keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Terveisiä kaivosta

Masentuneena on kuin istuisi kaivossa, jonka reunalta läheiset huutelevat alas.

Tämän hienon kiteytyksen on tehnyt Annikki. Lainaus on muistinvarainen (en millään jaksa etsiä alkuperäistä tekstiä Annikin monivuotisista arkistoista), mutta kuva niin mieleenpainuva, että se antoi minulle otsikon. Päätin, että on aika nostaa pää kaivon reunan yli täälläkin.

(Tässä välissä oli suunnilleen vartin mittainen miettimistauko.)

Kaivossa istuminen tekee olon hitaaksi ja kohmeiseksi. Päätösten tekeminen (kuten sen päättäminen, minkä sanan tähän valkoiseen neliöön seuraavaksi kirjoitan) muuttuu työlääksi, ajatukset etenevät kuin tervassa. Kaikki kasaantuu, paperit työpöydälle, pölykoirat nurkkiin, vastaamattomat puhelut puhelimen muistiin.

Kaikkia niitä kasoja ei ole mukava katsella. Siksipä rakennankin suojamuureja teksteistä. Haahuilen kirjaston hyllyjen välissä ja valitsen kirjoja ensisijaisesti niiden pituuden perusteella: mitä paksumpi, sen parempi. Haahuilen internetissä ja luen blogien arkistoja edeten aikajärjestyksessä kohti nykypäivää. Olen viettänyt tänä syksynä päiväkausia muiden muassa Minhin ja edellä mainitun Annikin elämässä. (Kiitos pakopaikoista!)

Parhaan turtumuksen saa yhdistämällä lukemiseen lamauttavan annoksen sokeria. Nyt yritän pyristellä siitä irti, ja ylös kaivosta.

Tuntuu vähän vaikealta pitää arvossa omia aikaansaannoksiaan, kun ystävät synnyttävät lapsia ja väittelevät tohtoreiksi, mutta tässä ne ovat, viikon saavutukseni:

Imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun.
Tuuletin kaikki vuodevaatteet.
Haravoin.
Kävin kävelyllä.
Joogasin kolmen kuukauden tauon jälkeen.
Sytytin tulen puuhellaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä.
Kirjoitin tämän. (Aikaa kului lähes kaksi tuntia.)