Reipas leiriläinen

Esitelmä on valmis, kalvot ja monisteet tehtynä. Huomasin juuri, että työryhmäni kaksi muuta esitelmöijää puhuu myös saamelaisesta kirjallisuudesta. Vähänkö kivaa! Pettymys oli se, että Veli-Pekka Lehtola, saamelaiskulttuurin professori, jonka piti olla yksi pääpuhujista, on peruuttanut esiintymisensä. Vähänkö tylsää! Olin suunnitellut, että pääsen esittäytymään sille ja käyttämään Riddu Riddussa vetreytynyttä saamentaitoani. No, kaikkea ei voi saada.

Rinkka on myös pakattu. Huomenaamuna matkaan Ahvenanmaalle pelastamaan kulttuurimaisemaa muiden talkooleiriläisten kanssa. Vähän nolottaa, kun sekä kumpparini että upouudet Goretex-kenkäni näyttävät melko käyttämättömiltä (ja myös ovat sitä). Mitä jos kaikki muut leiriläiset on pesunkestäviä erä-jormia? Sitäpaitsi pelkään, että nyykähdän rinkkani kanssa jo matkalla rautatieasemalle. Saa nähdä, onko minusta mitään jäljellä yhdeksän päivän raivaussavotan jälkeen.

Oletan, että puolijoukkueteltoissa ei ole langatonta verrkoa, joten Hilla hiljenee yli viikoksi. Hillaisia suukkoja kaikille!

Ammattia harjoittamassa

Tänään olen paitsi palannut työkoneen ääreen, myös tehnyt vähän töitäkin. Pitäisi valmistella englanninkielinen esitelmä konferenssiin, joka pidetään elokuun toisella viikolla. Esitelmän tekeminen on oikeastaan aika kivaa, mutta välillä tuntuu, että pää sauhuaa, kun yrittää saada ajatuksensa ensin itselleen ja sitten toivottavasti muillekin ymmärrettävään muotoon. Jos joku sattuu tietämään, mitä on "vuotuiskierto" englanniksi, saa kertoa minulle. Nyt päädyin ilmaisuun "annual migration cycle", mikä saa kelvata toistaiseksi.

Kun olin lounastamassa, sain kummallisimman yhteydenoton pitkään aikaan. Mies, jonka nimeä en enää muista, tiedusteli minulta puhelimessa, juodaanko Enid Blytonin Viisikko-sarjassa "kaakaota" vai "suklaata". Aiheesta oli kuulemma tullut ystävien kanssa väittelyä ja mies oli ottanut yhteyttä laitoksellemme, mistä joku ystävällinen työtoverini oli ohjannut puhelun minulle. Vastasin miehelle suoraan, että ei harmainta aavistusta, sillä en ole ikinä lukenut yhtäkään Viisikkoa. Mies vaikutti aavistuksen närkästyneeltä, kun ehdotin, että hän menisi kirjastoon ja tarkastaisi itse asian - sitä hän ei kuulemma oikein viitsisi tehdä. Itse olin sekä huvittunut että närkästynyt siitä, että mies oletti minun askaroivan moisten kysymysten parissa keskellä kukkeinta heinäkuuta. Olen kyllä vahvasti tieteen popularisoinnin kannalla, mutta tämä absurdi keskustelu ei ehkä kuitenkaan vastaa käsitystäni siitä, miten kirjallisuudentutkija voisi parhaiten palvella yhteiskuntaa ja kanssaihmisiään. Enkä kyllä edes pidä itseäni varsinaisesti kirjallisuudentutkijana, vaan ensisijaisesti opettajana. Mutta täytyy sanoa, että puhelu oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen kokemus ammatinharjoittamisesta.

Olen nautiskellut epärytmisestä kesäelämästä kaupungissa, jossa pääosin elän arkeani. Arjen tuntua ovat rikkoneet myös kesävieraani. Äiti ja sisko olivat viime viikolla kaksi yötä kylässä, eilen sain yövieraiksi autoilevan pariskunnan portviinituliaisineen. Asunnossa tuntuu aivan erilaiselta, kun kaksion molemmissa huoneissa nukkuu ihmisiä ja aamiaispöytään saa kattaa kolme kahvikuppia ja tarjoilla raparperipiirakkaa kaura-vaniljakastikkeen kera. Ja on hirveän mukavaa tavata pariskuntia, jotka sopivat yhteen luontevasti ja levollisesti ja joiden seurassa on rento olla.

