perjantaina, syyskuuta 29, 2006

Säkeitä, säkeniä

Nojasin vanhaan tammeen
jonka syliin oli pihlaja juurtunut.

Kesäkuussa neidotkin tuoksuvat heinikolle
ja kukat päivettyvät marjoiksi, tilhen helmiksi.

Ei edes tuulen kaipaus,
kun se kulkee veden vuoteiden yli

ei sen leuto tuoksu huoneessa
kun raotan syksyistä ikkunaa,

kun lumi käpertyy jäniksen askeliin
kuin ne viluiset hetket, joita me tarvitsimme

takertuaksemme toisiimme ahnaasti
niin kuin kaikki se mitä Jumala lupaa olisi siinä.

Eivät ne kiihkeät hetket, se pihlaja tammen maljassa
ei se rakkaus, se vuodenaikain kaaos

ja vaikka tulisivatkin tykö,
hengittämättä, tyvenen huomassa,

ei pihlaja kahta taakkaa kanna.

Tomi Kontio: Taivaan latvassa (1998)


Monestikohan lienen lukenut tuon runon? Tänään sen haikeus osui minuun uudesta kulmasta, niin kuin erään toisenkin Kontion runon: "Älä sano, että olet mennyt, sano, / että kesä jatkuu talvenkin yli, / yli hampaitaan hiovan hiljaisuuden, / pimeän sisaren. [--]"

Enkä minä noita säkeitä lukiessani ajattele pelkästään sitä, jonka kyljessä sain hetken aikaa maata, vaan myös sitä kesänhehkuista Hillaa, joka oli kerännyt itseensä auringon voiman. Eikö se lämmin oranssi voisi hehkua kuin väsymätön lamppu illoissa joiden yli hämärä vyöryy? Älä sano, että olet mennyt.

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Ripittäytyminen

Olen varmaankin keinunut liian vähän Leeliassa viimeisen viikon aikana, sillä armollisuuden sijaan tunnekarttaani ovat hallinneet erilaiset syyllisyydet.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kirjoittanut Hillaa kokonaiseen viikkoon. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt pitkiin aikoihin lukemassa muiden blogeja.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään luen liian vähän. Luen liian vähän sanomalehtiä, luen liian vähän aikakauslehtiä, luen liian vähän kaunokirjallisuutta (olen monta viikkoa nukahtanut illalla parin sivun jälkeen), luen järkyttävällä tavalla liian vähän teoreettista kirjallisuutta. Jälkimmäiseen liittyen on aiheellista mainita, että niin sanottu tutkimukseni on edistynyt niin vähän, että minut saisi saman tien heittää pellolle lahoamaan. Tunnen järisyttävää syyllisyyttä, kun kuuntelen työkavereita, jotka viimeistelevät väitöskirjaansa, jonka ovat raataneet valmiiksi samalla, kun ovat tehneet kokopäiväisesti muutakin työtä ja lisäksi muutaman lapsen, talon ja puutarhan. Ylipäätään tunnen liki lamaannuttavaa syyllisyyttä omasta saamattomuudestani kaikkien niiden ihmisten rinnalla, jotka pystyvät oman elämänsä lisäksi hoitamaan myös lastensa elämät.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että omistan niin vähän kirjoja, mikä on mielestäni osoitus kirjallisuudelle omistautumisen puutteesta ja oikeastaan myös siitä, ettei elämälläni ole selkeää suuntaa.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten vapaa-ajallani kirjoita lennokkaita kirjallisuuskritiikkejä erinäisiin lehtiin enkä essehtiviä lastusia tänne blogiini. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten oikein jaksa seurata niin sanottua kirjallista keskustelua enkä tänään ole katsonut edes Runoraatia.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kerännyt tänä syksynä juuri lainkaan marjoja ja sieniä enkä ole edes saanut haettua kaupunginkirjastosta sienikirjaa, jota etsin työajalla tietokannasta, mistä tunnen myös syyllisyyttä, sillä työnkuvaani ei millään muotoa voi katsoa kuuluvaksi sienikirjallisuuden kartoittamisen.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee alituiseen hienoja luontoretkiä lähiseuduille enkä ole käynyt hiihtämässä Käsivarressa kevättalvella enkä ole saanut aikaiseksi matkustaa Karjalaan ukin kotiseudulle, vaikka molempia reissuja olen suunnitellut monta vuotta.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole nähnyt 4-vuotiasta kummipoikaani moneen kuukauteen, ja että sitä 12-vuotiastakin näen aivan liian harvoin. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt mummin luona syysvierailulla vaikka asun vain reilun sadan kilometrin päässä, enkä saa aikaiseksi edes soittaa kuulumisia.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään soitan ihmisille aivan liian harvoin.

