maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Eksien kesäparatiisit

Aloitin kesäloman vieton rengasmatkalla entisten miesystävieni luokse. Olen tämän rengasmatkani jäljiltä enemmän kuin vakuuttunut siitä, että hyvät eksät ovat kultaakin (!) kalliimpia. Ensimmäiseksi lomaviikonlopuksi matkasin Vanajaveden rannalle, mökille, jonne sijoittuvat Ensimmäisen Oikean Seurustelusuhteeni monet onnellisimmat hetket. Siellä oli nytkin oikein onnellista: uimalämpöistä järvivettä, taukoamatta piipittäviä käpytikan poikasia, rannan ylle kaartuvia tervaleppiä ja iso vaalea riippumatto, jossa urvahdin kesätuulensuloisille päiväunille. Päivät olivat helteisiä, vasta iltamyöhällä jaksoimme syödä entiseni laittamaa sienikeittoa.

Vanhankaupunginlahden kesäparatiisiin saavuin parahiksi vastaanottamaan kesäpässejä, jotka saapuivat Kuusiluotoon soutuveneessä kahvisäkkeihin pakattuina. Kaunis kirjava karja: musta, ruskea, valkea ja mustalaikkuinen pässikaritsa. Ne olivat soma näky kulkiessaan illanhämyssä kalliokedolla sievässä jonossa siroine sorkkineen. Ja kesyyntyivät helposti, yksi uskaltautui nuuhkimaan kättä jo ensimmäisenä iltana.

Nukuin viisi yötä eko-huvilan harvalla vintillä, joka kuumeni päivän helteessä ja viileni iltaa myöten. Lavitsoilla ja lattioilla nukkui epälukuisa joukko kulttuuri-ekologisia siskoja ja veljiä, joiden kanssa niitettiin ja haravoitin pihamaan heinää, tehtiin puita ja pinottiin halkoja (minä kyllä omin pinontekemisen melkein kokonaan itselleni), syötiin yhteisiä talkooaterioita nuotiolla ja juotiin kahveja portailla ja lasikuistilla. Kuumimpana päivänä kävin neljä kertaa uimassa matalan lahden lämmenneessä murtovedessä. Juhannuksen aatonaattona istuimme siniseksi tapetoidussa salissa, yhden kynttilän valossa, ja pohdimme aamupuolelle yötä pitkän parisuhteen, rakkauden ja onnellisuuden perimmäistä olemusta. Ihana, ihana Kuusiluoto!

Juhannusaatto oli melko täydellinen, vaikka empiiriset havaintoni osoittavatkin, että kaksi pulloa kuohuviiniä ja kolme leppäkerttu-siideriä on pikkuisen liikaa yhdelle naiselle, vaikka ensimmäinen skumppa olikin luomu-cavaa ja jälkimmäisen juomisessa auttoi toinen entiseni. Hyvä humala niistä kyllä irtosi. Juhannuskokko ylensi tunteet ja sai meidät laulamaan hymnejä, virsiä ja maakuntalauluja. Kokon kuumuutta hohkaavaan hiilloksen viereen kannettiin iso vanha laituri, jolla tanssittiin kiihkeästi lavatansseja, minä sonnustautuneena kumppareihin ja ukin vanhaan kalastusvillapaitaan. Neljän aikaan aamuyöstä aloitin perinteikkään juhannusoksentelun, jonka päätyttyä nukuin puolillepäivin, oksensin vielä kerran, virvoitin itseäni uimalla meressä ja makaamalla kuumalla kalliolla, nukuin vielä vähän, ja sitten kykeninkin jo syömään ruisleipää. Kertakaikkiaan mahtava juhannus. Nyt olen toipunut siitä Pohjois-Hämeessä pienessä punaisessa sukumökissä, jossa on sukua ja sääskiä melkein yhtä sakeanaan.

perjantaina, kesäkuuta 16, 2006

Kesävesiin

Tämän postauksen jälkeen suljen työkoneeni yli kuukaudeksi ja sukellan suloisiin kesävesiin: ehkä jo tänä iltana hämäläiseen järveen, ensi viikolla Helsingin Vanhankaupunginlahden ja Pihlajasaaren rantavesiin, sitten taas hämäläiseen järveen, tällä kertaa silokallioisesta niemenkärjestä, ja kuun lopulla suureen pohjoiseen jokeen, ja sen matalaan sivujokeen, jonka lapsuuden uimapaikoilla virta on niin voimakas, että vastavirtaan uidessa pysyy juuri ja juuri paikallaan. Heinäkuussa kastaudun ehkä tunturiylängöllä virtaavassa Kautokeino-elvassa, jos vesi on edes vähän lämmennyt, ja pienessä joessa, joka virtaa Riddu Riddu -festivaalialueen ohi ja laskee Jäämereen. Heinäkuussa tulen takaisin tänne, ja käyn uimassa ihanassa paikassa, jossa saa savusaunalöylyt ja mummo-seuraa eikä kukaan käytä uimapukua. Heinä-elokuun vaihteessa toivon sydämestäni, että sinilevä ei estä uimista Itämeren aalloissa Ahvenanmaalla, ja elokuun toisella viikolla minun on löydettävä uimavesi Suomen Turusta.

Nyt sukellan!

torstaina, kesäkuuta 15, 2006

Ihana mies

Näkymätön tyttö ja Hurina ovat laatineet kuvauksen ihannemiehestään, ja minähän en yksinkertaisesti voi olla tarttumatta aiheeseen. (Sitäpaitsi huomasin, että kyseinen aihe kirvoittaa mukavasti kommentteja, ja minä tietysti haluan, että paljon kommentteja virtaa looraani :) Ensin hieman taustaa: tänä viikonloppuna Sodankylän filmifestareille matkaa viisi tuttavapariskuntaani. Jos itse liittyisin mukaan remmiin, olisin ainoa sinkku. Ja kun tarkemmin ajattelen, kaikki nekin ystäväni ja tuttavani, jotka eivät ole menossa Sodankylään, ovat naimisissa/avoliitossa/etäsuhteessa/vastarakastuneita. Tänä kesänä ja syksynä on luvassa kolmet häät (mikä on ihana asia, olen hääihminen), mutta yhdetkään niistä eivät ole omani. Toinen pikkusiskokin meni kihloihin itsenäisyyspäivän alla, mistä olen vilpittömän onnellinen (saadaan ehkä edes yhdet häät meidänkin perheeseen), mutta tilanne näyttää siis minun kannaltani äärimmäisen hälyttävältä. Vanhapiikuus uhkaa. (Oikeasti en ole asiasta tällä hetkellä aktiivisen huolestunut, mutta välillä olen ollut, oikeasti.)

Jotta voisi löytää ihannemiehen, olisi varmaan hyvä tietää, minkälaisen miehen kanssa voisi kuvitella elävänsä. Pikkusiskoni kysyi minulta joitakin viikkoja sitten, minkälainen olisi minun ihannemieheni, ja tuumasin ensin, etten tosiaankaan osaa laatia mitään listaa vaadittavista ominaisuuksista, mutta aloin sitten kuitenkin miettiä hyvän miehen ominaisuuksia, ja kuinka ollakaan, osasin kuin osasinkin listata niitä niin, että sisko jo alkoi pyöritellä silmiään, että melkoiset vaatimukset tytöllä. Eli täältä pesee:

Ihan ensimmäiseksi lainaan Hurinaa (jonka ihannemies on kaiken kaikkiaan hyvin lähellä omaani), joka tiivistää hienosti jotain hyvin oleellista: Hurinan mukaan ihannemies "osaa nähdä ja tunnistaa minussa ne puolet jotka tekevät minusta erityisesti minut ja ainutlaatuisen ja siinä mielessä korvaamattoman, ettei hän voisi ottaa ketä tahansa ihan kivaa ja hyvän näköistä naista jostain baarista ja korvata minua sillä". Luulen, että tuossa tiivistyy rakastamisen ydin. Rakastetuksi tulemisessa varmaan parasta on se, että joku näkee, kuka minä olen, ja haluaa juuri siksi olla kanssani. Minusta on hirveän mielenkiintoista kuulla läheisiltä ihmisiltä arvioita siitä, minkälainen minä olen, minkälaiseksi he minut kokevat. Ja jos rakastettu osaa kertoa minusta jotain oleellista, jota en ehkä itsekään ole tunnistanut, se on suuri lahja.

