Helsingin ihmeet

Vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Rautatieasemalla tunsin itseni araksi maalaiseksi, joka ei ole ihan varma, millä ratikalla pääsee Vallilaan. Ylitin aseman ohi kulkevan pyörätien ihmetellen, että sitä pitkin poljin kuusi vuotta edestakaisin, milloin sohjossa, milloin auringon kuumentamalla asfaltilla. Helsingin kadut ja kolkat ovat minulle outo yhdistelmä tuttuutta, entistä arkea, ja toisaalta vieraaksi muuttunutta, yhä harvemmiksi käyneiden viikonloppureissujen erityislaatuisuutta.

Häkellyttävin oli kenties perjantainen vierailu Kuusiluotoon, jonne jalkauduin yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Kuusiluodon paroni oli ihan ennallaan, pysähteli puhumattomana tuijottelemaan kiikariinsa, kiipesi kottaraisten pöntöille rennoin ottein ja esitteli satunnaiselle ohikulkijalle Helsingin rantojen viimeistä kalavajaa isännän ylpeydellä. Kuusiluodon kalliot, polut ja itse huvilakin olivat entisillä paikoillaan, mitä nyt keittiö oli uudessa keltaisessa maalissaan lähes tunnistamaton. Mutta jokin oli muuttunut, jokin haikeus pyrki ylöspäin kun kiersin sinisen salin, talvikeittiön ja peräkamarin, avaran hiljaisen vintin ja kolkon vinttihuoneen. Piti mennä laiturin päähän hetkeksi itkemään, sillä astuin niihin huoneisiin ensimmäistä kertaa siskon kuoleman jälkeen.

Helsinki on ihana. Ja minulle on vuosi vuodelta selvempää, etten halua enää asua siellä. Mitä harvemmin käyn, sitä täydemmin rinnoin nautin urbaanin elämän iloista. Lauantaina haltioiduin Satu Silvon elävän ravinnon ja kasvisruoan ravintolasta. Miten ihmeessä olen voinut majailla pari vuotta muutaman korttelin päässä käymättä kertaakaan siellä syömässä? Sunnuntai-aamupäivän brunssi Ekbergin ulkopöydässä venyi parituntiseksi päivänpaistatteluksi, joka jatkui luontevasti verkkaisena kiertelynä Hietalahden iki-ihanalla kirppiksellä. Mukaan tarttui norsunmuotoinen suitsuketeline, vanhat verhot (suuria oransseja kukkia sinisellä pohjalla) sekä euron kesähamonen, joiden kanssa suuntasin Kaisaniemeen hillumaan muiden Maailmankyläläisten kanssa. Kotimatkalla junassa huomasin, että olin päivän aikana polttanut kasvoni auringossa.

Ei, ei tuollaista sunnuntai-päivää voi viettää Sisä-Suomessa, eikä muuten Torniossakaan.

Kotiinpaluu sunnuntai-illan pehmeässä valossa tuntui siltä kuin olisi pitkän päivän jälkeen laskeutunut viileään veteen. Asemalla odotti pellavatukkainen poika vanhan pyöränsä selässä. Kadut Harakanpesän lähellä olivat tyhjiä, mitä nyt pitkäkarvainen kissa tuli meitä tervehtimään. Kotipihassa vuohenjuuret olivat aukaisseet keltaiset kukintonsa ja lemmikit, surun kukkaset, katselivat ruohon lomasta ihmeen kirkkaansinisin silmin.

Sadas kertomus

Tämän sadannen Hilla-kirjoitukseni ajattelin tasaluvun kunniaksi omistaa metabloggaukselle ( - metakalle, niin kuin ystäväni sattuvasti määritteli kaiken itsereflektioon keskittyneen taiteen joskus 90-luvun lopulla ).

Olen kirjoittanut Hillaa pian kaksi vuotta. Olen päivitellyt (mukava kaksoismerkitys!) aika verkkaisesti ja hiljennyt välillä kuukausiksikin. Mutta Hillassa olen saanut ajoittain kiinni kirjoittamisen riemusta, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun iloon. Pyörittelen uutta tekstiä mielessäni usein monena päivänä ennen kuin napsautan valkoisen laatikon auki. Ja vaikka minulla olisi joitakin valmiita lauseita ja ajatuksia päässäni, tiedän jo, että teksti lähtee aina purkautumaan omaa ennalta suunnittelematonta rytmiään noudattaen.

