli täälläkin.

(Tässä välissä oli suunnilleen vartin mittainen miettimistauko.)

Kaivossa istuminen tekee olon hitaaksi ja kohmeiseksi. Päätösten tekeminen (kuten sen päättäminen, minkä sanan tähän valkoiseen neliöön seuraavaksi kirjoitan) muuttuu työlääksi, ajatukset etenevät kuin tervassa. Kaikki kasaantuu, paperit työpöydälle, pölykoirat nurkkiin, vastaamattomat puhelut puhelimen muistiin.

Kaikkia niitä kasoja ei ole mukava katsella. Siksipä rakennankin suojamuureja teksteistä. Haahuilen kirjaston hyllyjen välissä ja valitsen kirjoja ensisijaisesti niiden pituuden perusteella: mitä paksumpi, sen parempi. Haahuilen internetissä ja luen blogien arkistoja edeten aikajärjestyksessä kohti nykypäivää. Olen viettänyt tänä syksynä päiväkausia muiden muassa Minhin ja edellä mainitun Annikin elämässä. (Kiitos pakopaikoista!)

Parhaan turtumuksen saa yhdistämällä lukemiseen lamauttavan annoksen sokeria. Nyt yritän pyristellä siitä irti, ja ylös kaivosta.

Tuntuu vähän vaikealta pitää arvossa omia aikaansaannoksiaan, kun ystävät synnyttävät lapsia ja väittelevät tohtoreiksi, mutta tässä ne ovat, viikon saavutukseni:

Imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun.
Tuuletin kaikki vuodevaatteet.
Haravoin.
Kävin kävelyllä.
Joogasin kolmen kuukauden tauon jälkeen.
Sytytin tulen puuhellaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä.
Kirjoitin tämän. (Aikaa kului lähes kaksi tuntia.)

Illassa on lupaus kesästä

Kesäaika toi kevään tähän kaupunkiin. Ja lokit! Kun tiistai-aamuna poljin räntäsateessa joogasalille ennen puolta seitsemää, kuulin pilvien seasta kesän ääniä, valkeiden lintujen huutoja. Luulin kuulevani harhoja, sillä en erottanut tuppuraiselta taivaalta yhtäkään siivekästä. Mutta puolenyön aikaan kun lähdin kävelemään ravintolasta kotiin, kuulin ne jälleen. Lokit lensivät seljenneellä taivaalla, mustaa vasten, kesän linnut keskellä pimeää.

Hanget hupenevat. Kotipiha näyttää jokaisen päivän jäljiltä humahtaneen hieman alemmas. Polut ja porraskivet ovat paljastuneet lumen alta, ja Niksun pyörittelemien lumiukkopallojen jäljiltä pihassa on leveitä uria, joissa talvehtineet lehdet makaavat märkinä ja ruskeina.

Päivä valuttaa lumia, iltaisin mäkien sulavedet muuttuvat jäätiköiksi, jähmettyneiksi laavavirroiksi. Sulan maan haju osuu taas kasvoille samana kuin lapsuuden keväissä. Seinustoilta paljastuva kalvennut heinä heittää mieleen muistoja majaleikeistä, kevätrinteistä, kumisaappaiden keveydestä, hyppynarun napsahduksista asfalttia vasten.

Pyörä rullaa vaivattomasti kaduilla, joilta hiekoitussoran laahukset on pesty pois. Maailma on enemmän auki. Taivas kantaa valoa niin pitkälle iltaan, että sitä pitää päivitellä kerta toisensa jälkeen. Seitsemältä on valoisaa kuin päivällä, oli sitten aamu tai ilta.

Meidät on tänään virvottu ja varvottu kolmeen kertaan. Keittiön maljakossa on pajunkissoja, kirkkaita höyheniä, silkkipaperiruusuja. Ohranjyvät uinuvat vielä kevyen multakerroksen alla, mutta minun pitäisi ehtiä nähdä niiden oraat ennen kuin lähden pääsiäiseksi kohti oikeaa pohjoista, omaa ilmansuuntaa.

Bakkanaali

Meillä oli eilen Harakanpesässä kaupungin kuumimmat hipat. Vietimme koko yön mittaista Earth houria kymmenien kynttilöiden valossa, soitimme vinyylejä ja c-kasetteja ja notkutimme tanssilattian lautoja niin että kirjat putoilivat hyllystä. Minun huoneeni oli diskoteekkina: nurkassa oli kämppiksen upea vanha jaloilla seisova levysoitin, pöydällä minun säälittävä pieni kasettisoittimeni ja valaistuksena jouluvalosarja sekä punaisia kynttilälyhtyjä.