Minun ihannemieheni on aikuinen. Käsitteen sisältö on itsellenikin jossain määrin mystinen, mutta silti tiedän intuitiivisesti, mitä sillä tarkoitan. Olen aina seurustellut itseäni selvästi vanhempien miesten kanssa, mikä ehkä liittyy tähän aikuisuus-toiveeseen. Erinäisten aikuistestien mukaan en itse varmaan olisi kovinkaan aikuinen (en edelleenkään omista esim. kattilaa tai huonekaluja saati omaa asuntoa), mutta hetkittäin silti tunnen, että monissa asioissa olen kasvanut aikuiseksi, ja se on ollut yksinomaan hyvä tunne. Ehkä tarkoitan aikuisuudella mm. seuraavia asioita: "aikuinen" ihminen tuntee itsensä, mielellään myös tunnistaa ja tunnustaa omia heikkouksiaan ja on niiden kanssa jokseenkin sinut. Kaikki ihmiset ovat keskeneräisiä eivätkä valmiiksi tule, mutta minusta aikuisuuteen liittyy tietoisuus siitä, missä kohdin omassa sielussa on eniten paikattavaa ja rakennettavaa. Aikuinen ihminen myös tunnistaa, mitkä asiat hänelle ovat tärkeitä, eikä hötkyile päättömästi identiteettinsä kanssa. Lisäksi ajattelen, että kaikista heikkouksistani ja hataruuksistani huolimatta saattaisin olla liian kova pala jollekin herkälle nuorukaiselle. Ehkä tuo aikuisuus tiivistyy sanoihin itsetuntemus ja itsetunto, jotka nousivat esiin myös Näkymättömän tytön komenttiloorassa. Lisäisin tähän vielä itseironian, sillä ihmiset, jotka suhtautuvat itseensä hyvin vakavasti, ovat kaameita tosikoita, ja itseironia on myös hyvä itsetunnon ja -tuntemuksen indikaattori. Ja vielä tarkennuksena, kaikki ihmiset, jotka ovat iältään selvästi aikuisia, eivät täytä näitä aikuisuuden vaatimuksia. Ja lisäksi minusta on tärkeää, että ihannemiehessä elää myös pieni lapsi, joka on valmis naiiviin hölmöilyyn.

Ihannemieheni osaa ja haluaa keskustella. Tämä on melkein klisee, mutta erittäin tärkeä sellainen. Sekä päivittäinen kuulumisten vaihto että syvällisempi ruotiminen ovat minulle tärkeitä. Enkä todellakaan halua, että mies kuuntelisi ja kyselisi vain tyydyttääkseen minun keskustelutarpeitani, vaan olisi aidosti ja pakottomasti kiinnostunut siitä, mitä päässäni liikkuu, ja haluaisi myös vilpittömästi jakaa omia näkemyksiään. Väittäisin, että jos toimivaa keskusteluyhteyttä ei synny, ei synny myöskään toimivaa parisuhdetta, ainakaan minulle. Olisi myös kivaa, jos miestäkin kiinnostaisi edes jossain määrin puhua ihmisistä ja niiden suhteista (oma lempiaiheeni). Keskustelemiseen liittyy oleellisesti huumori: ihannemieheni on sellainen, jonka kanssa voimme nauraa yhdessä, jopa saada pieniä hepuleita.

Yksi entiseni totesi hyvin, että parisuhteen osapuolilla täytyy olla riittävästi yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Se, mikä on riittävää, on tietysti kyseenalaista, mutta ihmisten, jotka eivät keksi yhteistä, molempia miellyttävää tekemistä tai yhteisiä puheenaiheita, ei nähdäkseni ole syytä elää yhdessä. Molemmilla olisi myös hyvä olla joitain ihan omia juttuja, joita ei tarvitse jakaa toisen kanssa, mutta nämä omat jutut eivät toisaalta saisi olla toiselle osapuolelle täysin käsittämättömiä tai ainakaan sellaisia, että niitä olisi vaikea hyväksyä (vaikkapa säännöllinen käynti strip tease -baareissa olisi ainakin minulle hankala pala nieltäväksi). Tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella, että voisin elää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei koskaan lue kirjoja eikä ole millään lailla kiinnostunut luonnosta. Ihannemieheni lukee paljon kirjoja, keskustelee niistä innoittavasti, rakastaa maanläheisiä olosuhteita ja vie minut ihanille retkille luonnon helmaan.

Ihannemies suhtautuu myönteisesti perheeseen, sekä minun lapsuudenperheeseeni että mahdolliseen tulevaan omaan perheeseen. Koska olen itse aina ajatellut, että haluaisin lapsia, tuntuisi vaikealta seurustella vakavasti jonkun sellaisen kanssa, joka ei voisi kuvitellakaan tulevansa isäksi (tosin tiedän, että isäksi tullaan, vaikka sellaista ei pystyttäisi kuvittelemaankaan :) Ihannemieheni kestäisi jokasunnuntaiset n. tunnin mittaiset puheluni äitini kanssa, mökkeilyn pienehköllä sukumökillämme kerran kesässä (aina ei tarvi tulla mukaan, pärjään siellä hyvin ilman miestäkin), perhejoulut (näistä en ihan heti ole valmis tinkimään), serkkujen häät jne. Ihannemies selviää hyvin äitini ristikuulustelusta (näitä on ollut hauska seurata vierestä, hyvin ovat tähän asti pärjänneet) ja tulee toimeen isäni kanssa ja mielellään tekee molempiin vanhempiini miellyttävän vaikutuksen. Jos jompikumpi siskoistani olisi sitä mieltä, että ns. ihannemieheni on karsea tapaus eikä tee minulle hyvää, harkitsisin hyvin tarkkaan, mitä olen tekemässä. Nyt alkaa kyllä jo kuulostaa siltä, että olen jonkun mafia-suvun kasvatti, mutta minä kyllä olen pesunkestävä perhetyttö. Plussaa tulisi siitä, jos miehellä itselläänkin olisi suht lämpimät välit omaan perheeseensä, mutta tämä ei ole välttämätöntä (emme itse pääse valitsemaan, mihin perheeseen synnymme). Perheinstituution kategorinen vastustaminen on paha miinus. Perhearvojen lisäksi ihannemiehellä on humaanit, vihreät ja mieluummin vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset arvot (tässä olen ihan samoilla linjoilla Hurinan kanssa, sieltä voitte lukea tarkempaa erittelyä aiheesta).

Edelliseen liittyen, ihannemiehelläni ei ole sitoutumiskammoa. Olen seurustellut pääosin enemmän tai vähemmän sitoutumiskammoisten miesten kanssa, ja vahvasti epäilen, että myös minulla saattaa olla taipumusta kyseiseen kammoon. Mutta ihannemies siis pitäisi mahdollisena jopa elämänmittaista kumppanuutta tai ainakin olisi valmis kokeilemaan, eikä menisi kauhusta veltoksi pelkästä ajatuksesta, että ehkä voitais olla yhdessä vielä ens vuonnakin.