Rakkauden juhla

Olen palannut työkoneeni ääreen. Keskiviikko-iltana saavuin tänne työkaupunkiini oltuani poissa melkein viisi viikkoa, ja täytyy sanoa, että tuntui aidosti siltä, että palaan kotiin. Yhteen kodeistani. Siihen kotiin, jonka vaatekaapeissa on paikka minun vaatteilleni ja jonka postiluukusta putoaa laskuja, hääkutsuja, WWF:n ja Unicefin kirjeitä sekä Kaltio. Ja parin viikon päästä myös sunnuntain Hesari, mikä tuntuu jostakin syystä suurelta asialta. Se tekee ehdottomasti kodista enemmän kodin, jotenkin varteenotettavamman. Vähän enemmän aikuisen ihmisen kodin kenties? Hesarin tilaaminen oli minulle vähän samanlainen askel kuin leivänpaahtimen ostaminen toukokuussa. Minulla on jotenkin surkastunut tuo pesänrakennusvietti, mitä tulee huonekalujen ynnä muiden tarpeellisten tavaroiden hankkimiseen. Ainoa huonekalu, jonka omistan, on roskisten vierestä löytynyt pieni ja kaunis puujakkara, joka on tällä hetkellä eksäni hallussa. Ja on minulla myös mummilasta peritty nojatuoli, joka sijaitsee nelivuotiaan kummipoikani huoneessa Itä-Helsingissä. Jonkinlaisesta paikoilleenasettumisesta kertonee se, että kesälomalla hankin useampia keittiökapistuksia: kolme Prima vera -kahvikuppia Tornion Marimekosta sekä neljä hienosti hiottua juomalasia ja neljä punakantista säilytysrasiaa virtolaiselta kirpputorilta. Ehkä minusta vielä jonakin päivänä tulee oikea perheenemäntä, jolla on kaapeissaan kaikkea tarvittavaa, kuten erikokoisia kattiloita ja hyviä patoja ja pannuja. Toistaiseksi en omista vielä yhtään kattilaa, tulen toimeen vuokraemäntäni kaluilla.

Viime viikonloppu meni onnellisessa häähumussa. Torstaina ja perjantaina harjoiteltiin tyttöjen kanssa häälauluja, pilkottiin perunasalaattia, roudattiin soittokamoja hääpaikalle ynnä muuta jännitystä kohottavaa. Ja minä hain ompelijalta elämäni ensimmäisen tyllihameen, joka korosti ihanasti häämekkoni kellohelmaa. Itse häät olivat ihanaiset. Kirkossa minua itketti melkein koko ajan, ja hääjuhlassa morsiamen isän puhe herautti kyyneleet viimein ripsien yli. Jostakin syystä juuri isien puheet itkettävät minua kaikkein eniten, vaikka myös morsiamen äiti puhui aivan ihanasti. Jos joskus olen itse morsiamena ja isäni puhuu häissä, itken varmasti ihan alusta loppuun. Todennäköisesti itken myös kirkossa niin paljon, että sulhanen alkaa epäillä avioliiton onnistumisen mahdollisuuksia. Olen muuten suunnitellut tänä kesänä aika paljon omia häitäni, vaikka aihe ei millään muotoa ole ajankohtainen. Torniossa mietin muun muassa sitä, kummassa kirkossa haluaisin tulla vihityksi ja olisiko Åströmin kartanossa sittenkin tarpeeksi tilaa kaikille niille vieraille, joita haluaisin häihini kutsua. Festari-heilastelun jälkeen olen alkanut haaveilla myös siitä, että menisin naimisiin gaktissa eli lapinpuvussa, ja olen myös vaivannut päätäni sillä, että jos sulhanen on saamenkielinen, puheet kestäisivät ihan hirveän pitkään, koska kaikki pitäisi kääntää, tai sitten koko perheeni ja sukuni ja ystäväpiirini pitäisi hankkia sujuva saamentaito, mikä lienee kohtuuton vaatimus. Olen myös suunnitellut omaa puhettani (siis morsiamen puhetta) ja sitä, miten heti kärkeen kiittäisin Inarissa asuvaa ystävääni siitä, että hän esitteli minut tälle ihanalle merisaamelaiselle miehelle. Nämä mielikuvitushäät ja -avioliitot ovat siitä ihania, että karu todellisuus ei koskaan pääse pilaamaan niitä!

