Mennyt kesä ja kärpänen

Syksyn tulo ei kenties ole järin persoonallinen kirjoituksen aihe, mutta mielikuvituksettomuuden uhallakin aloitan siitä. Vuodenajan vaihtuminen on nimittäin kaikessa tavanomaisuudessaan ollut tänä vuonna vaikeasti sisäistettävissä. Pari viikkoa sitten pidimme ovia ja ikkunoita kiinni, ettei helle valtaisi taloa. Eilen talomme sisälämpötila oli 16 astetta. Hormissa seisoi kylmä ilmapatsas ja puuhella alkoi vetää vasta kun olin polttanut muutaman sanomalehdensivun piipun ala-aukossa. Pikkuhiljaa keittiön mittari nousi 20 asteen tuntumaan.

Kesäyöpaidan on saanut hyvästellä, käytössä on taas nilkkoihin asti ulottuva marimekko. Ilman villasukkia on turha kuvitellakaan kävelevänsä näillä lattioilla ja eilen kaivoin kaapista lisävarusteeksi äidin villaponchon vuodelta -72. Työmatkalle olen pukenut lapaset. Eikä siitä ole kuin hetki kun oli kuuma pelkässä hellemekossa!

Koko elokuun alkupuolen työhuoneellamme oli tukahduttavan kuuma. Pieni tuuletusikkuna oli auki yötä päivää, mutta huone ei viilennyt vaikka ulkona helteet helpottivat. Nyt ikkuna on ollut jo toista viikkoa visusti kiinni. Lasien väliin on jäänyt iso kärpänen. Yritin eilen saada sen ulos vankilastaan, mutta se onneton ei ymmärtänyt omaa parastaan, pörräsi vain raivokkaasti ruutua vasten. Nyt se kai väistämättä kuolee ikkunoiden väliin. