Kevään paljaudessa

Maaliskuussa lähdetään kävelylle valoisaan iltaan, kun auringon kehrä on vierähtänyt metsänrajan taakse ja taivas pidättää koko päivän kirkkautta. Nojataan lintutornin kaiteeseen, matala lahti on vielä hiljainen, heinäsorsat uivat laskuojan mutkittelevassa sulassa ja vesi heijastaa taivaan pehmeää keltaa. Kuljetaan vielä kerran rantajäillä, taivaankannen yli lentää suihkukone, joka vetää valkean latunsa aivan kallellaan kelluvan kuunpuolikkaan vierestä. Ihminen on kaunis vasten sameana hohtavaa jääkantta, rantakoivujen paljautta, kaislikon himmeää keltaista.

Maaliskuussa sunnuntai-aamut venyvät iltapäivään kuistilla paistatellessa. Kun aurinko jää suuren pihakuusen taakse, siirrytään portailta maahan istumaan, paistatellaan lisää, harjoitellaan puolilootusta. Pisamat puhkeavat poskille ja silmien ympärille. Ulko-ovi unohtuu auki, talo laajenee pihamaalle, siivotaan kuisti kevätkuntoon, suunnitellaan kasvimaita ja kukkapenkkejä. Kesken lauseen pihan yli lentää yksinäinen laulujoutsen järveä kohden.

Sunnuntaikävelyllä kuljetaan ilta-auringon hunajassa. Rantatien lepikossa viipyy viileä henki, mutta aurinkoinen rinne hohkaa maahan varastoitunutta lämpöä, josta on puhjennut kevään ensimmäinen leskenlehti. Sen pientä heleää kehää ja nuppupäisiä sisaria tahtoisi kumartua suutelemaan.

Pienet noidat kulkevat saattueissa, virpovat kaikki tuoreeks terveeks, jättävät kuistille paperia kukkivat pajunoksat. Kaikki ovet ovat auki, ihmisiä muuttaa sisään ja ulos, kivijalan luukut ja kellarin ovet avataan kevätilmalle, valo virtaa ja ilo ja nauru.

Keväällä ruumis on mieltä viisaampi. Se kääntyy pois kirjoista ja kuvaruuduista kohti vastustamatonta lämpöä, kääntyy pelotta toisen ihmisen puoleen.

Ja aamulla, kun huhtikuun yö on saanut maan kuuraan, on peiton alla ihmeellisen lämmin.

Pahvilaatikkorunoutta

Ilo pulppusi minusta
kuin kevätpurossa vesi solisee
yli kivien,
pitkin puron mutkittelevaa uomaa.

Pimeys ympäriltäni hälveni
ja aamu-usva sekoittui sisältäni kumpuavaan nauruun.

Kevät.
Tänään aloin elää.

(Kirjoittanut Hilla 12 v. sateisena, pimeänä marraskun iltana vuonna 1989)

* * *

Tämä runo aloittaa uuden sarjan, jossa julkaisen lapsuuden ja nuoruuden runojani. Niitä ei ole vuosikausiin säilytetty pöytälaatikoissa, vaan muovipusseissa ja pahvilaatikoissa, kaapeissa, komeroissa ja kellareissa. Nyt lasken ne vapaaksi verkkoon. (Vapaaksi verkkoon - hassu ilmaus!)

Pari viikkoa sitten sain kotiutettua kirjat ja paperit, jotka ovat viettäneet kolme ja puoli vuotta eksäni kalliolaisessa kellarikomerossa. Vietin pahvilaatikkojen keskellä yhden kiihkeän perjantai-illan ja lauantai-aamun käyden läpi omaisuutta, jota en ollut tarvinnut vuosiin. Kannoin keräysastiaan sylikaupalla paperia. Vanhoja ruotsin kurssin opetusmonisteita, suomen kielen muoto-opin ja saamen kielihistorian muistiinpanoja, pinoittain graduseminaari-esitelmiä (olinko oikeasti ajatellut, että joskus vielä lukisin niitä gradunraakileita, joita samassa seminaarissa istuneet opiskelijatoverini olivat väsänneet keväällä 2001?), saamenkielisiä ala-asteen käsityö-vihkoja (luoja paratkoon, kannoin niitäkin mukanani kolmeen eri asuntoon!) ja kaunokirjallisia harjoitteita, joita olivat tuottaneet Oriveden opiston sanataiteen linjan opiskelijat lukuvuonna 1996-1997 (mietin hetken, pitäisikö minun säästää viime syksyn palkitun esikoisnovellistin varhaisia hengentuotteita, joilla saattaisi olla kulttuurihistoriallista arvoa parin vuosikymmenen kuluttua, mutta sinne menivät että heilahti).