Ulkonäön suhteen minulla ei ole muita kriteereitä kuin se, että mies tavalla tai toisella miellyttää minun silmääni. Hyvin monenlaiset miehet täyttävät ihannemiehen vaatimukset tässä suhteessa. Muistan joskus teinityttönä kuunnelleeni ihan silmät pystyssä vanhempaa serkkuani, joka luetteli oman silloisen ihannemiehensä ominaisuuksi: täytyy olla pitkä, tietyn väriset hiukset ja silmät, ja ehdottomasti pyykkilautavatsa. Korostan: minun ihannemiehelläni ei tarvitse olla pyykkilautavatsaa, minusta se kuulostaa pelottavalta ja epämukavalta. Fyysinen puoleensavetävyys on tärkeä ominaisuus ja epäilemättä seksielämän edellytys, mutta loppujen lopuksi sillä on aika vähän tekemistä ulkonäön kanssa. Ihannemies pitää tietysti minua äärimmäisen puoleensavetävänä naisena ja osaa myös ilmaista sen niin, että housut pyörii jaloissa. Ihannemies on myös seksuaalisesti riittävän itsevarma ja siitä syystä ihannemiehen kanssa seksielämä tietysti kukoistaa vuodesta toiseen! :D

Ihannemies on jaksanut lukea nämä kriteerit loppuun, täyttää ne kirkkaasti (ja omaa vielä muitakin häikäiseviä ominaisuuksia, joita en juuri nyt tullut ajatelleeksi), ymmärtää vihjeen ja kosaisee minua rohkeasti kommenttiloorassa. Jään jännityksellä odottamaan. :)

tiistaina, kesäkuuta 13, 2006

Onnet

Viime päivinä minua ovat kohdanneet monenlaiset onnet:

Tervapääsky-onni

Lauantai-iltana makasin sängylläni ainakin tunnin katselemassa tervapääskyjen iltalentoa. (Ornitologinen tarkennus: tervapääsky ei ole oikeasti pääsky vaan kirskulintu. Oikeita pääskyjä ovat mm. haarapääsky ja törmäpääsky.) Olin ajatellut, että voisin lähteä yksin kaupungille hummaamaan, sillä käsillä oli viimeinen viikonloppu tässä kaupungissa ennen lomalle lähtöä. Mutta jäinkin katsomaan niitä tervapääskyjä. Niillä on ihmeelliset, sirpinmuotoiset siivet, joita ei ole tarkoitettu lentämiseen vaan liitelyyn. Välillä ne räpyttivät kiivaasti, välillä siipien alapuolet välähtivät ilta-auringossa, joka ei enää osunut huoneeseeni. Ne lensivät kiihkeästi, kirkuen, tempoillen ja syöksähdellen, epävakaisesti kuin lepakot ja ketterästi kuin hävittäjäkoneiden laivueet. Sininen iltataivas oli täynnä tervapääskyjen lentoratoja, ja minä mietin haikeana entisiäni, ja sitä, kuinka olen kerran toisensa jälkeen langennut miehiin, joiden silmissä olen nähnyt surun.

Paljasjalkainen onni

Sunnuntaina olin pitkällä pitkällä pyöräretkellä, jollaisesta olen haaveillut jo kauan. Reittini kulki kahden lintutornin, yhden niemenkärjen, rantaraitin, siirtolapuutarhan, sisävesisataman, luontopolun pitkospuiden ja hautausmaan hiekkakujien kautta. Se oli kutakuinkin täydellinen retki - minulla oli mukana jopa eväsleipiä, kartta ja sadeviitta, niin kuin kunnon retkellä kuuluukin. Ja voitteko kuvitella, sain pyöräillä monta kilometriä oikeaa hiekkatietä, joka kulki järven rannassa ja johti niemenkärkeen, missä lainehti koiranputkea, kurjenpolvia ja timoteitä kuohuva rantaniitty. Riisuin tennarini heti hiekkatien alussa ja polkaisin itseni kesämaailmaan, jossa tuoksui järvivedeltä, tervatulta veneeltä ja mustikkaiselta metsänpohjalta.

Kaijukka-onni

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin unta Kaarista, saamelaisesta tuttavastani, jota en ole nähnyt puoleentoista vuoteen. Aamulla muistelin pitkästä aikaa pohjoisia muistojani, ja iloitsin jo etukäteen siitä, että tänä kesänä pääsen pitkästä aikaa puhumaan saamea. Illalla huomasin, että Ykköseltä tulee peräjälkeen kaksi 60-luvulla tehtyä dokumenttia Käsivarren porosaamelaisista ja erityisesti Aslak Juusosta eli Kaijukasta, jonka pojanpoikien perheet ovat hyviä perhetuttaviamme. Jälkimmäinen dokumentti oli vuonna 1969 tehty haastattelu, jossa Kaijukka totesi, että niin poronhoito kuin saamenkielikin tulevat varmasti häviämään kymmenen-viidentoista vuoden sisällä. Olen onnellinen siitä, että Kaijukka oli tuolloin väärässä: vuonna 2001 vietin vappuaaton yön pikkusiskoni ja Kaijukan pojanpojanpoikien kanssa poropaimenessa niillä samoilla tuntureilla, joilla Kaijukka itse paimensi eloaan. Niin kieli kuin poronhoitokin on säilynyt uudelle vuosituhannelle.

Shiatsu-onni

Eilen olin pitkästä aikaa shiatsu-hoidossa. Kun pari vuotta sitten kävin shiatsussa ensimmäistä kertaa, ajattelin, että se on parasta, mitä ruumiilleni on koskaan tehty. Myös eilinen hoito oli voimakas kokemus. Vaivuin sen aikana useamman kerran aivan unen rajamaille, syvän rentoutumisen ja nautinnon tilaan, jossa koko ajan aistin minua hoitavat kädet. Hoidon jälkeen astuin viileästä kellarihuoneistosta lämpöiseen iltailmaan ja pyöräilin kotiin ruumis raskaana ja raukeana. Makasin pitkään sängylläni, makasin vain, ja kuuntelin kuinka veri sykki raajoissani. Tuntui, että hoito vapautti minussa koko vuoden väsymyksen, jolle annoin nautinnollisesti myöten. Oi, shiatsu on ihmeellinen tapa hoitaa ihmistä.

lauantaina, kesäkuuta 10, 2006

Linnunpoikia ja lauantaitöitä

On poutapilvinen kesälauantai ja tämä tyttö istuu työhuoneessa. Olen sen verta tunnollinen, että pääsykoevastaukset täytyy mielestäni käydä läpi kahteen kertaan. 2/3 vastauksista on jo saanut lopullisen pisteityksen (tuo sana kirjoitetaan oikeasti noin, ei "pisteytys", mikä kuulostaisi ainakin minun korvaani paljon luontevammalta), ja huomenna meinaan pyhittää lepopäivän tekemällä pyöräretken lähimaastoon. Viimeistään tiistai-aamuna täytyy saada nuo pisteet lähetettyä eteenpäin, ja sitten onkin enää muutama työpäivä jäljellä. Voi kesä! Alkuviikoksi on luvattu hellettä, ehkä uskaltaudun jopa uimaan. Talviturkin olen kyllä kastanut jo viikko vapun jälkeen, mökkisaunasta käsin, järvessä, jossa oli viikkoa aikaisemmin ollut ihmisen kantava jää. Täällä minulla ei valitettavasti ole rantasaunaa käytössäni, mutta pianpa pääsen sellaisiin nauttimaan kesäelämästä.

Huomaan, että odotan kesältä ennen muuta tiettyjä ruumiillisia, vuodesta toiseen toistuvia kokemuksia: viileän järviveden hellyyttä, pohjoisten jokien virtojen imua, pyöräilyä vähissä vaatteissa (voi sitä vapauden tuntua), lämmintä ilmavirtaa paljailla käsivarsilla, mökkien ja vanhojen puutalojen ominaishajuja, jotka tarttuvat hiuksiin ja vaatteisiin, savunhajua, auringossa kuumenneiden männiköiden ja hiekkateiden hajuja, jholle tarttuvaa kesäpäivän ulkoilman ominaishajua, mutaisten kaislarantojen rakkaita hajuja. Ja sitä hellekautta, kun on lämmin tai kuuma yön ja päivän läpi, mutta veteen pääsee viilentymään, ja tuntee olevansa syvällä, syvällä kesässä.