Tietysti tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllisyydentuntoni ovat näin itseensäkäpertyneitä enkä tunne riittävästi syyllisyyttä maailman tilasta osallistuakseni aktiivisesti sen parantamiseen.

Ja nyt julistan itse kaikki syntini anteeksi niin että pamahtaa.

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Tuuli ja Leelia

Sänky on tosiasia: tilasin tänään itselleni kotimaisen Tuuli-runkopatjavuoteen, jossa on pussijouset, 5-vyöhykejärjestelmä, luonnonkumipetauspatja ja suoraan runkoon kiinnitetyt jalat. Henkinen romahdus oli kyllä taas lähellä, kun eilen kiersin sänkykaupoissa ja yritin muodostaa kriittistä kokonaiskuvaa 120-senttisten sänkyjen hinta-laatusuhteista. Siinä vaiheessa, kun kolmas myyjä kaivoi puuhakkaana esiin pienoismallit pussi- ja pondell-jousista, halusin huutaa ääneen ja nukkua lattialla lopun ikääni.

Tuuli löytyi ehkä kuudennesta liikkeestä. Kun myyjä esitteli minulle jalkojen tukevaa kiinnitystä ja kohotti sängyn kahden jalan varaan, toisen päädyn jalat vääntyivät kokonaan irti ja Tuuli-parka jäi lyyhöttämään lattialle. Myyjä punastui kaulaa myöten, minä tein ostopäätöksen. Haluan Tuulin, joka on antanut kaikkensa ja romahtanut julkisesti.

Ehkä vielä sänkyäkin hienompi eilinen löytö oli keinutuoli, joka odotti minua SPR:n kirpputorilla. Sellainen pitkäselkäinen, loivasti keinahteleva Leelian lepotuoli. Risto, muuttoenkelini, kannatti sen ostamista välittömästi, ja niin Leelia nostettiin Riston autonperään ja se pääsi saman tien kotiin.

Eilen illalla keinuin pitkään. Muistelin lapsuuden keinua, isän tekemää, sitä, joka on lahonnut pois monta vuotta sitten, mutta jonka jäljiltä kesäpirtin pääty näyttää vieläkin minun silmääni oudon tyhjältä. Kotipihan universumissa siihen kohtaan kuuluu keinuplaneetta, jonka kiertoradalla lensimme siskon kanssa painovoiman ulottumattomissa. Leelia heijasi minua turvallisessa sylissään, se tyynnytti mieleni hyväksymään olemassaolon kaikkine epätäydellisyyksineen. Tunsin suuren armollisuuden laskeutuvan kahtia haljenneen pyöräni, liian pitkäksi kasvaneen tukkani, narisevien lattialankkujen, murtuneen keinutuolin selkänojan, keskeneräisen huoneen, keskeneräisten töiden, keskeneräisten ihmissuhteiden ja rakkaitteni surun ylle.

Jos joskus perustan uskonnon, keinutuolissa keinuminen tulee olemaan sen keskeinen hartaudenharjoittamisen muoto.

tiistaina, syyskuuta 19, 2006

Ruumiinkulttuurista

Tänään on ollut selvästi terhakkaampi olo kuin eilen. Töitten jälkeen kävin ostamassa huoneeseeni uuden maton, se on sidottu pellavalangasta joka tuntuu pehmeältä ja turvalliselta jalkaa vasten. Kärräsin maton pyörän päällä kotiin enkä ihmeekseni menettänyt toivoani, vaikka huomasin, että pyöräni on kirjaimellisesti haljennut kahtia: runko on ruostunut poikki. Ilma tuntui mukavan lenseältä, vein itseni kävelylle ja sen päälle joogavenymään, lihakset hyrisivät tyytyväisyyttä kun kääntelin rankaani ja raajojani syviin hyväätekeviin venytyksiin.