Jätin viimeiset hyvästit myös täysin loppuun kävellyille Doctor Martinseille, jotka ostin 16-vuotiaana Lontoosta ja joilla kävelin läpi lukiovuosien (miten selvisin Oulun keskitalvesta liukaspohjaisissa, vuorettomissa maihareissa?) sekä Covent Gardenin torilta ostetulle nahkarepulle, jonka myös olin kymmenessä vuodessa käyttänyt puhki. Rauha heidän muistolleen. Uffin laatikkoon päätyivät teininä käyttöön ottamani isän vanha vihreä villakangastakki sekä lukiovuosien vara-isäni 70-lukulainen vakosamettitakki, serkun vuosia sitten luokseni unohtamat Camel Bootsit, siskon vanha makkaratoppatakki, Makasiinien kirpputorilta ostettu punaraidallinen villakankainen hame, Töysän kenkätehtaalla valmistetut supikkaat (harrastin ensimmäisinä opiskeluvuosina kansantansseja) sekä afganistanilainen käsin kirjottu paita, jonka vuori oli täysin riekaleina (en kyennyt heittämään sitä itse roskiin, sen saavat tehdä Uffin lajittelijat). Eksä otti haltuunsa edellisen eksän muinaiset purjehdus-saappaat, sisko taas äidin mukana Helsinkiin kulkeutuneen suuren enkelinmuotoisen kynttilänjalan.

Tavaroiden läpikäyminen ja poisheittäminen oli äärimmäisen terapeuttista, vaikka olinkin aivan läkähdyksissäni teipattuani laatikot uudelleen kiinni ja lastattuani ne tädin miehen takakonttiin. Kellarikomeron lisäksi tyhjensin myös eksän yksiöstä viimeiset kamppeeni. Vaatekaapissa roikkui vanhojentanssipukuni ja ylioppilasmekkoni - minua on lievästi sanottuna ahdistanut, etten ole saanut niitä aikaisemmin siirrettyä omaan huusholliini. Oli helpottavaa jättää avaimet pöydälle ja painaa asunnon ovi kiinni. Asia loppuun käsitelty! (Jälkikäteen tosin kävi ilmi, että olin unohtanut yhteen keittiön laatikkoon hienon puisen ompelurasiani, jonka olen ostanut köyhältä riialaiselta katukaupustelijalta kesällä 1998. No, onpahan jokin syy käydä vastakin kylässä.)

Laatikot saapuivat bussirahdissa Sisä-Suomeen. Tuntui kuin olisi saanut valtavan joululahjalähetyksen. Varsinkin kirjalaatikoiden avaaminen oli hienoa. Halailin ja pussailin kirjojani, joita en ollut nähnyt yli kolmeen vuoteen. Oulun kaupunginkirjastosta varastettu Katri Valan Kootut runot, 10-vuotistoivelahjani Seitsemän veljestä, Otavalta saamani Hannu Väisäsen kuvittama upea Kalevala, Oxfordista ostettu Sally Mannin ihana valokuvateos, isältä peritty Itkosen Suomen lappalaiset I ja II, äidin vanha kellastunut Pikku naisia ja uudenkiiltävä lukiolaisena ostamani Pieni runotyttö. Suloisia omistuskirjoituksia ystäviltä ja rakastetuilta.

En ole koskaan osannut hankkia kovin paljon kirjoja omakseni, niitä ei ole kuin muutama hyllymetri, mikä on vähän noloa, kun olen kuitenkin olevinani kirjallisuuden opettaja. Olen jo vuosia ajatellut, että miksi ostaa kirjoja, kun niitä saa kirjastosta lainaan. Mutta on sanottava, että tunnen olevani enemmän kotona nyt, kun huoneeni hyllyissä on kirjoja, joiden selkämykset ovat vuosien takaa tutut.