Mutta palatakseni todellisiin, toissapäivänä juhlittuihin häihin, täytyy hieman ylistää hääpaikkaa, joka oli vanha vesivoimala, keskelle kanavaa rakennettu pytinki, jossa oli holvimainen katto ja korkeat ruutuikkunat. Valkea talo, vettä molemmin puolin, vedenväikkeitä seinillä ja katossa. Päivällä ilmassa sujahtelivat haarapääskyt, illalla vedenpinnassa lensi lukemattomia lepakoita, joilla oli pesät padon rakenteissa. Mietin yhtä kansanrunoa, joka alkaa sanoilla "pääskyläinen päivälintu, yölintu, lepakkolintu". Yöllä maiseman ylle nousi kapeankapea kuunsirppi. Jos olisin humalassa pudonnut kanavaan sinä yönä, olisin hukkunut onnellisena naisena, rakkauden juhlan uuvuttamana.

Kun tulin aamuyöstä kotiin, havaitsin, että jalkapohjani olivat pikimustat, koska loppuillasta heitin korkokengät nurkkaan ja tanssin ja juoksentelin myös ulkosalla sukkasillani. Tanssilattian huippuhetkinä jäivät mieleen CMX:n Kultanaamio (siis se biisi, jonka kertosäe menee "olen sinun, jos tahdot niin olen sinun..."), jonka tahdissa paitsi tanssin myös lauloin huomattavan antaumuksellisesti toisen pohjoisen tytön kanssa, sekä Hedningarnan Porno-polkka, jota tanssin loppuillasta morsiamen, kaason ja muutaman muun ekstaattiseen tilaan joutuneen naisihmisen kanssa. Humalassa tanssiminen on ihan parasta!

Ja eilen oli ihana päivä myös, olin aamupäivällä luutuamassa sitä samaista tanssilattiaa, jolla edellisiltana kirmasin, ja alkuillasta liityin häächillailua harrastavaan seurueeseen, pääsin uimaan ja saunaan ja nuotiolle, ja tuore avioparikin liittyi seuraan myöhemmin. Eläköön rakkaus!

Saamelaissilmät

Riddu Riddussa oli ihanaa. Olen käynyt Jäämeren rannalla ties kuinka monta kertaa, mutta aina se maisema näyttää ihan käsittämättömän suurelta ja hienolta. Vuoret yltää taivaaseen asti, ylä- ja alamäissä menee korvat lukkoon, tie tekee kymmenien kilometrien mutkia vuononrantoja seuraillessaan.

Kutakuinkin kaikki toiveeni toteutuivat. Pääsin puhumaan saamea, sain tanssahdella pohjoisen taivaan alla joikaajien, tromssalaisen ska-bändin, karjalaisen rokin, Japanin ainujen ja ties minkä tahdissa, katselin vuorten ihmeellistä silhuetta taivasta vasten Mari Boinea kuunnellessani. Ja mikä parasta, sain telttaani yöksi juuri sen ihanan merisaamelaisen miehen, jonka sinne halusinkin saada. Sen iho oli pehmeä kuin silkkiliina minua vasten. Koko kotimatkan mielessä väikkyi lähikuvia isoista ruskeista silmistä, jotka katsoo minuun.

Oh baby baby it's a wild world

Olen harrastanut musiikkinostalgiaa. Viime viikolla vein korjattavaksi stereomme, joiden lp-soitin on ollut rikki jo monta vuotta. Sain tähän impulssin, kun selasin pientä älppäri-kokoelmaamme ja löysin sieltä mahtavia helmiä. Eilen sitten saatiin soitin korjaajalta, ja sittemmin olen tehnyt matkaa musiikilliseen menneisyyteeni. Ihan ensimmäisenä pantiin soimaan Cat Stevensin The very best of, ja ensimmäisenä tietysti Wild world. Muistan, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Äiti oli hakenut minut pianotunnilta, ajoimme kotiin. Wild world tuli radiosta, kun olimme juuri ajaneet Raumojoen sillan yli. Olin ehkä 13, ja olin heti ihan myyty. Sain levyn sitten seuraavaksi synttärilahjaksi äitin siskolta, joka oli myös rakastanut Cat Stevensiä nuorena.