Olen vasta ihan viime vuosina tajunnut sen, kuinka tärkeää on tehdä hyviä asioita omalle ruumiilleen. Arjessa on niin helppo unohtaa kokonaan olla fyysisesti olemassa, syömistä ja nukkumista lukuunottamatta. Luulen, että elokuisen työleiri-kokemuksen hienous perustui juuri siihen, että siellä oli fyysisesti niin läsnä ja elossa. Kuumuus, vilvoitus, uupumus, toisen ihmisen lämpö - kaiken tunsi väkevästi koko ruumiillaan.

Ja mitä tulee siihen sielun hyiseen veteen, veren lämmin virtaus on hyvä lääke sitä vastaan.

maanantaina, syyskuuta 18, 2006

Vilua vettä

Olen jo joitakin viikkoja tunnustellut mieleni ailahduksia ja tänään on pakko myöntää, että vanha sielunviholliseni taitaa nostaa taas päätään. Tunnen, kuinka sisuksissani virtaa melas khole, musta sappi. Vilua vettä lainehtii sydämen rantoja vasten.

Haluaisin pystyttää arjesta vankkumattomat muurit, joiden suojissa voisin kulkea päivien läpi, mutta käteni ovat muuttuneet jotenkin voimattomiksi. Seinät tuntuvat hatarilta, tuuli pääsee puhaltamaan läpi.

Pitää taluttaa itseään paikasta toiseen niin kuin lasta, jolle haluaa uskotella tietävänsä, minne on menossa, vaikka äkkiä onkin eksynyt tutuilla reiteillään, seisoo kirjahyllyn tai leipähyllyn tai paperipinon tai purkamattoman kassin edessä eikä osaa tarttua mihinkään.

Mieli hidastuu, empii, ei osaa päättää. Näitä muutamia rivejäkin olen kirjoittanut kohtuuttoman kauan, melkein tunnin. Ilosta on niin paljon helpompi kirjoittaa, se purskahtelee ulos niin että sormet eivät tahdo pysyä perässä. Ja ensimmäistä kertaa minua myös hirvittää hatara anonymiteettini. En suin surmin haluaisi pitää luentoa salilliselle opiskelijoita, jotka ovat juuri käyneet Hillasta lukemassa, että heidän opettajansa on tänään hieman alakuloinen. Mutta en minä kyllä soisi, että Hilla kuihtuu ja hiljenee kirjoittajansa myötä. Perkele, koko surkeus vaan julki kaikelle maailmalle!

Enkä minä sitäpaitsi ihan vielä aio kuihtua. Taisin hiukkasen voimaantua tätä kirjoittaessani, ja nyt minulla on kaamea nälkä ja laukussani on luomusämpylöitä (jotka vaivoin kykenin valitsemaan siitä leipähyllystä), joita pyöräilen syömään hataraan Harakanpesääni. Pikkuisen jo hymyilyttääkin, vaikka ulkona on jo sysipimeää.

lauantaina, syyskuuta 16, 2006

Onnea Hilla!

Hyvää Hillan-päivää kaikille!

Olen uuvuttanut itseni etsimällä sänkyä ja pöytää kirpputoreilta ja huonekaluliikkeistä. Pyöräilin aika monta kilometriä todetakseni, että kirppareiden ja kierrätyskeskusten tarjonta on valjuhkoa: pari kolhoa toimistonpöytää, kellastunut runkopatjasänky ja ankeita lavereita viidellä eurolla. Huomattavan rumia sohvia oli tarjolla laajat valikoimat. Päätin, että haluan kuitenkin ostaa itselleni ihan uuden sängyn, mutta huonekaluliikkeissä vasta tunsinkin itseni vieraantuneeksi. Suomi-Soffan seinältä minua tuijotti ilmeetön Janne Ahonen, joka istui sukkasillaan liian ison näköisessä nojatuolissa. Sängyn ostaminen kyseisestä liikkestä tuntuisi raskaalta rikokselta omaa estetiikkaani vastaan, oli itse peti millainen tahansa. Makasin erinäisillä runkopatjasängyillä WWF:n lakin lippa kattoon sojottaen ja ihmettelin, millä perusteella sängyn ostopäätös oikein pitäisi tehdä. Kaamea tunne olla melkein kolmekymppinen nainen, joka on ostamassa elämänsä ensimmäistä sänkyä eikä yhtään tiedä, minkälaisen mahtaisi haluta. Soitin jo hädissäni isällenikin ja kuulin, että halvinta ei kannata ostaa ja petauspatjan olisi hyvä olla paksu.