Useimmiten kirjoitan illalla. Kyllä, vain hyvin harvoin osaan asettua syntymättömän tekstin ääreen ennen iltayhdeksää. Ilta on nuoruuden päiväkirjoista asti ollut kirjoituksen aikaa.

Ja kun sitten seuraavana aamuna saan työkoneen auki ja sähköpostit luettua, tulen malttamattomana Hillaan katsomaan, onko kukaan kommentoinut uusinta tekstiäni. Odotan kommentteja kuin kahdeksanvuotias, joka on virkannut äitienpäivälahjaksi patalapun, ja palaa halusta kuulla, mitä äiti siitä ajattelee. Kommentit ovat minulle hirveän tärkeitä, ja tieto siitä, että joku lukee kirjoituksiani. Siksi blogin kirjoittaminen on aivan erilaista kuin päiväkirjan pitäminen, vaikka Hilla eittämättä kuuluukin verkkopäiväkirjojen kategoriaan.

"Blogipäiväkirja eroaa perinteisestä päiväkirjasta nimenomaan siinä, että tässä oman elämän tulkinta tuodaan julkiseen tilaan", kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri, Hillan kummisetä, viime vuoden viime päivinä ilmestyneessä väitöskirjassaan Verkkoproosa. Kirjoittamistilanteen intiimiys ja tekstin julkisuus muodostavat minua kirjoittajana kiihottavan ristivedon. Hilla on itsepaljastelua, mutta yhtä lailla kätkeytymistä. Risto kirjoittaa, kuinka verkkopäiväkirjan pitäjä sekä kutsuu että torjuu lukijansa, tekee jatkuvasti kertomisen ja kertomatta jättämisen kaksoisliikettä, "esittää asiasta jotain mutta ei kaikkea." Sanat ovat sekä omaan elämään suunnattuja valokeiloja että sitä verhoavia huntuja.

Puhuin huhtikuussa opiskelijoiden kanssa media-kurssillani blogeista ja oman elämän julkisesta esittämisestä. Opiskelijoiden kommentteja kuunnellessani mietin taas kerran, olenko ajatellut loppuun asti sitä, mitä teen Hillassa. Kirjoitan asioita, joita minun ei tulisi mieleenkään sanoa kasvoista kasvoihin useimmille niistä ihmisistä, jotka voivat koska tahansa tulla lukemaan blogiani. Tiedän myös, että anonymiteettini on sangen hutera. Välillä olen haaveillut, että perustan toisen, umpianonyymin blogin, jonka olemassaolosta en kerro kenellekään, ja alan vuodattaa täysin pidäkkeettä synkeimpiä salaisuuksiani.

Mutta kun sitten ajattelen, mitä puolijulkinen itsepaljastelu on tuonut elämääni, huomaan, että pelkkää hyvää. Olen saanut aivan ihania kommentteja, myötäelämisen, tunnistamisen, vahvistuksen ja ilahduksen osoituksia, jotka ovat olleet tärkeämpiä kuin vaikkapa akateemiset arvosanani konsanaan. Niiden takia kirjoittamisessa tuntuu olevan mieli. Bloggaamiseen liittyvä vuorovaikutus - johon liittyy olennaisena osana toisten blogien lukeminen - on kuin ne vedessä laajenevat renkaat, joista tuo ylälaatikossa oleva Aale Tynnin runo puhuu.

Risto kirjoittaa bloggaamisen vastakaikuisuudesta hienosti: "Oman elämän kerronnallistaminen on kokemusten muuttamista jaettaviksi. --- Omasta elämästä kertominen ei voi olla pelkkää itseilmaisua. Yksityisinkään päiväkirja ei voi olla erillisen elämän hahmottamista. --- Julkiset verkkopäiväkirjat koostuvat tarinoista jotka oletetaan jaettaviksi, ja joihin lukijat rinnastavat omia kokemuksiaan. Vaikka päivistä kertomisen taustalla ovat ainutkertaiset elämänkokemukset, niin tarinat liittävät ne yleiseen."

Omaelämäkerrallinen tarinallistaminen on ollut minulle suurta lohtua, suurta iloa, etuoikeus muuttaa päivänsä saduksi ja todeksi, sanoiksi.