Vielä varhaisempi muisto liittyy Simonin ja Garfunkelin Cecilia-biisiin. Levykokoelmastamme löytyy myös näiden hippien The very best of, jonka äiti oli tilannut itselleen postimyynnistä joskus silloin, kun minä olin vielä ihan lapsukainen. Cecilia kolahti, kun olin ehkä noin 12-vuotias ja kuulin omaan huoneeseeni, kun äiti soitteli olkkarissa Simonia ja Garfunkelia. Cecilia pani vereeni levottomuuden, jota en ollut aikaisemmin tuntenut, kiihkeän odotuksen kaikesta siitä, mitä en vielä silloin tiennyt enkä tuntenut.

On siellä meidän levykokoelmassa myös vähän vähemmän klassisia musiikkimuistoja nuoruudesta. Eilen huomasin hämmästyksekseni mm. sen, että osaan vieläkin Chesney Hawkesin "I am the one and only" -biisin kertosäkeistön ulkoa. Se oli sellainen ihan kauhean näköinen babyface, joka teki yhden leffan ja yhden levyn joskus 90-luvun alussa. Paljon vakuuttavammalta kuulosti Mike Oldfieldin Crises-lp, jonka osasin toivoa kummitädiltäni joululahjaksi kasiluokan musiikkitunnilla kuunnellun Moonlight shadow -biisin perusteella.

90-luvun alun ehdotonta kotimaista huippua edustaa Värttinän Oi dai, joka lienee edelleen niiden paras levy. Oi dai -biisissä on sellaista voimaa, että oksat pois. Värttinä oli muuten viime viikolla Torniossa keikalla, oli hyvä meno. Ne ei vain itse muistaneet, että ovat käyneet Torniossa ennenkin, juuri Oi dai -levyn ilmestymisen aikoihin. Mari Kaasinen spiikkasi heti keikan alussa, että vihdoinkin ollaan täällä, ja samaa kirjoitettiin paikallisen pää-äänenkannattajan etusivulla seuraavana päivänä. Minä ja paras ystäväni (se, jonka olen tuntenut 9-vuotiaasta) tanssimme Värttinän tahtiin silloin 90-luvulla, ja niin teimme myös viime perjantain keikalla.

Musiikillisen regression ohella myös rakkauselämäni on taantunut 13-vuotiaan tasolle. Haaveksin Thorbjörnistä illoin. Olen kastanut Thorbjörniksi pienen pehmodelfiinin, jonka voitin Suomen tivolissa onginnasta. Delfiini-Thorbjörn nukkuu öisin vieressäni, iltaisin suukottelen sitä paremman puutteessa ja sisko naureskelee hieman epäuskoisena vieressäni. No, huomenna käännetään auton nokka kohti pohjoista ja Jäämerta ja Riddu Riddu -festivaalia. Josko siellä pääsisi pussailemaan muutakin kuin pehmoleluja.

Joki

Olin melkein unohtanut, miten ihanaa on uida virtaavassa vedessä. Nyt olen uinut kahdesti Tornionjoessa ja kahdesti Raumonjoessa, joka on minun lapsuuteni ja nuoruuteni joki, kotijokeni. Eilen kuljin joelle pikkusiskon ja ystävän kanssa, pitkäaikaisimman ystäväni, olemme tunteneet siitä asti kun olimme yhdeksän. Täällä on ollut hellettä, mutta tuulista, tuulee ehkä lännestä tai lounaasta, jostain lämpimästä ilmansuunnasta, eikä helle polta iholla ollenkaan. Meidän kotiportailla tosin taitaa olla kylän kuumin paikka, siihen ei tunnu tuulevan koskaan ja aamuaurinko räköttää suoraan rappusille. Siinä olen joka aamu sulatellut aamiaista ja väistellyt siskon tupakasta leijuvaa savua, kunnes on tullut liian kuuma ja on pitänyt lähteä sisälle, tai joelle, niin kuin eilen ja tänään.

