Lokakuun perhonen

Välillä sumu tiivistyy tahmeaksi seitiksi, joka kietoutuu ympärille myrkyllisenä lamauttavana verkkona. Aamu jää saaliiksi sängyn satimeen.

Jotkin päivät ovat ahtaita onkaloita, joiden läpi täytyy edetä ryömien. Niiden ilma on ummehtunutta, moneen kertaan hengitettyä.

Iltaisin luolasto avartuu. Voi nousta seisomaan, tuntea kuinka jostain virtaa illan tuoksu. Seurata sitä kuin aukikerittyä lankaa, ulos, avoimen taivaan alle.

Joinakin öinä sanat palaavat kuin muuttolintujen parvi, kirkkaina ja voitokkaina. Itse on puu, johon ne laskeutuvat, laulavat ilmoille sen mikä humisee juurten hiljaisuudessa, sydänpuussa.

* * *

Viikko sitten yöjunan kehto heijasi minut pohjoiseen. Aamulla rääseikköinen maisema junanikkunan takana oli huurteessa, lokakuun aurinko osui siihen matalalta. Ajoimme isän kanssa karpalosuolle, joka oli vastavalossa niin valkea ja kirkas, että tuntui kuin olisi astumassa taivaaseen. Saappaat jättivät painaumia jäätyneeseen sammaleeseen. Karpalot olivat piilossa kuuraisten heinien alla, verenpunaisina, sormenpäitä kylmäävinä. Suussa niistä purskahti suon villi maku. Kyykistelin selkä aurinkoon päin, ja kun nousin ylös, olin suolla yksin. Isä oli kadonnut häikäisevään valoon. Sitten näin tutun hahmon kumartelemassa suon laidalla, joimme kahvit, siristelimme. Suon yli lensi korppeja raakkuen viestejään ylisestä ja alisesta.

Paluumatkalla poikkesimme järvelle, joka on antanut meille nimensä. Muutaman yön vahva syysjää tuntui jalan alla joustavalta kuin lapsen luut. Vanhin talo järven rannassa on yli kaksisataa vuotta vanha, hirret taivaiden ja säiden painamia. Kurkin sisään ikkunoista, jääpitsin ja lasin toisella puolella roikkuvan repeilleen verhopitsin läpi. Isoisäni isä on asunut siinä talossa, ja minun isäni on kyläillyt siellä lapsuudessan, kun järvelle ei vielä tullut tietä. "Käystä ampumassa lintu", isäntä oli komentanut poikaansa, kun vieraille piti saada tarjottavaa.

Kotona makuuhuoneen matolta löytyi nokkosperhonen siivet supussa, se oli ehkä herännyt kun patteri on naksautettu päälle, oliko se edes elossa. Mieleen lehahtavat perhosparvet heinäkuun kuumilta hiekkateiltä, talvi on tullut.

Live your life to the maximum - it's mahjong time!

Näköjään jaksan nykyään kirjoittaa vain perjantaisin.

Viime viikonlopun makasin sängyssä ja luin. Armas Alvarin Varmat tapaukset, Riikka Pelon Taivaankantajan ja Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. Hyviä kaikki. Edes uutukaisen sänkyni jousituksen viisivyöhykejärjestelmä ei voinut estää sitä, että kaiken sen makaamisen jäljiltä lanteita, selkää ja hartioita särki ja pää oli ihan pöhnässä. Sunnuntaina vaati ylimaallisia ponnisteluja selviytyä ostamaan lähikaupasta juustoa. Epäilen, että tulevan viikonlopun ohjelma noudattelee samankaltaista kaavaa, ellei jokin henkinen tai hormonaalinen pyörremyrsky riuhtaise minua ulos talosta.

Alkuviikon olen kyllä ollut ihan kohtuullisen reipas, käynyt yhdellä pitkällä kävelyllä ja kahdesti joogavenyttelyssä, keittänyt parina aamuna kaurapuuroa pellavansiemenillä ryyditettynä (tervehenkisyyden huipentuma!), niellyt kiltisti vitamiinit, kalaöljykapselit, maitohappobakteerit sun muut pillerinpuolikkaat, puhdistanut iltaisin hammasvälini, sutinut aamuisin ripsiin väriä. Huomattavana saavutuksena mainittakoon, että keskiviikko-iltana silitin uuden helmalakanani, joka oli odottanut kolmisen viikkoa toimeliaisuuden puuskaani kaapin oven päällä.

Tänään on sitten henkinen suorituskyky ollut sitä luokkaa, että piti pitkästä aikaa pelata netissä muutama erä mahjongia. Mainio peli! Jo noin 15 minuuttia sen äärellä vahvistaa kovasti omanarvon- ja elämänhallinnantunteita, varsinkin jos pelaa työkoneella.

Keltaista

Työhuoneeni ikkunasta näkyvä suuri vaahtera on muuttunut kokonaan keltaiseksi, ja maa sen alla loimuaa myös keltaisten lehtien peitossa. Hillan väri lokakuun sumujen keskellä!

Mierká

Muhtumin lea dego mierkká siste, sanoi Kaari viisi vuotta sitten Kautokeinossa. Oli heinäkuu, olimme lähdössä kalaan. Ilta oli kirkas, ehkä virta myöhemmin toi joellisen usvaa yläjuoksulta, en muista, mutta me kumpikin tiesimme millaista on sumun sisällä, mierkká siste.

Se tulee salavihkaa, heilauttaa häntäänsä puiden takana, näkökentän laitamilla. Sen ensimmäisiä nuolaisuja kavahtaa, sumueläimen.

Tulee vielä päiviä, jolloin uskoo karistaneensa sen kannoiltaan. Eihän sitä ole moneen kuukauteen nähty näillä selkosilla.

Ja sitten jonkin polunmutkan jälkeen on äkkiä kokonaan sen sisällä. Ensin hätääntyy, vedet kerääntyvät silmiin. Sumu on kurkun ja kylkien ympärillä kuin kuristus.

Sitten antaa myöten, antaa jalkojensa astua polun reunan yli. Päästää sumun sisälleen, alkaa kehrätä sitä huokosistaan kuin toukka, koteloksi ympärilleen, huovaksi, joka vaimentaa maailman äänet, hunnuksi silmien eteen, silmien, jotka jäävät tuijottamaan rivien väleihin, helmaan, ilmaan ikkunan ja silmien välissä, avaamattomaan kirjaan, paperipinoon joka ei hievahdakaan.

Sanat kietoutuvat sumuvillaan, hidastuvat, tulevat ulos muotonsa menettäneinä, särmiä vailla.