Retkeni laihahko saalis on yksi käytetty Hackmannin kattila (19 euroa) sekä yksi veitsi, jollaisen unohdin elokuussa Ahvenanmaalle (20 senttiä). Lisäksi ostin uuden muhkean täkin, sillä syksyinen ilmanala on viilentänyt Harakanpesämme niin, että viime yön nukuin kolmen peiton ja viltin alla. Huh, materian hankkiminen on näännyttävää puuhaa.

Sain vasta eilen illalla purettua rinkkani viimeviikkoisen karkumatkan jäljiltä. Siinä kohtaa haikeus iski ensimmäistä kertaa lujaa. Nostelin kaappiini vaatekappaleita, joissa viipyi kosketuksen ja lähekkäinolon muisto, mutta jotka tuntuivat kädessä viileiltä ja elottomilta. Kökötin patjani reunalla, lattian muovimatto tuntui jäätävän kylmältä villasukankin läpi ja minun piti vähän itkeä, koska minulla ei ole omaa sänkyä, puhumattakaan miehestä, jonka kanssa sen sängyn saisin jakaa.

torstaina, syyskuuta 14, 2006

Rakkauden tila

Opetus alkoi maanantaina. Nautin opettajan roolissa olosta neljän kuukauden tauon jälkeen. Olin unohtanut, kuinka intensiivistä puuhaa opettaminen onkaan, kokovartalotyötä tosiaan.

Uudet opiskelijat ovat ihanan tuoreita ja puhelevaisia. Pääsimme heti ensimmäisellä tekstianalyysi-kurssin tapaamiskerralla keskustelemaan muun muassa siitä, mitä runous pohjimmiltaan on ja voiko sitä määritellä. Hienoimmalta tuntui se, kun keskustelu lähti liikkeelle niin että opiskelijat puhuivat toisilleen ja kommentoivat toistensa mielipiteitä, eikä minun tarvinnut muuta kuin kuunnella.

Keskustelun virikkeeksi olin koonnut monisteen, jossa oli seitsemän mahdollisimman erilaista rakkausrunoa, Kantelettaresta Ismo Alankoon. Yksi monisteeseen valitsemani runo on Mirkka Rekolalta, kokoelmasta Kuutamourakka:


Sanon tämän sinulle
rakkaudesta,
sinä, minun iloni, siihen oli tilaisuus
sinussa ja minussa,
se ei täyttynyt, ei, se on suuri tila.


Olen viime päivinä miettinyt tuota runoa paljon, se on minusta kaunis ja lohdullinen. Rakastan tapaa, jolla Rekola rakentaa kaksoismerkityksen viimeiseen säkeeseen. Runossa kuvataan rakkautta, joka ei täyttynyt, vaikka siihen oli tilaisuus. Runon loppu kuitenkin asettaa rakkauden täyttymättömyyden uudenlaiseen valoon: rakkaus on niin suuri tila, ettei se voi tullakaan täyteen. Ihmisessä on niin paljon tilaa rakkaudelle, ettei siitä voi täyttyä. Vaikka rakkaus ei täyty, se suuri tila silti jää. Se valmius ja mahdollisuus täyttyä ilolla.

sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006

Aurinko sisälläni

Koleat harmaat päivät ovat väistyneet, tänään on paistanut syksyn kultainen aurinko. Ja sisälläni, vatsan ja sydämen välissä, hehkuu myös aurinko, yötä päivää.

Olin kahden päivän karkumatkalla, luvattomilla teillä. Reissuun lähtö arvelutti, olin uupunut, kaipasin paikallaan oloa, asettumista, tunnetta siitä, että hallitsen itseni ja elämäni. Mutta lähdin kuitenkin, aamun vasta sarastaessa, kun kaupunki oli vielä hiljainen ja ilma syysyön viileä. Bussi vei minua pohjoista päin, tienvieren metsissä näin verenpunaisiksi helähtäneitä haapoja, suot paistoivat okraa ja ruostetta. Aamusumuista vapautunut maisema vetäytyi iltapäivällä harmaaseen tihkusateeseen, aurinko sisälläni alkoi hehkua.