Eilisellä uimaretkellä meitä saattelivat siivekkäät, se oli melkein lumottua. Joelle vie hiekkatie, joka kulkee isäni mummulan ohi. Vähän mummulan jälkeen ihan tien vieressä kasvaa sireeni, joka on uhkeimmassa kukassa, ja sen kohdalla tien kuumassa pinnassa kolmisenkymmentä nokkosperhosta piti siipiään supussa. Ne lehahtivat oranssinkirjavina lentoon meidän edeltämme, tunsivat kai askelten tärähtelyn. Menimme uimaan vanhan, puoliksi lahonneen sillan läheltä. Joki on sillan kohdalla matala ja kivinen, oikeastaan siinä on pieni koski, jossa vesi ulottuu puolisääreen tai vyötärölle, mutta vähän sillalta yläjuoksuun on pieni suvanto, jossa vesi on syvempää. Ja juuri siinä uimapaikassa oli kaksi ihmeellistä, turkoosinhohtoista korentoa lentelemässä veden yllä. En osaa kuvailla rantaheinien ja mudan tuoksua, se osuu minuun vuosien takaa, se on puhdas aistimuisto, johon ei liity edes mitään selkeää tunnetta, vain se haju, joka on niin tuttu.

Suvannossa pääsee uimaan myös vastavirtaan, mutta pitkät vesiheinät ovat kampautuneet virran suuntaisesti, ne ovat joen hiuksia, jotka hohtavat vihreinä ihoa vasten, kun ne nostaa pinnalle. Muistan jonkin vuosientakaisen uimaretken ensimmäisen heilani kanssa, silloinkin oli heinäkuu, ja uinnin jälkeen pukeuduin rannalla pelkkiin jokiheiniin helluani varten.

Tänään kävimme uimassa siskon kanssa kahdestaan. Kiipesimme rantatörmältä veteen ihan sillankorvassa. Rantakiven vieressä sisko huomasi pienen pulskan ahven-serkun, joka vilautti meille punaisia eviään. Vesi on sillan lähellä paljon matalampaa kuin suvannossa, mutta virta on uskomattoman voimakas. Otimme koskikylpyjä, uimme käsipohjaa vastavirtaan, kolhimme itseämme kiviin, joki yritti riistää bikinit yltämme. Sitten annoimme virran kuljettaa meitä mukanaan, näin lapsuuden sillan ensimmäistä kertaa alhaalta päin, taivas vilkkui irronneiden lautojen raoista. Haarapääskyt lentelivät veden yllä, rakkaat linnut, joilla on monena kesänä ollut pesä meidän pihassa vanhan navetan kurkihirren alla. Ja kotimatkalla perhoset tulvahtivat taas lentoon meidän askeltemme alta.

Hereillä

Eilen illalla nukahdin aikaisin siskon viereen. Iskä katsoi olohuoneessa Saksa-Italia-välieräottelua, ja puoli yhdeltä havahduin hereille, kun Italia teki jatkoajalla ottelun ensimmäisen maalin ja heti toisen siihen perään, ja katsomo ulvahti ja iskä huusi pimeässä olkkarissa JES! Olin nukkunut jo toista tuntia, ja kun kerran menin heräämään, en tietenkään saanut uudestaan unta ihan heti. Vaihdoin sänkyä, sillä sisko on nukkuessaan kuuma kuin pieni uuni, ja kuuma on sen huonekin talon eteläpäädyssä, jota aurinko päiväsaikaan paahtaa. Siirryin siis pohjoispäätyyn, mummin ja papan vanhoille lavereille, jotka ovat melkein liian kovat mutta viileät ja jotenkin selkeät sängyt.

Kun on hereillä keskellä yötä, sitä on enemmän hereillä kuin päivällä koskaan. Se on mukavaa silloin kun ei ole mitään hätää nukkumisen suhteen eikä tarvitse panikoida miten jaksaa seuraavan päivän vain muutaman tunnin unilla. Öisin ajatteleminen on parhaita asioita elämässä. Silloin saan monesti kaikkein tärkeimmät oivallukseni siitä, kuka olen ja mikä minulle on tärkeää. Viime yönä ajattelin monia tärkeitä ja myös ihan pinnallisia asioita, kuten kaksi ja puoli vuotta sitten päättynyttä terapiaani, huhtikuussa päättynyttä suhdettani, Viiveen ja Veloenan kirjoituksia, sähköpostia, jonka haluan lähettää Thorbjörnille sekä sitä, että loppuviikosta menen siskon kanssa pesemään pirtin räsymattoa uusissa bikineissäni. Ja ajattelin myös, miten kirjoittaisin noista ylläluetelluista asioista tänne blogiin.