Olen eilen ja tänään virittäytynyt kesäisiin tunnelmiin seurustelemalla linnunpoikien kanssa. Kerrostalossani on ullakkokerrokseen rakennettu sauna, josta pääsee vilvoittelemaan koko talon levyiselle terassille. Terassi on katettu pleksillä, jonka läpi minä ja muut saunojat eilisiltana tiirailimme västäräkin poikasia, jotka olivat uskaltautuneet ulos katonrajassa olevasta pesästään. Muovin läpi sai melko vinkeän näkökulman lintuihin, jotka siis kököttivät suoraan päidemme päällä. Voin kertoa, että västäräkinpoikasen pyrstöntynkä on melkoisen hellyttävä näky: jokainen pikku sulka näkyy erikseen, sivuilla on muutama valkoinen ja keskellä mustia. Tänään olen puolestani jutellut räkätinpoikasen kanssa täällä kampuksella. Työhuoneeni ikkunasta näkee räksänpesän, josta poikaset ovat lentäneet ehkä noin viikko sitten. Ne ovat vielä vähän hölmöjä, yksi päästi minut ihan muutaman metrin päähän nurmikolla, vilkutteli vain mustaa silmäänsä kun yritin selittää sille, että sen pitäisi pelätä minua, joka olen ihminen. Jotain se taisi oppia, koska seuraavalla kerralla kun lähestyin sitä, se osasi hypätä patsaan jalustan taakse piiloon. Minun mielestäni linnunpojille täytyy muuten puhua samalla tavoin kuin ihmisen lapsillekin, sellaisella pehmeällä emoäänellä. Ehkä se räksä häämäntyi juuri siitä.

Eilen ja tänään olen nauttinut täysin siemauksin itsellisen naisen riippumattomasta elämästäni. Eilen siivosin, mikä on aina kunniamerkin paikka (imuroin n. neljän viikon välein, ja voin kertoa, että ne pölykoirat kasvavat siinä ajassa todella pelottaviin mittoihin), ja sen jälkeen painuin suoraan saunaan. Nukahdin pitkästä aikaa heti puolenyön jälkeen ja nukuin sikeästi puoli kymmeneen. Makasin varmaan tunnin sängyssä heräilemässä, söin superaamiaisen (neljän viljan luomupuuroa ja mustikoita, paahdettua ruisleipää ja vahvaa kahvia), lueskelin lehtiä ja kävin kahden kahvikupillisen välillä sängyllä loikoilemassa, tiskasin ja pesin vessan musiikkia kuunnellen, loikoilin, mietin, mitä haluaisin pukea päälleni, puhuin puhelimessa sängylläni loikoillen, ja lopulta lähdin liikenteeseen. Luulisin, että juuri tällaisia iltapäivään venyviä, raukean itsetyytyväisiä aamuja kaipaavat ne, joilla on pieniä lapsia. Itse en tänä aamuna kaivannut yhtään mitään, en edes kainaloa, jossa loikoilla (mikä ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö noin ylipäätään kaipailisi vierimakaajaa). Nyt lähden laittamaan itselleni falafel-ateriaa - odotan jännityksellä, saanko pyörykät paistettua ilman, että ne tarttuvat kiinni vanhaan valurautapannuun.

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Tv-sarja- ja runoanalyysia

Eilen illalla ymmärsin, että blogin pitäminen on ylittänyt tietyn kriittisen pisteen: melkein myöhästyin Lostin ääreltä, kun juutuin työkoneelleni bloggaamaan. Ehdin kuitenkin, onneksi, sillä eilinen jakso oli tähänastisista ylivoimaisesti koskettavin. N. 50 minuuttiin oli ladattu häät, syntymä ja kuolema - mitä muuta liikutukseen taipuivainen katsoja voisi enää toivoa? Tietysti tuo elämän ääripäät kohtaavat -skene oli räikeän asetelmallinen, mutta itkin kuitenkin sekä hää-, syntymä- että kuolemakohtauksen aikana. Niisk. Lost on minulle melkein liian pelottava yksin katsottavaksi, ja olenkin tyytyväinen, että illan päätteeksi saatoin antaa mieleni tasoittua Sinkkuelämän äärellä. Se on sitten riemastuttava sarja! Se (ja Mullan alla) pitää yllä uskoani siihen, ettei Amerikka ole täysin paha maa.

Ehkä vielä viisi vuotta sitten suhtauduin tv-viihteeseen humanistille sopivalla ylenkatseella. Sitten kouluaikojen Twin Peaksin ja Villin Pohjolan en ollut alentunut koukuttumaan sarjoihin - no, Teho-osasto taisi olla hieman nolottava poikkeus. Mutta se, että seuraan Lostia, Sinkkuelämää, ja - luoja varjele - joskus jopa Huippumallia haussa, ei ole oma syyni. Minä olen koukussa kyseisiin sarjoihin vain siksi, että olen tunnollinen opettaja. Ihan totta! Olen pitänyt jo kolmena keväänä sellaista media-kurssia, jolla opiskelijat ovat mm. tehneet esitelmiä erilaisista tv-sarjoista ja niiden kerronnallisista konventioista, ja tietysti minä olen työni puolesta joutunut tutustumaan niihin sarjoihin, joita opiskelijat ovat analysoineet. Ja hups, minusta on tullut sarjojen orja. :)

Muistan olleeni ihan innoissani katsottuani ensimmäisen kerran Huippumallia haussa. Sen asetelma on minusta kuin konsanaan antiikin myyteissä: tuomarit edustavat jumalia, joiden eteen ihmispoloiset (huippumalli-ehdokkaat) marssitetaan kuulemaan tuomionsa, ja heitä myös rankaistaan ankarasti hybriksestä. Tuhkimo-satu on toinen hyvä rinnastus: monet tytöistä tulevat köyhistä oloista, ja ohjelmassa he ovat kuin palatsin tanssiaisiin päässeet kyökkipiiat. Ja Tyra Banks on tietysti se hyvä haltiatar, joka antaa heille tukensa ja kauniin puvun tanssiaisiin. Selvää pässinlihaa. Tätä samaa soopaa me ihmiset olemme halunneet halki vuosituhanten.

Jotta korkean ja matalan kulttuurin väliset raja-aidat kaatuisivat jyristen (Huippumalleista Aale Tynniin), ajattelin seuraavaksi kirjoittaa runoanalyysin tuosta blogini mottorunosta. Aloitin bloggaamisen tänään tavallista aikaisemmin, onhan sentään perjantai-ilta, ja olen sentään saanut kaikki pääsykoevastaukset kertaalleen luettua läpi, ja jos kirjoitan täällä runoanalyysia, niin sehän on koulutustani vastaavaa työtä, johon kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Täytyyhän minun saada silloin tällöin tehdä sormiharjoituksia, ettei analyysitaidot (joita minun pitäisi opettaa muille) pääse ruostumaan. Tästä tulee nyt kuitenkin subjektiivinen ja höpöttelevä analyysi, joten ei-kirjallisuudentutkijat älkööt peljästykö.


VISKASIN KAIKUVAN KIVEN


Luolassa, hämärässä,
syvälle onkaloihini eksyneenä,
toisista tietämättä,
viskasin kaikuvan kiven,
ja ääni laajeni niinkuin vedessä renkaat,
pitkien käytävien kaiut
puhuivat, vastasivat.
Palasin syvyydestä kaikujen polkuja myöten
valoon,
tavoitin tien.