Serotoniinivirrat

Voin paikantaa päivälleen, melkeinpä tunnilleen sen kohdan, jossa serotoniini alkaa virrata. Olen kai ennenkin verrannut sitä vereen, joka sykkii takaisin puutuneeseen jäseneen. Ensimmäisenä yönä se vie uneni. Ajatuksia on liian paljon, että ne peittyisivät unen pinnan alle. Kuuntelen, miten elämä virtaa kohisten takaisin.

Lyhyen unen jälkeen seuraavana päivänä on krapulainen olo, mutta voin paremmin kuin viikkoihin. Aineenvaihdunta vilkastuu, ruokahalu kasvaa. Minun tulee oikea nälkä muutaman tunnin välein. Makeanhimo ei lopu ihan veitsellä leikaten, mutten enää tarvitse joka päivä sokeria, tärkkelyssiirappia ja elintarvikevärejä.

Yksi ensimmäisistä serotoniinin ehtymisen merkeistä on se, etten enää löydä mitään päällepantavaa. Vaatteeni muuttuvat mykiksi ja vieraiksi, yksikään niistä ei kutsu minua pukeutumaan. Kuljen samoissa paidoissa ja housuissa päiväkausia, koska kun kerran olen saanut jotain päälleni, asukokonaisuuden vaihtaminen tuntuu hirvittävältä ponnistukselta.

Serotoniinin taas virratessa vaatteeni nousevat ylös hiljaisesta haudastaan. Saatan jo illalla nukkumaan mennessäni hekumoida ajattelemalla, mitä kivaa laitan seuraavana päivänä päälleni. Pyykkikorin pohjalla maanneet tunkkaiset paidat pääsevät pesuun ja narulle kuivumaan, niihin tarttuu kevätyön tuoksu. Toinen ihoni herää eloon.

Ja se syyllisyyden ja itseinhon vuori, joka on maannut päälläni viikkoja, kuukausia, vain katoaa. Se, joka on ollut niin kiveä ja lyijyä ja totta, haihtuu kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Kestää hetken tottua siihen, kuinka kevyttä on liikuttaa itseään. Voin nousta sängystäni, astua päivän virtaan tietäen, että se kuljettaa minut illan poukamaan kuin korkin, kaarnaveneen, veden pintaan pudonneen lehden.

Kunnes se ei taas kannakaan minua, kunnes alan vääjämäätä muuttua raskaammaksi, vajota.

Olen ensimmäistä kertaa miettinyt, kuinka sietämättömän korskea kenties olisin, jos en välillä eläisi luolaelämääni. Iloisten virtojen päivinä kuuntelen joskus kummissani, kuinka äänekäs osaankaan olla, kuinka oikeassa kuvittelen olevani. Mitä minä tietäisin mistään, jos en tietäisi, miltä tuntuu, kun sanat vaikenevat, lentävät pois, ja mieli on kuin tyhjä lintulauta. Miten minä silloin osaisin olla kävelemättä niiden yli, jotka makaavat aivan hiljaa, koettavat kaivautua kuivien lehtien hataraan pesään, näkemättä horisontin ylitse?

Kevätrituaaleja

Viime toukokuussa siskon polttareissa täytettiin Aikuiset ystäväni -kirjaa ja laskettiin virallisia aikuispisteitämme. Minä olin kymmenen hengen tyttöporukassa vanhimmasta päästä, mutta ilokseni sain toiseksi vähiten pisteitä (vähiten sai siskoni, joka 24 vuoden iästään huolimatta määrittyi ihan teiniksi). Omistusasunto-vakiintunut parisuhde-uraputki-rintamalla pärjään edelleen huonosti, mutta olen viime aikoina havainnoinut itsessäni selviä aikuistumisen oireita. Niistä kaksi liittyi vapun valmisteluun: tein elämäni ensimmäistä kertaa itse simaa ja leivoin munkkeja. Vappuaattona sima tosin muistutti haaleaa sitruuna-jääteetä, mutta kun rusinat nousivat pintaan pari päivää sitten, sima maistui ihan oikealta simalta, raikkaalta, makealta ja hieman käyneeltä.