Terapia-ajatukset tulivat mieleeni Viiveen 22. kesäkuuta kirjoitetusta postauksesta, jonka luin pari päivää sitten. Olen ajatellut omaa pari vuotta kestänyttä terapiaani oikeastaan ihmeellisen vähän jälkikäteen, ja koko homma ja sen merkitys on jäänyt vähän hämärän peittoon. Olen vähän viiveellä (!) tajunnut, että terapiani oli psykoanalyyttis-painotteista enkä kyllä suoraan sanoen suosittele kenellekään sellaista puuhaa, että käytettävissä olevasta 45 minuutista voi helposti mennä 2/3 hiljaa istumiseen, jos asiakasta (eli minua) ei huvita puhua, ja minua ei tosi monesti huvittanut, vaan vitutti, ja ainoa asia mitä se terapeutti kysyi, oli että "mitähän sinun mielessä mahtaa liikkua?" En muista oliko tuo juuri se terapeutin käyttämä repliikki, mutta se teki sen kysymyksensä aina täsmälleen samoilla sanoilla. Herranjeesus, että se ärsytti minua. Minä en kerta kaikkiaan yhtään pitänyt siitä naisesta, mutta ehkä minä sitten kävin läpi jotain transferenssia ja siirsin siihen naisparkaan niitä vihantunteita, joita en ole osannut tuntea ja osoittaa niiden oikeita kohteita kohtaan, keitä ne nyt sitten lienevätkään. No, kyllä minä siellä tietysti puhuinkin, ja joskus itkin koko tapaamisen alusta loppuun, että kai siinä jotain pääsi purkautumaan. Mutta ehkä olisin kuitenkin kaivannut jotain kognitiivisempaa (siukku, jos luet tämän, korjaa tarvittaessa terminologiaani :) lähestymistapaa, jossa terapeutti olisi tukenut ja rohkaissut ja kysellyt ja esittänyt jotain ratkaisumalleja eikä vain istunut kiiltonahkakengät vieretysten odottamassa, että salliiko armon asiakas puhua pukahtaa tällä kertaa jotain.

Hups! Tulipas paapatettua! Viime yönä kyllä ajattelin asioita ihan tyynesti ja objektiivisesti, ja minusta olisi ihan kauhean mielenkiintoista kuulla, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on ollut terapioista. Olen harmitellut jälkikäteen, etten pitänyt mitään terapia-päiväkirjaa. Sitä olisi pirun mielenkiintoista lukea, sillä muistan koko hommasta hirveän vähän, vaikka istuin tuntikausia siinä huoneessa ja tuijottelin niitä samoja tauluja terapeutin aistikkaasti sisustetun vastaanottohuoneen seinällä. Parhaiten muistan, miltä sen ylellisesti remontoidussa vessassa tuoksui (joku saippua), kun kävin siellä istunnon päätteeksi huuhtomassa itkun turvottamaa naamaani viileällä vedellä.

Viimeksi päättynyttä parisuhdettani olen miettinyt silloin tällöin pitkin kesää. Ajatus siitä vihlaisee edelleen vatsassa, sydämessä ja kurkussa, myös viime yönä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni se, joka lopetti suhteen, ja mielestäni se oli paljon kamalampaa kuin tulla jätetyksi. Sen lisäksi, että täytyy käydä läpi suru suhteen loppumisesta, on vielä vastuussa toisen surusta. Minä olen tosi hyvä syyllistymään, ja minulla on tämän suhteen suhteen tietyllä tapaa syyllinen olo. Tiedän kyllä ihan kirkkaasti ja selkeästi, etten olisi voinut jatkaa sitä, eikä väliin tullut mitään kolmansia osapuolia eikä muutakaan "väärää", suhde ei vain tuntunut oikealta, mutta silti tuntuu pahalta olla se, joka antaa kuoliniskun. Omasta surustani ja haavoistani olen aina tiennyt selviäväni, mutta toisen suru ja haavoittaminen , se on paljon vaikeampaa kestää. Sen jälkeen kun kuukausia sitten olin saanut sanottua, että haluan olla yksin, ajattelin kaiken itkemisen keskellä oppineeni ainakin sen, että rakkaudella ei ole leikkimistä, se on hengenvaarallista hommaa.

