Metamorfooseja

Eilen päättyi kolmipäiväinen lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin kansainvälinen konferenssi, jonka järjestämisessä minäkin olin mukana. Oli ihanaa. Minulla on sellainen olo, kuin olisin uinut kolme vuorokautta meressä, joka on täynnä värikkäitä kaloja ja ihmeellisiä vedenalaisia maisemia. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla täällä kotikaupungissani, cocktail-tilaisuudessa, kaupungin vastaanotolla prameassa juhlasalissa ja päätösillallisella alkumaljoineen, viineineen ja liköreineen.

Minä olen kyllä jonkin sortin konferenssi-eläin, kansainväliset ihmisjoukot menee päähän ja veriin ja sähköistää ajattelun ja olemisen. Ensimmäisestä parin vuoden takaisesta konferenssistani asti olen ollut sitä mieltä, että ne on paitsi älyllinen, myös ehdottoman ruumiillinen tapahtuma. Yritin selittää kämppiksille, että kunkin päivän asukokonaisuuden valinta on konferenssielämän keskeisimpiä osa-alueita. Korut, kengät ja muistikirjan kauniit kannet ovat kaikki tärkeitä yksityiskohtia. Ainakin yhtenä päivänä pitää olla aika avokaulainen paita. Oma esitelmä kannattaa kyllä pitää poolokauluksessa, mutta mekko saa silti istua huomiotaherättävän hyvin. Olen lapsellisen tyytyväinen tämänkertaiseen suoritukseeni, sillä sain paljon ihailevia kommentteja oranssista villamekostani, sademetsien puunsiemenistä tehdyistä koruistani ja uudesta rastahännästäni, johon olin pujotellut punaisia lasihelmiä.

Asukokonaisuuksiakin tärkeämpiä olivat silti ihmiset ja heidän puheensa. Minulla on sellainen olo, että tässä maailmassa on sentään aika paljon kauneutta ja viisautta, vaikka suuret linjat ihmiskunnalla meneekin pahasti pieleen. Kirjoitan tänne kauneimmat ja viisaimmat asiat, jotka olen merkinnyt muistikirjaani:

Kirsi Kunnas puhui lapsen kielen kehityksestä ja kuvaili runoa: "Sen kaikki sanat on tarkkaan harkittu, ne hankaavat toisiaan, muodostavat magneetisen taikapiirin. Runo on kuin atomimiilu, joka säteilee."

Hollantilainen Jan van Boeckel kertoi taide-ympäristökasvatuksen projektistaan ja ekologisesta kriisistä, johon olemme maapallon saattaneet: "Me elämme keinotekoisen ylivirikkeellisyyden maailmassa, tietokoneen, tv:n, elektronisten pelien ja puhelimen välittämässä todellisuudessa. Me olemme kaikkialla paitsi siellä, missä me todellisuudessa fyysisesti olemme. Nopean kulttuurimme vastapainoksi tarvitsemme luonnon hitautta." Esitelmänsä lopuksi Jan siteerasi Bill McKibbeniä: "What the warming world needs now is art, sweet art." Ja sanojen vakuudeksi Jan näytti meille kuvia lasten tekemästä ympäristötaiteesta, kuusenkäpymandaloista; hiekkaan painuneista jalanjäljistä, jotka oli täytetty hehkuvanpunaisilla marjoilla ja valkeilla simpukoilla; vesirajaan rakennetuista kivispiraaleista, jotka olivat puoliksi maalla, puoliksi veden alla; vihreän rahkasammaleen sisään kaivautuneesta tytöstä; järven rantaan pajuista rakennettuun majaan käpertyneestä lapsesta, joka näytti olevan samaan aikaan suojassa ja uhattuna. Minua itketti.

Taiwanilainen Hsiao-Hui Yang esitteli meille taolaisen luentansa Charlotte's web -nimisestä lastenkirjasta. Saimme oppitunnin taolaisuuden keskeisistä periaatteista.
"Kaikella maailmankaikkeudessa on kaksi vastakkaista puolta, jotka kuuluvat yhteen."
"Pehmeys voittaa kovuuden niin kuin vesi voi pisara pisaralta päästä kovan kallion läpi."
"Meri ei ole koskaan pyytänyt virtoja tulemaan luokseen, ja silti kaiki virrat laskevat mereen."
"Sinun täytyy tyhjentää itsesi voidaksesi tulla täydeksi."

Australialainen Clare Bradford kertoi meille alkuperäiskansojen, aboriginaalien, Pohjois-Amerikan intiaanien ja inuiittien kuvakirjoista. Minä olin siinä vaiheessa jo niin vaikuttunut, etten kirjoittanut ylös edes kirjojen ja tekijöiden nimiä. Yksi kirjoista kertoi inuiitti-tytöstä, jonka äiti oli kuollut tuberkuloosiin, ja joka oli niin surullinen, ettei jaksanut pelata lumella jalkapalloa toisten lasten kanssa. Silloin hänen isoäitinsä kertoi, että kuolleet eivät ole menneet pois. Tähtikirkkaina öinä voimme nähdä heidän hymyilevät kasvonsa revontulten lomassa, ainakin niiden, joita olemme eniten rakastaneet ja kaivanneet. Kuolleet pelaavat jalkapalloa isolla mursun kallolla, aivan niin kuin lapset maan päällä pelaavat lumella nahkapallollaan, ja heillä on oikein hauskaa.

Kaksoiselämää

Ehdin olla taas monta päivää "luolassa, hämärässä, / syvälle onkaloihini eksyneenä". Pidättelin itkua kävellessäni kotiin tai töihin, iltakävelyllä päästin kyyneleet poskille asti. Valmistauduin taas parin-kolmen kuukauden luolasielu-elämään, jossa mielen yllä on vuoren kokoinen kiven paino, jäsenissä kivipunnukset, päässä tyhjää kaikuva aukko, joka täyttyy ilkeistä kuiskauksista ja syyttävistä äänistä. Torstai-iltana puhkesin parkumaan keittiössä kurjaa sieluani. Perjantaina menin töihin yhdeltätoista ja luin työkoneellani viisi tuntia erään äitiharjoittelijan blogia. Kotona halusin heti viltin alle, nukuin päiväunia ja yhdentoista tunnin yöunia ja niiden päälle iltapäiväunia niin että paikat oli kaikesta makaamisesta kipeät. Ja ajattelin maaliskuuta, kuinka pitkä matka sinne olisi, kuinka kipeäksi kyljet ehtivätkään tulla kahden kuukauden makaamisesta.

Ja sitten: ihmeparantuminen lauantai-iltana! Elämäni lyhyin, viiden päivän masennusjakso! Sunnuntaina olin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen täydessä iskussa. Pesin pyykkiä, kävin työhuoneella valmistelemassa maanantain opetusta, menin joogatunnille, laitoin Niksun kanssa tofu-pataa, kirjoitin Hillaa. Ja katso, maanantai-aamun koittaessa ne samat kirjat ja paperit, jotka vielä perjantaina lamauttivat minut kauhusta, olivat kuin sulaa vahaa käsissäni; valmistelin kalvot suit ja sait, pulisin luentoni kuin kevätpuronen ja muokkailin tutkimussuunnitelmaani tuosta noin vain aamupäivän ratoksi. Siis samaista tekstiä, jonka lukeminen tai pelkkä ajatteleminenkin sai minut vain hetki sitten suunnittelemaan pakoa jonnekin kauas pois.

Minulla on kaksi elämää. Tai oikeastaan elämiä on yksi, mutta sitä elää kaksi erilaista Hillaa. Toista pääsääntöisesti itkettää, pelottaa ja ahdistaa, toinen taas laulelee kun kaikki (siis ihan kaikki) on pääsääntöisesti kivaa. Ei ehdi perkules ainakaan kyllästymään. Sitä minä vain jaksan ihmetellä, miten täsmälleen samat ulkoiset olosuhteet voivat näyttäytyä minulle sieluntilasta riippuen joko erittäin tyydyttävinä tai sitten täydellistä tuhoa enteilevinä. Siis kysyn vaan, että missäköhän välissä se objektiivinen totuus Hillan elämästä oikein lymyilee. Mutta ehkä tämä elämän polku sitten vain on auttamattoman kaksisuuntainen ja kaistoja vailla.