Munkkitaikinaa alustaessa mieleen nousi lapsuuden aistimuistoja äidin pullanleivonnasta. Hiivan houkuttava lohkeilu kädenlämpöiseen maitoon, taikinan suolaisensuloinen, kardemummanraikas maku, kun sula voi oli juuri kaadettu kulhoon, happamat hiivaröyhtäykset, ja berninpaimenkoiramme Nilla, joka sai aina lopuksi nuolla äidin taikinaiset kädet. Hiivalla nostatettu taikina on ihme olento, melkein elollinen, vähän pelottava tällaiselle kokemattomalle leipojalle. Mutta vappuaaton munkkitaikinani kohosi kauniisti ja muotoutui pikkupulliksi ja sitten rinkilöiksi suuremmin vastustelematta. Tunsin itseni emännämmäksi kuin aikoihin.

Muutkin aikuistumisoireeni liittyvät kevääseen. Haluan kesäksi elämäni ensimmäisen kukkapenkin ja ryytimaan. Talon kaikki ikkunalaudat ovat tupaten täynnä istutusruukkuja. Kuistin seinustoille olen suunnitellut köynnöskransseja, mutta niiden isot siemenet ovat maanneet kohta kaksi viikkoa hiiskahtamatta mullan kätköissä. Keltaiset sarviorvokit ovat sen sijaan nostaneet hennot taimet mullan pinnalle. Eivät ne vielä totisesti näytä siltä, että niistä tulisi keltaisena hehkuva ikkunanaluskukkapenkki, mutta toivoa on. Ja kokonaista kuusi auringonkukantainta työntää hanakasti varttaan kohti aurinkoa. Kesäkurpitsantaimet pyöreine sahalaitalehtineen Niksun huoneen ikkunalla ovat jo niin suuria, että melkein hirvittää. Ne pääsevät myöhemmin traktorinrenkaaseen pihamaalle, ryytimaan olen ajatellut perustaa kuistille parvekelaatikoihin. Eilen mullan huomaan pääsi kanelibasilikan ja rucolan siemeniä, toiseen laatikkoon olen suunnitellut korianteria ja timjamia. Ruohosipulia kylvettiin seinustalle.

Aikuistumiseen tuntuu liittyvän myös lievä kevätsiivous-oireiluni. Eilen imuroida hurautin koko alakerran (imurointiväli huoneessani oli yleensä kuukausi tai pari) ja sitten vielä luutusin lattiat mäntysuovalla "saadakseni taloon raikkaan tuoksun" (ihan oikeasti ajattelin noin). Ja pistin Niksun tamppaamaan matot. Paikat kiiltelivät puhtauttaan jo alku-iltapäivästä ja sitten lähdettiinkin ruokaostoksille. En oikein osaa kuvitella aikuismaisempaa tapaa viettää lauantaita.

Ai niin, eiliseltä tulee vielä yksi aikuispiste: tein itse kattilassa vaniljakastiketta. Olen aina luullut, että se vaatii jotain erikoistaitoja, mutta tuntui riittävän, että osasi heiluttaa vispilää. Kastiketta tarjosin pakastemarjojen kanssa, jotka ovat muuten myös aika aikuismaisia.

Jotenkin aikuisuus tuntuu liittyvän vuodenaikoihin ja erityisesti vuodenaikajuhliin. Siinä vaiheessa, kun on kehittänyt ikiomat rituaalinsa ja hankkinut omaa vuodenaikarekvisiittaa kuten oranssin joulutähden tai istutusruukkuja, on astunut aikuiselämän puolelle.

Eilisen puuhakkuuden jälkeen olen tänään ollut mukavan raukea koko päivän. Aamujoogan jälkeiset päivät ovat usein tällaisia: aamupalan jälkeen on otettava torkut, ja iltapäivällä voi hyvin nukahtaa uudestaan luettuaan sängyllä kolme sivua kirjaa. Joogauupumus sopii hyvin sunnuntaihin. Saa syödä ja nukahdella parin tunnin välein, keitellä kahvit juuri silloin kun huvittaa, kutoa pyöröpuikoilla pari kierrosta tai tunnin kerrallaan, jättää Kuukausiliitteen artikkelin kesken, koska siihen voi palata sitten kun huvittaa, lämmittää edellispäivän Bami Gorengia jo ennen kuin tulee kunnolla nälkä vain siksi että tekee mieli syödä, ja kirjoitella blogiinsa harmittomia listoja istuttamistaan koriste- ja hyötykasveista.