Rakkaudesta kirjoittaa hyvin, syvästi ja kauniisti blogini haltiatar-kummi Veloena kesäkuun viimeisen päivän kirjeessään. Ja 28.6. Veloena kirjoittaa Ystävistä, jälleen kerran äärimmäisen tarkasti ja tunnistettavasti: hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa." Viime yönä jäin miettimään erityisesti tuon viimeisen lauseen sisältöä, kuinka tärkeä asia siihen kiteytyykään. Itse koen, että juuri tuo oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden (kauheita sanahirviöitä) tunnustaminen on kaikkien ihmisten välisten kohtaamisten perusedellytys. En tajua ihmisiä, jotka näyttävät vain särötöntä pintaa. Ketä sellainen voi kiinnostaa? Kuinka sellaista voi koskettaa?

Minä tunnen olevani varsin peloton oman huteruuteni suhteen. En ainakaan koe mitään tarvetta peitellä sitä, vaikka vajoamiset voivat pelottaakin. Tämä oli yksi viime yön suurista oivalluksista: minua ei ole kasvatettu häpeämään heikkoutta, ei itseni eikä muiden, ja siitä olen kiitollinen.

Ylistys Torniolle ja Thorbjornille

Olen nyt viettänyt neljä vuorokautta kotikaupungissani Torniossa ja olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä on maailman paras lomakohde. Lomaohjelmaani on toistaiseksi kuulunut kansainvälinen jazz & blues -festivaali, aurinkoinen piknik Pikisaaressa, kesä-ale-shoppailua Haaparannalla (sata euroa mennä hurahti) sekä rantaelämää Ruottin puolella Seskarössä, jossa maisemat on kuin Tanskan rannikolla (ylitin itseni ja otin pitkään aurinkoa elämäni ensimmäisissä, upouusissa bikineissä). Tänä iltana pääsen saunomaan noin sata vuotta vanhaan ulkosaunaamme, jossa on mahtavat noenmakuiset löylyt. Täällä on aivan mahtavaa, tulkaa kaikki hopusti tänne!

Ennen kuin ylistän lisää Torniota ja pohjoista ulottuvuutta, täytyy kuitenkin kirjoittaa kaikkein tärkeimmästä, eli tämän kesän ensimmäisestä Suuresta Rakkaudesta, nimittäin tanskalaisesta bluesmuusikosta nimeltään Thorbjorn Risager, joka on ehkä seksikkäin milloinkaan näkemäni mies. En meinannut ollenkaan malttaa aloittaa tämän postauksen kirjoittamista, kun tuijottelin sen kotisivulta löytynyttä kuvaa. Ja siis olisittepa nähneet kun se esiintyi Haaparannan Folkets Husin blueskonsertissa perjantaina, ja kuulleet sen blues-äänen ja nähneet sen ilmeen kun se soitti kitarasooloa. Siis apua! Verkkokalvoilleni on syöpynyt kuva Thorbjornin ohimolle valuvasta hikivanasta ja harmaasta puvusta joka istui sille niin hyvin että taju meinas lähteä. Siis fanitan Thorbjorniä jopa enemmän kuin New Kids on the Blockia 13-vuotiaana. Iltaisin ennen nukahtamista haaveilen romanttisista kohtauksista Thorbjornin kanssa ja päiväsaikaan suunnittelen, että lähetän sille sähköpostia (kotisivulta löytyi osoite!), jossa tunnustan rakkauteni. Olen muuten jo tunnustanut sen paikallisessa mediassa. PS:n toimittaja tuli jututtamaan minua ja siskoani eilisessä Pikisaaren konsertissa, ja tämän päivän lehdessä ollut juttu alkaa minun repliikilläni: "Thorbjorn Risager on saatava tänne uudelleen. Olen ihan rakastunut häneen. Laita siihen, että Thorbjorn tänne, toivoo Hilla [nimi muutettu, toim. huom]." Ja vieressä on iso värikuva minusta ja siskosta piknik-viltillä.

