Kosken pojan kotona

Viime viikonloppuna tein jotain, mitä en muistaakseni ole ennen tehnyt: nousin pikajunasta Seinäjoella. Yleensä Seinäjoki on se puolivälin asema, jolla matkaa on molempiin suuntiin mennessä pitkästi jäljellä. Nyt oli jäljellä enää vartin kolkuttelu henkilöjunalla ja oltiin perillä Ylistarossa, syvällä Etelä-Pohjanmaalla. Siellä oli yhtä pimeää kuin lumivaippansa hukanneessa Sisä-Suomessakin, mutta pohjalainen näyttämisenhalu erottui hyvin pimeässäkin: rivitalon mittaisten vanhojen pohjalaistalojen jokaisella kymmenellä ikkunalla oli ainakin viidentoista kynttilän rivi. Ei puhettakaan, että yksi vaivainen joulutähti keittiön ikkunassa riittäisi mihinkään.

Kyrönjoen varresta matka jatkui Ylihärmään, missä pääsin avecin roolissa elämäni jännittävimpiin pikkujouluihin. Härmän kuntokeskuksen isosta ravintolasalista oli varattu pöytä 50 metallimiehelle seuralaisineen, seisovasta pöydästä sai hakea jouluruokaa ja firman pomo jakeli povitaskustaan drinkkilippuja, joita ei aamukolmeen mennessäkään saatu hyvästä yrityksestä huolimatta loppumaan.

Vasemmalla puolellani istui viisikymppinen Make, jonka mahtavia työmiehen kouria vilkuilin ihaillen. Päivällisen lopulla Make päätti maistaa punaviiniä 20 vuoden tauon jälkeen, suoraan pullon suusta tietenkin. "Tämähän on hyvää", Make totesi huomattavan pitkän siemauksen jälkeen silmät hämmästyksestä loistaen. "Onko tässä alkoholia ollenkaan?" Toinen, noin kolmen desin kulaus alkoi kuitenkin nousta vastavirtaan, ja Make meni vähäksi aikaa vaikean näköiseksi. Neuvoin suosista käymään oksentamassa.

Illan mittaan juttelin pitkään firman ukrainalais-vahvistuksen, 23-vuotiaan Nikitan kanssa ja selasin kännykkäkamerasta 136 kuvaa hänestä ja hänen suloisesta karjalaisesta tyttöystävästään Nastjasta taustallaan Pietarin ja Nikitan etelä-ukrainalaisen kotikaupungin merkittävimmät nähtävyydet. Tullessaan takaisin tupakalta Nikita totesi iloisena: "Nyt tiedän, että ihmiset ovat tosi humalassa. Kaikki haluavat yhtäkkiä puhua minulle englantia!"

Loppuillasta väki väheni ja lasimäärä jäljellejääneiden edessä kasvoi. Miehet saivat ulkona aikaan ainakin yhden kunnon tappelun, ja joku lähetettiin verissä päin taksilla kotiin. Kymmenen minuuttia ennen valomerkkiä pomo yritti tilata vielä 50 drinkkiä ja paheksui kovaan ääneen, kun käyttämättömiä drinkkilippuja ei enää suostuttu ottamaan vastaan. Miehet kantoivat henkensä hädässä pöytään viskiä, konjakkia, salmaria ja kaljaa, jotka tarjoilija kävi viisitoista minuuttia myöhemmin kantamassa pois, kun taksi oli vienyt viimeiset juhlijat.

Pomo tuli meidän huoneeseen jatkoille puhumaan miesten asioita serkkupojan kanssa. Minä makasin yöpaidassa peiton alla ja sain kuulla vaikuttavan, kiivastahtisen monologin yrittäjyyden haasteista, korvaamattomista työmiehistä, ralliautoilusta ja mafiasta. Opin myös uuden sanan: sakia tarkoittaa eteläpohjanmaaksi tyhmää.

Seuraavana aamuna isä soitti huolestuneena kysyäkseen, olinko saanut puukosta. Saatoin todeta rauhoittavasti, että "Härmäs oltihin, eikä verinaarmua!"

Sunnuntaina Niksu vei minut kävelylle Kyrönjoen rannalle ja kosken yli vievälle sillalle. Talvitulva oli vienyt ohuen jään, uoman täytti sameanruskea vesi, jonka kosken kivet saivat kuohumaan keltaisena. Niksu näytti minulle rannan, jolta puretussa kalamökissä oli teininä könynnyt, ja lapsuuden uimapaikan kosken suvannossa vanhan sillan kohdalla, ja sanoi, että kesällä voitaisiin tehdä pyöräretki joen yläjuoksulle seuraavalle sillalle. Minä tajusin ensimmäistä kertaa, että se on kasvanut kosken rannalla, ja että joki on sen kotivesi, niin kuin minunkin.