Runo on julkaistu Tynnin vuonna 1969 ilmestyneessä kokoelmassa Pidä rastaan laulusta kiinni. Tuon kokoelman nimirunon olen kopioinut lukioaikana pitämäni päiväkirjan alkulehdille, ja ensin ajattelin, että laitan sen blogini mottorunoksi. Se on kuitenkin paljon pitempi kuin muistin, eikä siksi soveltunut tarkoitukseen, mutta samasta kokoelmasta löysin tuon Kaikuvan kiven, jonka myös muistin nuoruusvuosilta, ja se säväytti minua vieläkin enemmän kuin silloin vuosia sitten. Syy on subjektiivinen: jo lukiossa tunnistin itsessäni nuo syvät onkalot, mutta sittemmin olen ollut niihin eksyneenä niin monta kertaa, että runo tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Nuo kolme ensimmäistä säettä kuvaavat todella hyvin masennusta, omaan itseen vajoamista, ihmisten yhteydestä vetäytymistä.

Tuo "kaikuva kivi", mikä se sitten onkaan, on minusta niin hieno ilmaus, että hetken harkitsin jopa antavani sen blogini nimeksi. Kaikujen ja vedessä laajenevien renkaiden rinnastaminen on äärimmäisen vaikuttava, moniaistinen kuva. Kaikkein eniten tässä runossa minua koskettaa juuri sen toiveikkuus, valoa kohti kulkeminen, tien löytäminen. Tämä menee nyt tietoisen ylitulkinnan puolelle, mutta mielestäni runosta voi vetää rinnastuksen verkossa kirjoittamiseen: blogin kirjoittaminen on kuin viskaisi kaikuvan kiven tähän internetin luolastoon, ääni laajenee lukijoiden myötä, ja kaikujen vastaukset ovat tietysti kommenttilaatikossa olevia viestejä. Ja näin (nyt loppufanfaareja) voin tavoittaa tien omaan itseeni ja muiden luo!

En nyt malta olla lainaamatta tähän sitä toistakin Tynnin runoa, vaikka se viekin paljon tilaa. Mutta olen eilen ja tänään lukenut monta monta pääsykoevastausta, joissa sanotaan, että runouden ääreen kannattaa pysähtyä, niin että tehdään sitten niin.


PAHAT UNET

Hamlet: Voisin elää pähkinänkuoreen suljettuna
ja kuitenkin tuntea itseni äärettömien avaruuksien valtiaaksi,
ellei näitä pahoja unia olisi.


Tuuli on sanoja täynnä
se sopertaa taukoamatta
läpi lehvien hämmingin
salamielistä viestiänsä
kuin ammoin kuollutta kieltä.
Mutta tuulen ja lehvien halki
rastaan ainoa huilu,
lyhyt laulu refrengeineen,
joka alkaa, päättyy ja alkaa.
Osaksi ymmärrän.
Pidä rastaan laulusta kiinni.

Vene tempoo ankkuriköyttään
ja kiviin kolkuttaa.
Vesi mustaa läikettä täynnä
kuin mieltä katkeraa.
Mikä on sinun, nuorukainen,
joka rannalla harhailet?
Olet kerännyt houretta kimpun
ja tuskaa sylillisen.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Mikä muutta demoneiksi
lapsuuden lempeät puut?
Pykälälehtinen tammi
haroo lonkerosormin
ja vaahteran avoin kämmen
kääntyy, kouristuu,
salavihaiset juurensa nostaa
kuusikin, joulupuu.
Pidä rastaan laulusta kiinni.

Moni haave verhosi päänsä,
astuen venheeseen,
moni haave verhosi päänsä,
häi hiuksien hulmahdus,
jokin hipiän silkkinen hohto,
jokin lämpö ja kosketus.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Se katkeilee ja se kantaa,
se on tieto ja porraspuu.


Varsinkin ensimmäinen ja viimeinen säkeistö on ihanat! Ja varsinkin viimeinen. Ajatus tuntuu jotenkin rinnakkaiselta tuon toisen runon kanssa: täällä sitä eksytään ja löydetään takaisin, laulu katkeilee, mutta kantaa sittenkin.

torstaina, kesäkuuta 08, 2006

Hypomania ja Helsinki

Heti kärkeen sellainen korjaus eiliseen, että pääsykoeurakka ei suinkaan vielä ole ohi. Ehkä olisi pitänyt valita sana pääsykoeruljanssi, sillä hakijat ovat nyt käyneet täällä ja jättäneen jälkeensä arvioitavien konseptien pinot. Olen saanut käytyä läpi puolet minulle langenneista pääsykoevastauksista, nyt katson oikeudekseni blogata sieluni kyllyydestä. Kävin taas kurkkimassa tutut blogit, ja löysin Veloenan linkeistä Lupiinin, joka kirjoitti hyvin mm. älyllisyyden ja pinnallisuuden keinotekoisesta vastakkainasettelusta. Hitsi, blogimaailma on niin täynnä kaikkea hienoa!

Olen diagnosoinut itselläni hypomanian. Oireina ovat kaikin tavoin kiihtyneet ruumiin- ja sieluntoiminnot: iltaisin ei tule uni, kun ajatukset surraa, puhe ei meinaa loppua, jos alan jotain selittää, ja aineenvaihduntakin tuntuu tavallista kiivaammalta, kun olen muutaman tunnin välein oikeasti nälkäinen. Ja sitten olen ihan hirveän avoimessa ja sosiaalisessa tilassa ja melkein asiasta kuin asiasta ihastunut ja kiihkoissani. Tänäänkin olen kiihkoillut mm. feminismistä, pätkätyöläisyydestä, esimiehen käytöksestä ja skitsofrenian määrittelystä (tuo viimeisin taisi kyllä olla eilen). Olen sellaisessa iskussa, että voisin hetkenä minä hyvänsä panna pystyyn uuden puolueen. Olen ennenkin pannut vähän huvittuneena merkille, että tietyssä mielentilassa minussa on selvästi ainesta agitaattoriksi ja palopuhujaksi, tekstiä tulee, ääni on kova ja mielipiteet itseänikin hämmästyttävän tiukkoja. Kyllä tämä energia- tai serotoniini- tai mikä lie aivosähköaalto tästä jossain vaiheessa tasoittuu, mutta tavallaan toivon, että joku tulisi ja vetäisi päähäni jonkin ylikuumenemissuojan. Minulla kun on tapana olla vuoroin sähikäinen, vuoroin sammunut saunalyhty. Varasin itselleni ensi viikon maanantaiksi shiatsu-hoidon, ehkä se levollistaa mieleni. Mutta minkäs minä sille voin, kun kaikki on niin kauhean kivaa juuri nyt! Ei kai se auta kuin antaa sähikäisen paukkua.

Kesätyttö on laatinut Helsinki Top 5 -meemin, johon on pakko näin ulkohelsinkiläistyneenä tarttua. Helsinki oli kotikaupunkini kuusi vuotta, ja tässä tulos:

1. Lestis, eli Lestadiolaisten ylioppilaskoti Kruununhaassa
Opiskelija-asuntola vaaleanpunaisessa jugentalossa, jossa asuin koko opiskeluaikani kuin herran kukkarossa. Oikeastaan minua ei edes olisi olemassa ilman Lestistä, sillä vanhempani tapasivat siellä toisensa 70-luvulla. Pienenä selvennyksenä: en tule lestadiolaisesta kodista, oman sukulinjani lähin lestadiolainen on isäni isoäiti (rauha hänen muistolleen). Lestis ei myöskään ole vanhoillislestadiolaisten hallussa, eli olohuoneesta löytyy telkkari ja nykyään myös DVD. Seurat siellä kuitenkin pidetään viisi kertaa vuodessa, ja niissä tuli istuttua silloin tällöin virsiä veisaamassa. Eräs yhdenyön juttuni taisi vähän hämmästyä, kun levottoman yön jälkeen ilmoitin aamusella, että täytyykin tästä lähteä seuroihin hoitamaan virsisäestystä. Erityisen suurella rakkaudella muistan ensimmäistä asuinhuonettani, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa. Ikkunasta näkyi Kruununhaan kattoja ja Suurkirkon kultainen risti. Kohtuullinen paikka ensiasunnoksi!