Valitettavasti en päässyt puhumaan Thorbjornin kanssa, vaikka menin keikan jälkeen Haaparannan kaupunginhotelliin, missä oli blueskonsertin jatkoklubi, ja toivoin sydämeni ja kaikkien muidenkin ruumiinosieni pohjasta, että Blue 7 -bändi jumalaisine laulusolisteineen tulisi sinne myös. Kyllä ne siellä oli yötä, mutta minä en enää nähnyt suurta rakkauttani. Koko keikan ajan tanssin ihan lavan tuntumassa ja vaihdoin Thorbjonrin kanssa monta hymyä (ooh! aah! kunpa voisin palata noihin hetkiin!), mutta saattaa käydä niin, ettei rakkautemme koskaan etene tämän pidemmälle. Ehkä yritän elää siinä toivossa, että Thorbjorn tulee ihan oikeasti Tornioon jazzeille myös ensi kesänä.

Voisin omistaa koko blogin tästedes Thorbjornille, mutta suurta maltillisuutta osoittaen kirjoitan enää yhden asian. Tajusin blues-keikan jälkeisenä päivänä, kuinka hieno nimi on Thorbjorn: ukkosenjumala-karhu. Siihen ei ole enää mitään lisättävää.

No, ukkosenjumala lähti, mutta Tornio on silti ihana paikka. Maisemassa on enemmän taivasta kuin etelässä. Puut ja rakennukset ovat matalia ja taivaalle jää enemmän tilaa. Ja Tornionjoki, meän väylä, on niin sininen ettei mikään etelän vesi ole sen värinen. Pikisaaren pohjoiskärjessä kun kattelee, miten joki valuu päin monen sadan metrin leveydeltä ja saaren kohalla virtaa kahta puolta ohi, niin on se mahtava tunne. Ja Tornion paras terassihan on Kukkolankosken rannalla, siinä käy mahtava kohina, eikä tarvi ees juua Lapin Kultaa, kun tunturipurojen raikkautta virtaa ohi niin kovalla kuohulla että sehän menee päihin.

Ja tämä valo. Joka kesä on saatava edes pieni annos pohjoista valoa, ja tänä kesänä saan sitä melkein kolme viikkoa. Ihanaa.

Sitte mie voisin kehua pohjosen ihmisiä. Ne on vain niin mukavia, ja se on huippua, kun niin monet on jotakin kautta sukua tai muuten tuttuja, ainakin iskän tuttuja. Jazzien aikana tapasin seuraavat tuttavat: siskon kouluaikaisia kavereita (2), oman entisen luokkakaverin, josta on tullut jazzpianisti, ala-asteen enkunopettajan (joka kysyy aina, koska kirjoitan sen kirjan, jonka hän varmasti lukee), ylä-asteaikaisen performanssiryhmän ohjaajan, joka myi kaljaa perjantai-illan blueskonsertissa sekä yhden performanssiryhmäläisen, joka joi kaljaa lauantai-illan swing-konsertissa (ja joka oli myös rakastunut Thorbjorniin ja jonka kanssa oli muutenkin mahtava jutella).

Silloin kun asuin täällä (13 vuotta sitten), en koskaan tajunnut, että tuo Ruottin raja on aika hauska juttu. Torniolaiset käy Haaparannalla aivan kuin kotonaan. Siskon paras kaveri juuri tänään naureskeli, että etelämpänä Ruottissa pitää aina oikein muistuttaa itselleen, että täällä ei kaikki välttämättä osaakaan suomea eikä täällä voi missä tahansa maksaa euroilla. Haaparannalla asuu hirveästi suomalaisia ja sellaisia, joiden toinen vanhempi on Suomesta. Eli melkein kaikki haaparantalaiset on melkein kaikkien torniolaisten kolmansia tai neljänsiä serkkuja, suunnilleen. Ja sisko ja sen kaverit riiaa ihan mielissään kommeitten ruottalaispoikien kanssa. Että hyvin pelaa yhteistyö naapurikansojen välillä täällä pohjosessa.