Joogaitku ja joulutähti

Elämäni ensimmäinen joogavuosi kallistuu kohti loppuaan. Tammikuussa olin alkeiskurssilla, tänä viikonloppuna saman opettajan mysore-kurssilla. Nämä joogaviikonloput ovat aivan omansa laisia. Perjantai-iltana on ensimmäinen tunti, sali on täynnä, hengitys kohisee, tehdään kaikki yhteen tahtiin opettajan johdolla, aurinkotervehdykset nousevat ja laskevat kuin aallot kulkisivat salin poikki, hiki virtaa. Sitten on aamuharjoitukset lauantaina ja sunnuntaina. Hiljaisen kaupungin läpi polkeminen on jotenkin hykerryttävää. Kymmenen aikaan harjoitus on ohi, keho rento ja vähän vapiseva, hiki laskeutuu pikku hiljaa, tuntuu ihanalta juoda teetä ja vertailla kolotuksia ja jäykkyyksiä toisten joogien kanssa. Kun pääsee kotiin ja saa vatsaansa lautasellisen kaurapuuroa, on pakko mennä takaisin sänkyyn, maata raukeana veren sykettä ja vilunväristyksiä kuunnellen, viltin alla lämpimässä.

Eilisellä tunnilla opettaja piti meille lootus-seminaarin. Yhteisen seisomasarjan jälkeen venytimme ja painelimme ja kiersimme lonkkiamme niin että teki mieli voihkia ääneen, kun sitkaat lihakset alkoivat sinkua. Oli oikein lystikästä tutkailla omaa kehoaan, huomata taas kuinka toispuoliset lonkat minulla on: oikea jalka kääntyy lootukseen vain kankeasti, vasen taas lumpsahtaa paikoilleen ihan vaivatta. Oikea takareisi taas antaa empimättä myöten venytyksille, vasen jumittaa. Oikea jalkapöytä on kauhean kankea, vasen joustaa mielin määrin. Hauskaa olla monipuolisesti epäsymmetrinen! Olkapäät sentään kipeytyvät vuoron perään, nyt on oikean vuoro vihloa ilkeästi.

Kun aloitimme loppurentoutuksen, tiesin jo villasukkia jalkaan vetäessä, että minua alkaa itkettää. Ensin nousivat kyyneleet silmiin. Avasin silmät, katselin katon metalliputkia, yritin rentouttaa vatsalihaksia, jotka supistelivat itkua enteillen. Sitten nyyhytykset alkoivat purkautua suustani. En voinut enää pysyä makuulla, nousin istumaan ja itkin ääneen. Tunsin että opettaja tuli siihen eteeni ja sanoi, että ei mitään hätää, se tulee ja se menee. Itkua tuli vähän aikaa ihanalla vastaanpanemattomalla voimalla, ja sitten pyyhin nenäni ja hymyilin surkeana opettajalle. Pukuhuoneessa kädet ja jalat tärisi ja mietin vähän, miten pääsen hoipertelemaan kotiin. Mieli oli kuitenkin aivan tyyni ja rento, kun taluttelin pyörääni pimeän kaupungin läpi, ratapihan ylitse, kirkkopuiston ja suuren joulukuusen ohi, harjun reunaa kotikadulle.

Tajusin vasta vähän myöhemmin, että itkuun ei liittynyt yhtään ajatusta. Minulla ei ollut vähääkään surullinen tai surkea olo. Mutta minun kehoni oli lämmin ja turvassa, minä olin kuunnellut sitä ja etsinyt siitä kipeitä kohtia ja valmis päästämään sen rennoksi, ja minun kehoni tiesi paremmin kuin minä itse, että minun piti saada itkeä syvä, ylitsepyyhkivä itku.

Sisko kuoli tasan puoli vuotta sitten. Tänään, heti kun hämärä alkoi painautua ikkunoita vasten, sytytin keittiöön joulutähden, sellaisen oikean, oranssin paperitähden, jossa on pitkät, erimittaiset sakarat, ja ainoa oikea joulutähden valo, oranssinhehkuinen. Käänsin kaikki jääkaapin päällä olevat eläimet vaeltamaan kohti tähteä. Ensimmäisenä on huovasta tehty pääsiäistipu oikea siipi tähteä kohti kohotettuna, ja sen perässä kaksi kylpyankkaa ja yksi saippua-ankka, punapäinen muovinorsu, viisi maatuskaa ja yksi vihreä muovikauriin pää. Ne kaikki katsovat toiveikkaina suurta hehkuvaa tähteä.