Kansaa ruoskivat tanssimaan dj Punisher (alias Hilla), edellisestä inspiraationsa saanut dj Punished, dj Protest, dj Adam, dj Esa, dj Pieksu, dj Jellona, dj Ailu sekä dj Amanuenssi. Viimeksi mainittu oli tosin vähän laiska ja soitti vain yhden biisin, jonka jälkeen hän totesi että ne loputkin sillä kasetilla on hyviä, antaa soida vaan. Kaikki muut hämmästyttivät meitä palauttamalla mieliimme ikivihreitä sävelmiä Nahkatakkisesta tytöstä Täti Moonikaan, Birdystä Bad boysiin, Tähtilampusta Perfect dayhin. Täällä soi Abba, Led Zeppelin, Kaija K., Aretha Franklin, Aki Sirkesalo, Banglesh, Vesa-Matti Loiri, Bryan Adams ja lukemattomat muut kuolemattomat kasari- ja ysäri-artistit. Ilta oli sarja nostalgia-orgasmeja. Useimpien biisien mukana piti huutaa ainakin kertosäe. Kurkku oli loppuillasta aika kipeä ja vasen isovarvas meni tanssista jotenkin sijoiltaan.

Valvoin yöllä kesäaikaan asti, tänään nukuin iltapäivään. Yöllä maa oli satanut rännästä valkeaksi, kämppikset oli heränneet kahdeksalta, tiskanneet ja lämmittäneet päiväsaunan. Nauroin ääneen sijoiltaan nostettua ovea, joka nojaili kämppiksen huoneen ovenkarmeihin. Kaikki muukin nauratti, Niksun huoneeseen lavastamani chill-out-lounge keinutuoleineen (jossa kukaan ei ehtinyt chillata), eteisen pöydällä tyhjien tupakka-askien vieressä kellottava kaalinpää ja vieraskirjan kirjoitus: "Voin lähtiessäni katsoa, huojuuko talo, kun jäätte tänne hyppimään. Ihanat."

Päivien tasaaja

Syksyisenä iltana viisi ja puoli vuotta sitten minä kuljin iltakävelylläni ison sinisen puutalon ohi ja ajattelin, että tuossa talossa haluaisin asua. Mietin, voisinko jättää postilaatikkoon ilmoituksen, että jos tämä talo kaipaa uutta asukasta, ottakaa yhteyttä. En tuntenut tässä kaupungissa vielä juuri ketään, mutta hyvät asiat, usein ne tunnistaa ensi silmäyksellä, hyvät talot ja hyvät ihmiset. Ja jos niin on tarkoitettu, ne talot ja ne ihmiset tulevat minun elämääni, niin kuin Sininen talo tuli ja kaikki ihmiset sen liepeillä.

Tämän aamun iltapäivään taittuneella brunssilla mietin taas ääneen, miten onnekas olen ollut, ahmin uuninlämpöistä sämpylää ja join espressoa, enpä olisi voinut arvata sinä syysiltana, että pääsen osalliseksi kaikesta tästä, krapulaisen seurueen yhteisymmärryksestä, onnellisesta vapinasta, viltin alle kippuraan nukahtamisen autuudesta, suurista ikkunoista paistavasta kevätauringosta, haikeudesta, joka kiertelee nurkissa, mutta ei oikein saa valtaa, sillä pian junat tuovat lapsia isovanhempien luota viikonloppuhoidosta ja kaksi pienintä vilistäjää kasvaa vielä äitinsä vatsassa ja siksi pitää jälleen yhdessä kerrata sideharsojen taittelua, ja oikeastaan kaikki on ennen muuta onnellista, vaikka jokin onkin päättymässä ja muuttolaatikoiden torni kasvaa huoneen nurkassa.

Elämä jatkuu, todistetusti. Kaikkien martona makaavien päivien, loputtoman penseyden, jopa kuoleman kaikenseisauttavan kauhun jälkeen se jatkuu, vastustamattomasti. Räystäät laulavat, yö jäädyttää pehmenneet hanget rapeiksi, polut kovettuvat liukkaiksi, lätäköiden hento riite sälähtää rikki askelten alla, ja muutaman ohikiitävän kuukauden ajan valoa on taas enemmän kuin pimeää. Maa kallistuu hitaasti suurta tähteä päin ja aurinko valistaa meille kasvonsa, ja se pimeä, se pohjaton pimeä, niin, se on vain tämän kierroksen kääntöpuoli.

Vaihtolämpöinen mieli

Miten elämä voi välillä olla näin kivaa? Tai siis miten se voi välillä olla niin karseaa kun se oikeasti on näin kivaa? Tai siis miten se voi oikeasti tuntua välillä niin saatanan karsealta ja välillä niin vitun kivalta, vaikka se on koko ajan tämä sama pikku elämä?

Tiedän, että asialla on hyvin paljon tekemistä aivojeni serotoniinitasojen kanssa, joiden vaihteluun minulla on perinnöllinen taipumus. Tiedän myös, että näkemys on perin subjektiivinen, mutta koko maailma tuntuu oikeasti nousevan ja kaatuvan minun välittäjäaineideni mukana. Siis silloin kun minulla on kivaa, kaikilla muillakin ihmisillä näyttää olevan asiat enemmän tai vähemmän hyvin, ja silloin kun minulla ei ole kivaa, koko ihmiskunta tai ainakin minun lähipiirini näyttää kulkevan kohti vääjäämätöntä tuhoa ja kadotusta.

