Elämäni miehet

Tarkkasilmäinen lukija on saattanut panna merkille, että parin viimeisen kirjoituksen aiheena on ollut väljästi määriteltynä "tytöt, pojat ja tykkääminen". Varoitus: sama teema jatkuu, ja nyt Hilla aikoo tilittää.

Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.

Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.

(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)

Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.

Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.

Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.

Pieni ja hento ote

Dave on sanoittanut päivän tunteen.


Minä olen hiljaa ja kuuntelen.

32 and single

Yli kolmekymppisen sinkkuus aiheuttaa lähiympäristössä mielenkiintoista toimeliaisuutta.

Viime keväänä mummini kirkastui lapsenlapsenlapsensa ristiäisissä ja oli äkkiä täysin vakuuttunut siitä, että serkkuni miehen veli on minun tuleva aviomieheni. Mummin uskonvarmuus oli sitä luokkaa, että hän sai käännytettyä serkunkin puolelleen, ja niin vietettiin toukokuussa serkun ja minun siskoni yhteissyntymäpäiviä, joille oli kutsuttu minun lisäkseni myös pahaa aavistamaton serkun miehen veli. Tuleva aviomieheni myös poistui mitään aavistamatta jo alkuillasta ennen kuin mitään oli ehtinyt kehkeytyä välillemme. Mummilla muuttui ääni kellossa: "Paskiainen", hän totesi pontevasti seuraavana aamuna, ja hanke haudattiin vähin äänin.

Juhannuksena siskoni soitti minulle joogaretriitille miehensä sukumökiltä. Sopiva aviomiesehdokas oli taas löytynyt ja sisko oli jo ehtinyt toimia puhemiehenäkin. Kyseessä oli siskon miehen pikkuserkku Ruotsista. Hanketta edisti kesän ja syksyn mittaan paitsi siskoni, myös siskon miehen veljen avovaimo ja minulle kaavaillun pikkuserkun sisko. Tämän vahvan naisketjun tukemana saimme pikkuserkun kanssa viimein sähköpostiyhteyden auki, mutta nähtäväksi jää, pääsemmekö koskaan alttarille asti.

Viimeisin, kenties riemastuttavin tarjous tuli yllättävästä suunnasta: edellisen poikaystäväni äiti ja täti olivat tuumanneet, että minut olisi mukava saada sukuun keinolla millä hyvänsä. Aviomieskandidaatti oli jälleen löytynyt suvun piiristä. Eksä on toiminut avuliaana välikätenä ja toimittanut minulle sähköpostilla kuvia tätinsä eronneesta pojasta ja hänen kauniista kiharahiuksisista lapsistaan. En tiedä, onko tädin poika kuullut hankkeesta mitään. Jään odottavalle kannalle.

Taikatalvi ja fenix-lintu

Maanantain ja tiistain välisenä yönä valkea sumu laskeutui kaduille ja pihoille. Tiistaiaamuna se oli noussut takaisin harmaalle taivaalle, ja alkoi keskipäivällä sataa alas lumena. Ensin pieninä hiutalepisteinä, jotka mustuivat asfalttiin, sitten yhä isompina ja tiheämpinä hiutaleina, jotka saivat maiseman vilisemään. Maa tuli valkeaksi, puut saivat lumipeitteen.

Tuli taikatalvi. Pensasaitamme on kuin kermavaahdolla kuorrutettu, pörheä ja ja tupsuinen. Pihlajanmarjatertuilla on lumihuput niskassaan. Naapurin omenapuissa jäiset hedelmät hohtavat pimeässä kuin joulupallot. Tammi ravistaa hangelle piparkakkulehtiään.

Minä nousin kaivosta, maan pinta on taas vakaa ja kantaa askeleen, joka oikeastaan jää leijumaan hieman maanpinnan yläpuolelle. Kaivosta taivoon.

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni. Olen tuntenut kamalaa syyllisyyttä kun en kommentoinut mitään takaisin. Mutta luin viestinne lämpöä sydämessäni, ja tunsin nöyrää kiitollisuutta siitä että saan olla kuukausikaupalla hiirenhiljaa ja silti joku vielä jaksaa käydä kurkistamassa tänne.

Olisipa kiinnostavaa elää yksi kokonainen vuosi niin, että jaksaisin tehdä säännöllisesti niitä asioita joista pidän, ilman kuukausien taukoja. Kirjoittaa, käydä joogassa. Puhua ystävieni kanssa puhelimessa. Kuunnella musiikkia. Suunnitella opetukseni niin että voin mennä suhteellisen varmoin mielin opiskelijoiden eteen.

Tietysti näissä ylösnousemuksissa on oma viehätyksensä, fenix-lintu-efekti. Värit näyttävät kirkkaammilta kun ne ovat aina välillä muutaman kuukauden sammuksissa.

Keittiön ikkunalaudalla, valkeanharmaata maisemaa vasten loistaa kolibrikukka, miekkamaiset oranssit ja violetit terälehdet levittäytyvät uljaaksi viuhkaksi. Rakkauden kukka, sanoi kämppis. Täällä me pidämme majaa, perheettömät kolmikymppiset hatarassa talossamme, ja rakkauden kukka se vain häpeilemättä hehkuu keittiössä.

Ja Terhi laulaa:

"Ei tunnu missään, olen matkalla taas,
olen matkalla sinne,
olen matkalla takaisin sinne
minne kerran toivotit minut.

Kun minulta viedään kaikki
autan kantamaan.
Kevyesti nousee askel!
Autan kantamaan ja kun lopulta kaadun
teen sen näyttävästi.

Näin minä vihellän matkallani
näin minä vihellän matkallani
jos sen on oltava niin
olkoon sitten niin.

Lusikka kauniiseen käteen,
takaisin satulaan!
Vannon kiven ja kannon kautta
vannon kiven ja kannon kautta
teen kaiken uudestaan."

Ja niin sitä taas mennään.