Yösilmät

Vuoden vaihteen molemmin puolin maailma on kuin matala vati, jonka pohjalla me ihmiset kävelemme. Auringon valo kajastaa maailman reunojen yli, pohjalle yltämättä.

Joululomalla kävimme kävelyllä muinaisella Raumojärvellä, joka on kuivatettu pelloiksi vuosikymmeniä sitten. Peltoaukean laidalla taivas oli keltainen, vittikon risut piirtyivät sitä vasten mustina ja epätodellisen tarkkoina. Kuljimme erilaisilla kokoonpanoilla: isä, minä, äidin sisko, minun sisko ja lanko; isä, minä, Niksu, sisko ja lanko; isä ja lanko; isä ja minä. Ja jokaisessa seurueessa oli mukana minun uusi pikkuveljeni, kiiltäväturkkinen, lepakkokorvainen, mustakyntinen Unna. Silmien päällä sillä on ruskeat paimenkoiran täplät, yösilmät, niin saamelaiset ovat niitä kutsuneet, niillä voi vahtia pimeässäkin.

Kaikkein eniten minulla on ollut joulun jälkeen ikävä Unnaa, koiran iloa, kun se tulee pihalle vastaan ja on niin onnellinen jälleennäkemisestä, että heittäytyy selälleen jalkoihin ja uikuttaa vähän, ja sisällä juoksee pirtissä ympyrää, kun on niin kivaa kun on sisko kylässä. Tämä maailma olisi kyllä ihme paikka, jos ihmiset osaisivat mennä toistensa luo niin kuin koirat osaavat, ainakin tuollaiset riehakkaat pentukoirat, jotka ovat villinä ilosta kun lauma on koossa.

Etukäteen ajattelin, että minä saatan läkähtyä suruun jouluna. Ajattelin, että olen paljon kahdestaan siskon kanssa, sen elävän, jonka kanssa minä osaan parhaiten itkeä, ja sen kuolleen, jota minä itken, maailman ihanimpien siskojen. Mutta joulu olikin puuhakas ja sosiaalinen, kuljin äidin ja isän väliä ja tein laatikoita ja joulusiivoja ja rosolleja kahteen huusholliin, nukuin äitin vieressä, Niksun vieressä, Muunmaanmustikan vieressä ja pari yötä vanhassa lapsuudensängyssäni, joka oli sijoitettu tädin ja sen miehen parisängyn jalkopäähän. Siihen nukahtaessa ei ollut kolmekymppinen olo. Yhtenä yönä joulun jälkeen, kun kaikki muut vieraat olivat jo lähteneet ja minua alkoi pelottaa tyhjässä yläkerrassa, harkitsin hetken myös isän viereen menemistä, mutta päätin sitten kuitenkin osata nukkua yksin.

Jouluaattona oli kova tuuli. Liukastelimme hautausmaan kaljamaisilla käytävillä, yritimme saada hautakynttilät syttymään varastorakennuksen suojissa. Ja sitten me seisoimme kaikki siinä valkean ristin edessä, lohduttomina, ja tuuli puhalsi kynttilän toisensa jälkeen sammuksiin, ja se oli melkein liikaa, kunnes isä antoi kaikille käskyn tehdä lumipalloja. Itkuisina aloimme kaapia kovaa, rakeista lunta. Minä raavin melkein kaikki lumet siskon naapurin, erään jääkärivänrikin kynttilättömältä haudalta, tuntui ihanalta että sai tehdä edes jotain, ja pallot kasattiin ristin juureen puolikaareen, lumilyhdyksi, suojaksi liekeille, eivätkä ne enää sammuneet, vaan hohtivat kauniisti lumiseinämää vasten. Kun käännyimme katsomaan hautaa paluumatkalla autolle, näytti kuin se olisi leijunut vähän ilmassa, maan kamaran yläpuolella.