Minulla on kestänyt vuosikausia (tarkemmin sanottuna viitisentoista vuotta) päästä perille oman mieleni mekaniikasta. Nykyään tunnen sen aika hyvin, mutta se jyrää vääjämättömästi kaiken järjen ja tiedostamisen. Vaikka minä tiedän, että paskojen kuukausien jälkeen minä saan takaisin voimani ja itsetuntoni ja elämäniloni, niinä paskoina kuukausina peli tuntuu peruuttamattomasti menetetyltä. Onnellisten ja vahvojen juna meni jo, ja minä pääsen korkeintaan joidenkin spitaalisten vankkureiden perälaudalle roikkumaan.

Ja sitten, tsuida duida, aurinko tulee esiin pilven takaa, ja päivien pyörät alkavat pyöriä iloisesti kuin kirkasväriset karusellit. Kaikella on taas merkityksensä, minä olen täynnä näkemyksiä ja ideoita ja laulunpätkiä ja hassuja juttuja ja viisaita neuvoja ja väkeviä tunteita ja toimintatarmoa. Välillä kuuntelen itseäni ihan monttu auki että mistä tuolla tytöllä oikein riittää tuota virtaa ja juttua. Menen ihmisiä päin auki ja hymyilevänä, saan kaikki nauramaan ja olen omastakin mielestäni melkoisen hyvä tyyppi. Tätä lystiä kestää sitten puolisen vuotta ja vot, on taas aika lyödä kanveesiin itseinhon ja kokovartalolamaannuksen kaatamana.

Olen viime aikoina miettinyt, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Psykiatrit tarjoavat estoa ja tasaajaa ja nostoa kemiallisin keinoin, äidin miesystävä kehottaa syömään tanakan annoksen E-EPAA. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole heilauttanut viisareitani suuntaan eikä toiseen. Terapiaakin on kokeiltu (eittämättä vähän vääränlaista), ja sitä tekisi ehkä mieli kokeilla vähän toisista lähtökohdista uudelleen. Sitten on vielä zeniläinen vaihtoehto: hyväksyä koko setti sellaisenaan ja lopettaa hanttiin paneminen. Minä en ole koskaan ollut vaaraksi itselleni enkä muille, ja tietty määrä kärsimystä nyt vain kuuluu elämään, ja minun tapauksessani sen kääntöpuolena on sitten isolla kauhalla annosteltua kivaa.

Minulla oli muistaakseni joku pointti mielessäni, kun aloin suoltaa tätä, mutta en oikein saa siitä enää kiinni. Ehkä se oli tiivistetysti tämä: jee, on niin kivaa olla ihminen!

Perhesuunnittelua

Perjantaina löysin ratkaisun perheenperustamisongelmaan. Ratkaisu istui lapsuudenaikaisen ystäväni keittiössä ruskeine silmineen ja vastasi heti myöntävästi kun kysyin, haluaako hän lapsia.

Suunnitelma on seuraavanlainen: jos en nyt ihan lähiaikoina löydä ketään potentiaalista perheenisää, minä teen lapsen kauniin katalonialaisen homomiehen kanssa. Asia on puhuttu selväksi myös tämän miesystävän kanssa. Ainoa ongelma on, että tulevat isät haluavat asua Barcelonassa ja minä taas en aio muuttaa Suomesta mihinkään, mutta muuten perhesuunnittelu on edennyt lähes ongelmitta. Lapsi saa minun sukunimeni ja vaalean tukkani mutta isänsä tummat silmät. Ensimmäinen perhekuva onnellisena hymyilevistä vanhemmistakin on jo otettu.

Ei minulla olisi mitään perinteistä ydinperhettä vastaan, mutta alkaa näyttää siltä, ettei sellaisen perustaminen käy minun tapauksessani ihan käden käänteessä. Toistakymmentä vuotta on yritetty, nääs. Ja se on ainakin tullut selväksi ympärille katsellessa, ettei heteroseksuaaliseen parisuhteeseen perustuva ydinperhe ole minkäälainen onnen tae, vaan päinvastoin hirvittävä riskisijoitus. Jos perhe olisi jakautunut välille Suomi-Katalonia, suhteet voisivat säilyä suuremmalla todennäköisyydellä.

Lapsen haluaisin kyllä juurruttaa yhteen maahan, siinä mielessä suomalainen isä olisi yksinkertaisempi ratkaisu. Mutta toisaalta ympärivuotinen residenssi Barcelonassa ei olisi hullumpi juttu. Ja olisihan se hienoa, jos lapsi puhuisi sujuvasti sekä suomea että katalaania ja kasvaisi ymmärtämään sekä luterilaisen työmoraalin että katolilaisen anarkismin kulttuuri-ilmastoa.

Perhesuunnitteluni on herättänyt lähipiirissä hyvin positiivista vastakaikua. Ainoa, joka on ehdottomasti vastaan, on tuleva pappa. Asia on kuitenkin vasta suunnitelmavaiheessa. Suomen heteromiehet, teillä on vielä tilaisuus. Carpe diem, tai tämä nainen kääntyy seksuaalivähemmistön puoleen!