2. Kuusiluoto Vanhankaupunginlahdella
Paikka, jonne päädyin eräiden Lammassaaren juhlien jälkeen erään heilantapaisen johdattamana. Paratiisisaari pitkospuiden ja ruovikoiden takana, missä voi uida alasti ja katsella laiturinnokasta Kulosaaren sillan ylittävää metroa, itkeskellä lampaan turkkiin jos itkettää, ennallistaa kallioketoa, tervata venettä, punamullata vanhaa puuseinää, opetella hellapuiden tekoa, ihailla rantapuihin ripustettuja jättihaukien leukaluita, kuulla jouhikon soittoa kaislikon läpi, nukkua syyskylmällä tuplapussissa peräkamarissa, maistaa onnellisen pässikaritsan munia syksyn teurastuspäivänä, saada talvella kyytiä napakelkassa ja olla monin muin ihmeellisin tavoin hyvin onnellinen.

3. Engel Senaatintorilla
Tämä on oikeastaan nostalginen valinta, sillä Engel ei välttämättä ole lempikahvilani, mutta siihen liittyy rakkaita muistoja teinivuosista asti. Kun viisitoistakesäisenä aloin käydä Helsingissä itsenäisesti, Engel edusti minulle suuresti ihailemani kahvilakulttuurin ideaalia ja huipentumaa. Siellä opettelin juomaan cappuccinoa, ja palanpainikkeena oli perunaleivosta, joka oli tankeaa ja maistui ikävästi rommilta. Silti se oli kauhean hienoa. Engelin aamiaisten äärellä on myöhempinäkin vuosina ollut tärkeitä kohtaamisia tärkeiden ystävien kanssa. Ja onhan Engel Helsingin upeimman torin laidalla. Hakis on kyllä suosikkini, mutta Senaatintori on eittämättä upein, ja lisäksi kotimatkani vei vuosia sen poikki, kesät talvet.

4. Snellmannin kahvikoju Kauppatorilla
Itse Kauppatorista en kauheasti tykkää, mutta Snellmannissa on tyyliä ja perinteitä. Musta kahvi ja lihapiirakka on ylittämätön yhdistelmä, jonka isäni haluaa aina nauttia Helsingin-visiiteillään. Isäni jaksaa myös ihailla rouva Snellmannia (?), joka pysyy yhtä tyylikkäänä vuodesta toiseen: torimuijan sijaan osuvampi nimitys hänelle olisi torileidi. Ajatuskin kahvikojusta nostattaa välittömästi useita aistimuistoja: viereisten kojujen valehtelematon kalanhaju sekoittuneena toisen suunnan ranskalaisten vohvelien vaniljantuoksuun, kahvi, johon yleensä aina polttaa kielensä ja lihiksestä tihkuva, sormet liukastava rasva...

5. Rantakalliot
Näitä löytää helposti mm. Kaivarin rannasta, mutta ne kauempana olevat ja autiommat ovat niitä hienoimpia. Harakan kallioilla voi leikkiä merenneitoa, antaa aaltojen huuhtoa kylmästä sinertäviä reisiä ja huhuilla seireeninlauluja ohiajaville rahtilaivoille. Pyöräretkellä Vanhankaupunginlahden ympäri voi pysäyttää pyöränsä, mennä polkua pitkin rantaan, istua korkealla kalliolla katselemassa ruovikkoa ja yrittää tyynnyttää huolestunutta sydäntään. Laajasalossa voi maata helatorstain auringon lämmittämillä silokallioilla ja katsella kiikarin läpi, kun silkkiuikut parittelevat (ihan totta, minä näin!) Ja jos on omasta takaa luonto-opas käytössä (niin kuin minulla oli pari vuotta), voi tehdä souturetken Villinkiin, ja nähdä aivan jumalattoman hienoja kalliorantoja, korkeita pystysuoria pudotuksia, jotka ovat ennen muinoin olleet suosittuja näköalapaikkoja.


Oi, Helsinki on hieno kaupunki, mutta olen jo jonkin aikaa julistanut, että olen onnellinen onnistuttuani irrottautumaan sieltä. Voin käydä siellä melkein koska haluan, ja minulla on siellä monta varakotia ja yömajaa, mutta minun ei tarvitse asua siellä voidakseni nauttia sen parhaista puolista. Kieltämättä tuntuu kyllä ihanalta, että reilun viikon päästä matkustan reiluksi viikoksi kesä-stadiin nauttiakseni siitä täysin siemauksin, koko vartalolla.

keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2006

Naatti

Pääsykoeurakasta on selvitty, mutta nyt olen ihan naatti. Aloin miettiä tuota naatti-sanaa ja huomasin, että olen aina ajatellut, että se tarkoittaa nahistunutta lanttua, ja huomasin myös, ettei se ehkä tarkoitakaan sitä. Jotenkin se mielestäni kuitenkin liittyy juureksiin, mutta tarkoittaakohan se sittenkin sitä juureksen maanpäällistä osaa, niitä vihreitä hapsuja? Tällaisia pysähdyin miettimään kesken tenttikysymysten keksimisen. Nyt sain nekin tehtyä loppuun, mutta olen niin naatti (mitä se sitten tarkoittaakaan), etten jaksa edes sujautella kysymyksiä kuoriin, vaikka se on yleensä minusta kiva ja kevyt homma, vähän käsityötä pähkäilyn päätteeksi.

Tänä yönä haluaisin nukkua kuin tukki, jonka merkityksen tiedän hyvin, mutta tuonkin vertauksen herättämiä assosiaatioita voisi hyvin pysähtyä miettimään. Miten niin nukkuva tukki? Tukithan ovat kuolleita puita, eivät ne enää herää. Joskus opiskeluvuosina kyllä kirjoitin sellaisen runon, jossa oli tavarajuna, jonka vaunussa jäiset tukit uneksivat jostain, ja jotenkin itse miellyin siihen kuvaan, talviyön pakkaspimeydessä, junan kolkkeessa uinuviin puihin. Mutta ehkä tuo tukkivertaus tulee siitä, että tukki makaa yleensä pitkin pituuttaan kuten nukkuva ihminenkin, eikä sitä hevillä nosteta pystyyn, niin kuin ei sikiunessa olevaa ihmistäkään, ja minä haluaisin pitkästä aikaa vajota hyvissä ajoin illalla unen syvyyksiin.

Nostalgia-teema elämässäni ja blogissani jatkuu edelleen: tapasin eilen entistä hellua, sitä ensimmäistä. Kävimme vesitornin ravintolassa, ja mietin jo matkalla, että haluan juoda lasin sherryä, jota maistoin ensimmäistä kertaa sinä syksynä, kun aloimme seurustella. Muistelimme mökkiviikonloppuja ja yhteistä Itä-Euroopan matkaa, josta muistimme ihan eri asioita. Hauskaa ajatella, että toisten ihmisten päässä on tavallaan minunkin muistojani, joita en itse muista, mutta ne nousevat mieleen, kun joku muistelee niitä minulle. Siksikin varmaan kannattaa kokea asioita yhdessä, joku voi muistaa ne puolestani. Saimme myös ainakin yhden nauruhepulin, joita olemme ennenkin tavanneet saada. En tiedä montaa asiaa, joka yhdistäisi kahta ihmistä (ainakin hetkellisesti) niin kuin yhteinen hepulikohtaus.