Tänään kävelin Haukanniemen sänkipelloilla, kuljin hiljaa, jäsenet raskaina, pää oksitosiinipilvessä, otsallani seppele, josta Katri Vala kirjoittaa: "Olet puhunut sanoja, / jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni. / On kuin huoneestani kaikkialta / loistaisivat ohuet valkoiset maljakot / auringonhohtoa täynnä." Minun oli käytävä pellolle makaamaan, selkääni vasten tunsin savisen maan voiman, kasvoilla syyskuun auringon ihmeellisen lämmön, joka saavutti minut avaruuden halki. Olisin voinut nukahtaa siihen ja nukkua onnellista unta maaliskuuhun, mutta kädelleni laskeutunut myöhäinen korento säpsäytti minut hereille.

Tänään on ollut ensimmäinen päivä, kun olen tuntenut olevani kotona uudessa kodissani. Huoneessani on edelleen kaikuvan tyhjää ja lattianrajassa vetoisaa, mutta nukuin makeasti patjallani peiton ja viltin alla lämpimässä, nenänpää viileänä. Heräsin puhelimen soittoon kahdesti, aamuyöllä ja aamupäivällä, sain kuunnella tutuksi käynyttä ääntä vuoteessani, silmät kiinni, suu hymyä ja naurua pulppuillen. Nousin vasta puolenpäivän jälkeen, join kahvia keittiössä ja kuistilla ja luin Hesarin sunnuntaisivut kannesta kanteen, yöpaita päällä, pihapöydän ääressä iltapäivän auringossa paistatellen. Tokkuraiset ampiaiset lentelivät ympärillä. Poimin puskasta viimeiset punaiset viinimarjat, joista aion vielä tänä iltana leipoa piirakan WTC:n muistopäivän ja opetuksen alkamisen kunniaksi.

Eilen kuulin ihania uutisia: aamulla kello 7.22 ystävälleni syntyi tytär. Itkin ilosta ties kuinka pitkään. Tänään luin viestin toiselta ystävältäni, joka on päässyt onnellisesti Tokioon ja kulkee siellä kaukana rohkein ja iloisin sydämin. Eilen tanssittiin tämän rakkauden kesän kolmansia häitä, stay up -sukkani repeytyivät parketilla, kun jorasin ilman kenkiä riehuvan hääkansan joukossa. Tänään puhelimessa sain itkevän siskon nauramaan. Nämä asiat eivät liity toisiinsa muuten kuin niin, että Mirkka Rekolaa lainaten totean:

"Minä rakastan sinua,
minä sanon sanon sen kaikille."

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

Syksyä päin

Tänään on ollut ensimmäinen aamusta asti harmaa ja sateinen syyspäivä. Sopii aika hyvin syyskuun ensimmäisen maanantain ilmaksi. Intiaanikesä taitaa viimein olla ohi.

Huomaan saman hämmennyksen kuin aina vuodenaikojen rajalla: en oikein tiedä, mitä vaatteita pitäisi pukea päälle. Syystakit ja pitkähihaiset paidat tuntuvat jotenkin vierailta vaatekappaleilta pitkän kesähepene-kauden jälkeen. Sitäpaitsi suurin osa vaatteistani on muuton jäljiltä mustissa jätesäkeissä uuden huoneeni nurkassa, mikä on omiaan lisäämään vieraantumisen tunnetta. Helpotuksekseni olen jo valinnut huomisen asukokonaisuuden: punainen hame, puna-musta-lila-raidalliset sukkahousut, musta paita ja kaulaan punaiset lasihelmet. Ja jalkaan kopisevakantaiset opettajattaren kengät. Huominen asu on tärkeä, sillä astun ensimmäistä kertaa tänä syksynä opiskelijoiden eteen lukukauden alun tiedotustilaisuuksissa.

Uusi koti tuntuu hyvältä paikalta. Olen nukkunut siellä kolme yötä, joista kaksi siskonpedissä ystävän kanssa. Eilen laitoin ensimmäistä kertaa ruokaa uudessa kotikeittiössä ja illalla kävimme kotisaunan löylyssä. Uusiin puitteisiin on silti vielä totuttelemista. Huoneeni muistuttaa leiriä: tavarat ovat pusseissa ja nyssyköissä, lattialla on patja, ensimmäistäkään huonekalua en ole vielä hankkinut. Riisipaperilampun ja verhon sentään ripustin jo muuttoiltana.

Tänään olen tuntenut sydämessäni muutaman tumman häivähdyksen. Jostain syystä kirjoittaminen tuntuu vaikeammalta kuin kertaakaan aiemmin, sanat eivät solju.