On taas kevät

Kävin kävelyllä. Pää oli täynnä kaihertavia ajatuksia kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja siitä, mikä on jäänyt tekemättä. Harjoittelin irti päästämistä. Koitin keskittyä askeliini ja siihen, mitä oli siinä ympärilläni.

Pehmeävaloinen kevätilta, lahdelleen palanneiden lokkien valkeus ja huudot, pajunkissojen hohde aurinkoa vasten. Roskia kukkivat polunvarret. Järven sinertävä jääkansi, latujen jäljet vaaleina kohoumina sen pinnassa. Puiden tyhjyys, joka päästää vielä koko taivaan lävitseen. Vesirajan kivien täydellinen tyyneys.

Se jättömaalle unohtunut lampare, jonka luo kuljin silloin, kun sisko oli toista päivää kadoksissa, poissa jo, vaikka en sitä vielä halunnut uskoa.

Se lintutorni, josta katselin silkkiuikkujen soidinta toisena keväänä, sydän palaen. Se rinne, jolla kuljin marraskuun sysipimeässä, sydän palaen. Niin monta keskenmennyttä rakkautta tässäkin maisemassa.

On taas se vuodenaika, joka saa menneet keväät virtaamaan lävitseni. Lapsuuden kevään, hyppynarun napsahdukset asfalttiin. 17-vuotiaan kevääni, jona tulin toisesta maasta käymään kotona, josta olin jo irtoamassa. Kevään, jona täytin 24, villin matkan pohjoiseen, humalan ja hurjastelun, kuinka nuori vielä olinkaan silloin.

Ja nyt olen 33-vuotias, taas on kevät, taas kuiva asfaltti paljastuu lumen alta, tomu kohoaa ilmaan, aamut ovat täynnä pakahduttavaa valoa, ja kaikki on kesken, aina, sillä ei ole olemassa sellaista perillepääsyä, jota kuvittelemme.

Ja kaikki saa olla niin kuin se on.