Tämänpäiväinen nostalgia-annos saapui minulle postissa: Helsingin yliopistosta tuli kirje, jossa minua pyydettiin vastaamaan kyselyyn, joka koski työelämään sijoittumista. Yleensä inhoan kyselylomakkeita, erityisesti sähköpostin kautta tulevia, mutta tuohon haluan ehdottomasti vastata. Ehkä se liittyy siihen, että koko opiskeluajan olin enemmän tai vähemmän varma siitä, että en koskaan tule "sijoittumaan työelämään", kuten sanonta kuuluu. Ennen opettajankoulutuksen hankkimista olin myös jokseenkin kauhuissani siitä, että minusta ei "tule mitään". Jossain vaiheessa yritin myös henkisesti sopeutua siihen ajatukseen, että minusta todennäköisesti tulee loppuelämäkseni "gradua vaille valmis maisteri", sellaisiahan on paljon, ja minun henkiset voimavarani eivät vain tuntuneet riittävän gradun tekoon. Nyt olen maisteri, minusta tuli pätevä opettaja, olen ollut kolme vuotta sijoittuneena työelämään, ja teen täysin koulutustani vastaavaa työtä. Vaikka olen jo aika hyvin tottunut vallitsevaan asiantilaan (ja kuukausipalkkaan), se tuntuu vieläkin joskus ihmeelliseltä onnen kantamoiselta. Olen muuten huomannut, että aika moniin "saavutuksiini" suhtaudun jonkinlaisina vahingossa tapahtuneina onnellisina sattumina (mihin taitavat viitata nuo saavutus-sanan ympärillä olevat hapsutkin). Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa sain mielestäni vahingossa hyvät arvosanat, samoin graduarvosanani oli mielestäni aivan liian hyvä, ja tähän nykyiseen työhönikin kerron aina joutuneeni vahingossa ja ilman omaa syytäni. Tuota kyselylomaketta lehteillessäni onnistuin kuitenkin tuntemaan hieman tervettä ylpeyttäkin siitä, että ei tämä ihan metsään ole mennyt tämä elämä, vaikka välillä on horjahdeltukin aika pahasti.

Vaikka oikeasti elämän polku, joka menee metsään, kuulostaa kyllä aika ihanalta, kuvailmausten kirjalliseen merkitykseen palatakseni. Kukapa ei haluaisi kulkea metsän siimekseen?

tiistaina, kesäkuuta 06, 2006

Pääsykoe-nostalgia

Olin tänään pari tuntia valvomassa pääsykoetta. Luultavasti luokkakokouksesta johtuen elin edelleen kymmenen vuoden takaisissa tunnelmissa ja muistelin omia yliopiston pääsykokeitani, jotka menivät ensimmäisellä yrittämällä melko lailla penkin alle. Helsinkiin oli penteleesti ja penteleen vaikeaa luettavaa, kaksi romaania ja kaksi teoriakirjaa. Muistan elävästi, kuinka vastentahtoisesti tuore ylioppilaanmieleni vastaanotti psykoanalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen sanomaa. Kuin avointa kirjaa -teoksesta en yksinkertaisesti pystynyt nielemään seuraavaa Laura Leraillezin muotoilemaa lausetta: "Kristevan mukaan kieli syntyy menetyksestä ja inhosta, paradoksaalisesta kaipuusta kuvottavaan äidinruumiiseen". Kiljuin lausetta ääneen omalle äidilleni, ja huusin, että täällä siis väitetään, että me puhumme siksi, että äitiemme ruumiit ovat meistä kuvottavia. Raivoissani en kyennyt muuhun kuin puremaan kirjaston kirjaa ja heittämään sen pirtin matolle.

Toinen Helsingin pääsykokeeseen luettavista romaaneista oli Hannu Mäkelän Mestari, jota en myöskään voinut sietää. Luin sen kuitenkin kahteen kertaan, mm. Ahvenanmaalla juhannusretkellä kaislikossa maaten ja Helsingissä Strindbergin kahvilassa aallokko päässäni (laivamatkalla Maarianhaminasta Helsinkiin menetin tasapainoaistini, ja muutaman päivän ajan kuivalla maalla kävelykin tuntui siltä, kuin aallot keinuttaisivat minua). Yllättäen en päässyt sisään Helsingin yliopistoon, enkä myöskään Tampereelle, missä piti analysoida CMX:n Rautakantele-biisin sanoja, muistaakseni intertekstuaalisuuden näkökulmasta. Olin sielläkin ihan pihalla. Lohdutukseksi pääsin sitten seuraavana vuonna molempiin yliopistoihin.

Huomenna pääsykoe-ruljanssi jatkuu, ja siksi lähden nyt keräämään voimia, että olen taas iskussa aamu-kahdeksalta. Serotoniini-tasoni ovat ilmeisesti poikkeuksellisen korkealla, sillä yleensä nukun makeasti riippumatta siitä, olenko iloinen vai masentunut, mutta nyt olen nukkunut jo pidemmän aikaa liian lyhyitä öitä. Vai nämä valkeat kesäyötkö minua valvottavat, ja ohuiden valkeiden verhojen läpi huoneeseeni kurkistava kuunpuolikas? Jonkun pitäisi ehkä tulla nukuttamaan minua. Toisen ihmisen läsnäoloon ja ihanaista uinahtaa, varsinkin, jos se toinen lukee iltasatua ääneen. Sellaistakin onnea on minulle suotu.

maanantaina, kesäkuuta 05, 2006

Kymmenen vuoden takaa

Olin viikonlopun luokkakokouksessa Oulussa. Lähdin matkaan jo perjantai-aamuna, ja ajattelin, että etsin Oulusta nettikahvilan, jossa voin kirjoittaa, mutta viikonloppu oli niin täysipainoisen nostalginen, ettei minulla riittänyt aikaa eikä edes kiinnostusta askarrella nykymedian parissa.

Ennen kuin kirjoitan luokkakokouksesta enempää, täytyy tehdä vähän metatilitystä, eli kertoa, miltä bloggaaminen tällä hetkellä tuntuu. Olen nimittäin ollut vähän kauhuissani kirjoitettuani viimeksi muutaman rivin entisistä miesystävistäni. Siihen asti olin kirjoittanut vain itsestäni ja siten myös ollut vastuussa vain itselleni. Ajattelin jo, että poistan sen edellisen postaukseni, koska minua alkoi pelottaa, että kirjoitukseni loukkaavat jotakuta josta kirjoitan. Eilen illalla kuitenkin mietin, että kaikki peitenimet, jotka suunnittelin ottavani käyttöön ja jotka julkistin viime torstaina, on rakkaudella annettu, eikä kukaan voi niistä loukkaantua. En silti tiedä, haluanko tai osaanko oikeasti käyttää niitä täällä blogissa, enkä myöskään tiedä, miten osaan kirjoittaa muista ihmisistä. Ehkä en ala ainakaan rääpimään menneisyyttä, vaan kirjoitan päivä kerrallaan siitä, mitä minun ja muiden ihmisten välillä tapahtuu.

Ehkä se, mitä säikähdin, liittyy siihen, että koen muista ihmisistä kirjoittamisen jonkinlaisena vallankäyttönä. Minua on eilen syytetty kovin sanoin vallankäytöstä, ei kylläkään tähän blogiin liittyen ja mielestäni perusteettomasti, mutta ehkä tuo syytös silti lisää varovaisuuttani sen suhteen, mitä voin kirjoittaa muista. Niin tai näin, blogini on lähtökohtaisesti avoimen narsistinen hanke: itsestäni tulen varmasti kirjoittamaan ylivoimaisesti eniten. :) Mutta tietenkään ei ole mitään itseä ilman suhdetta muihin.

