tiistaina, kesäkuuta 10, 2008

Katoavaisuudesta, kukinnoista

Sataa. Harmaa seinämä ikkunan takana tekee olon turvalliseksi. Tiskipöydän peittävän astiavuoren tiskaaminen riittää illan ohjelmaksi, ei ole tarvetta kulkea ulkosalla ahnehtimassa kesän katoavaisuutta.

Luonto antautuu kärsivällisesti liki taukoamattomalle sateelle. Täydessä kukassa olevat sireenit kumartuvat, kun niiden kukkatertut tulevat vedestä raskaiksi. Kuistin seinustalle viikonloppuna istuttamani köynnöskrassit saavat lojua maassa pitkin pituuttaan, tällä kelillä en viitsi alkaa solmia niille kiipeilylankoja.

Sade tekee talon hämäräksi, mutta valoa jatkuu silti pitkälle iltaan. Tieto siitä, että kahden viikon päästä päivä alkaa pienin askelin lyhentyä, tuntuu vielä kaukaiselta. Kesä levittäytyy edessä lähes koskemattomana, vaikka siihen liittyykin alusta saakka jonkinlainen taka-alalla viipyvä pelko, että se on ohitse liian pian. Tuomenkukat ovat jo lakastuneet. "Sen kukinta on niin lyhyt, että kipeää tekee", Risto kirjoittaa viikon takaisessa haikeassa tuomi-tekstissään.

En aio lähteä kesämailleni ennen kuin näen kotipihan tummanpunaisten pioninkukkien avautuvan. Suurimmat nuput ovat puhkeamaisillaan, ne ovat niin painavia että varsi jaksaa vaivoin niitä kannatella. Vuosi sitten näin ne ensimmäisen kerran. Matkustin juhannusviikolla pohjoisesta tänne Sisä-Suomeen yhdeksi yöksi, hautajaiskenkiä hakemaan. Kesä oli parissa viikossa edennyt, piha oli rehevä ja vihreä. Pionit olivat avanneet valtavat hehkuvat kukintonsa. Se tuntui ihmeeltä, yli kaksi viikkoa kestäneeseen painajaiseen tuntui äkkiä revenneen ilon ja merkityksen railo. Soitin pihasta äidille: "Voitko uskoa, että meidän pihassa kukkii juuri sellainen pioni, jonka vasta valitsimme siskon arkulle?"

Ennen viime kesää en edes tiennyt, miltä pioni näyttää. Nyt se on minulle rakkauden kukka.