Asuin Oulussa lukion toisen ja kolmannen luokan ajan, ja viimeksi olen käynyt siellä suunnilleen kahdeksan vuotta sitten. Olen tietysti ollut monesti läpikulkumatkalla, mutta nyt viivyin Oulussa kokonaisen viikonlopun perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan, ja olin kaupunkiin aivan ihastunut. Keskustassa on paljon enemmän vanhoja rakennuksia kuin nykyisessä kotikaupungissani, ja toisaalta siitä on tullut paljon vilkkaampi ja eloisampi kuin mitä se oli lukiovuosinani: jonkinlaisena mittatikkuna voinee pitää sitä, että Rotuaarille on tullut jopa sushi-baari. Koska olen pohjoisesta kotoisin, minuun vetoaa myös Oulun pohjoisuus: puistoissa kasvaa enimmäkseen koivuja, Laanaojan varteen oli istutettu kulleroita (!!) ja aamuneljän auringonvalo taksijonossa palellessa oli vertaansa vailla. Helsingissä ei ole ikinä sellaista pohjoista valoa, niin paljon kaunista kuin siellä onkin. Olen ajatellut asiaa ennenkin, mutta nyt tuli hyvin vahvasti sellainen olo, että voisin joskus mielelläni asua Oulussa.

Nostalgisia tekoja: siiderit Wingerissä (lukiovuosien lempibaari), yö entisen vuokraisän(nän) luona (asuin lukioajan tuttavaperheemme luona), halaukset eläkkeelle jäävän, ihanan äidinkielenopettajan kanssa (joka vaikutti aika paljon siihen, että lähdin opiskelemaan kirjallisuutta), vierailu lyskalla ja entisissä luokkahuoneissa, ysäribiisien joraaminen luokkakavereiden kanssa, nauruun kuoleminen penkkarivideon äärelle, rokkibiisien tahdissa bailaaminen Nelivitosen ahtaassa kellarissa (Oulun klassisin tanssimesta), yö rakkaan Jossu-ystävän kotona kolmen muun lukioajan parhaan ystävän kanssa, pitkälliset perhe- ja parisuhdekeskustelut Jossun ja Piian kanssa sunnuntaina. Mitään ei jäänyt puuttumaan, kaiken sain.

Yksi mieltä ilahduttanut huomio oli se, että kaikki luokkakaverit, varsinkin naispuoliset, näyttivät hehkeiltä ja itsensä löytäneiltä, paljon paremmilta kuin silloin alle kaksikymppisinä. Tämä havainto hälvensi kolmenkympinkriisiäni, joka alkuvuodesta hieman nosti päätään (en kyllä vielä ole kolmeakymmentä, mutta olen näköjään päättänyt kriisiytyä hyvissä ajoin).

Joku totesi lukiovuosien olleen elämän parasta aikaa. En kyllä todellakaan voi olla samaa mieltä. Silloin tapahtui paljon ihania asioita, ja Jossun mahtavia valokuva-albumeja katsellessa muistui mieleen paljon hauskoja seikkailuja, jotka oli jo unohtuneet. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin aika hukassa silloin, enkä paljonkaan tiennyt, mitä elämältä haluan (paitsi suuria tunteita ja poikakaverin, jollaisen sain oikeasti vasta 19-vuotiaana, ellei lasketa sitä, joka minulla oli kun olin 16 v., ja sitä en ole tavannut laskea, enkä myöskään lukiovuosieni suurta rakkautta, jonka kanssa en koskaan virallisesti seurustellut). En nyt suin surmin halua väittää, että elämänkuvioni olisi edelleenkään mitenkään selkeä saati valmis, mutta kyllä minä totisesti tiedän itsestäni enemmän kuin lukiovuosina, ja se tuntuu hyvältä.

Olen monesti sanonut, että en kaipaa yhtäkään mennyttä elämänvaihetta, vaikka kaikkiin ikäkausiin liittyy paljon hyviäkin musitoja. Aikuiseksi kasvaminen on ollut aika haastavaa, ja se on edelleen pahasti kesken, enkä todellakaan haikaile mitään nuoruuden villejä päiviä. Oulun reissulla muistui mieleen eräätkin luokkabileet, joissa itkin hysteerisesti vessan peilin ääressä, tuijotin peilikuvaani ja hoin sille, että "minä en tunne sinua" (alkoholilla oli osuutta asiaan). Lopulta suostuin tulemaan vessasta ulos ja antauduin luokkakaverieni lohdutettavaksi, ja yön vietin bileiden isännän pikkuveljen parvisängyssä, rinnallani miespuolinen ikätoveri, joka teki tutkimusretkiä alushousuihini, mistä en erityisemmin osannut nauttia. Siis oikeasti, kuka kaipaa niitä vuosia, kun oli 17??

Mutta kyllä minä sitä penkkarividota ja niitä valokuvia katsellessa olin myös sitä mieltä, että me oltiin aivan ihania silloin, kun me oltiin vasta 18.

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Hurahdus

Vähänkö mää tykkään blogata! En olis ikinä uskonut, että tämä on näin kivaa. Olen ihan hurahtanut, koko työpäivän olen taas odottanut, että pääsisin lukemaan blogeja ja kirjottamaan tänne (ja olen tehnyt vähän molempia pitkin työpäivää). Kävin pitkästä aikaa Hurinan sivuilla, ja hitsi kun se on hauska blogi! Linkkasin sen heti.

Työpäivän lomassa olen myös ottanut 15 minuutin torkut työhuoneemme kauniinvihreällä kierrätyssohvalla. Ennen uneen vaipumista suunnittelin, minkälaisilla koodinimillä voisin kirjoittaa täällä entisistä miesystävistäni. Ajattelin ottaa käyttöön seuraavat:

Tuulimyllytaistelija (ero kesäkuussa 2000)
Näädännäköinen (ero helmikuussa 2005)
Ihaa (ero marrakuussa 2005-huhtikuussa 2006)

Ei noista nyt vielä se enempää, pitää makustella vielä, onko nimet sopivat. Ne ovat kyllä kaikki olleet käytössä ihan tosielämässäkin. Sitten aloin miettiä kaikkia muitakin elämäni miehiä, sellaisia, joiden kanssa olen ollut sängyssä enemmän kuin yhdesti, ja niihin ajatuksiin sitten nukahdin, ja säpsähdin hereille kesken unen, jossa Ihaa oli samassa huoneessa. Ihaa oli unessa myös viime yönä, ja tulee tänä iltana tod. näk. myös oikeasti yökylään. Olen kaikkien entisteni kanssa hyvissä väleissä ja paljon (?) tekemisissä. Sitä huokailin viimeksi viime viikonloppuna, että on se kumma, kun ihmisiä (miehiä) on niin paljon helpompi rakastaa vähän etäämmältä, ilman suhteen aiheuttamaa kahnausta ja hiertoa.

Kevätjäät

Minut on haastettu meemiin! Koen villiä iloa, ja käytän n. tunnin hyvää työaikaa työkoneellani kirjoittamalla seuraavien ohjeiden mukaan seuraavanlaisen tarinan:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.



Kevätjäät

Aamulla järvi oli vielä jäässä, ja illalla jäät lähteneet, ne sulivat paikoilleen ja moottorivene pärisi iloisesti. Pelastuslaitoksen pintapelastajat kävivät vierailulla vakuuttavan näköisissä vetimissä. Meille annettiin mukaan vihkoset nimeltä Puolison sukunimi ja lapsen sukunimi sekä Tietoa avioliittolaista: Liisa Laakso-Niemi ja Niilo Niemi saavat avioeron. Lelut menivät kiltisti laatikkoonsa ja puurokattilat kolistelivat iloisesti toisiaan vasten astianpesukoneessa. Ne eivät enää ollenkaan halunneet olla likaisia ja villejä.

Olemme tulleet siihen vaiheeseen kevättä, että ilmassa on jotain vielä toteutumatonta, tulossa olevaa joka sekoittuu viiltävällä tavalla muistoihin. Kevätjäät ovat epämääräisempiä kuin syysjäät. Eikä ihminen ole saari vaan saaren.



Olen vilpittömästi sitä mieltä, että tarina on vastustamattoman ihana, kiitos kesätytön, kuulumien, kunkirjoitan, kuusiksen ja veloenan. Haastan kolme ensinmainittua jatkamaan cut up -tarinointia!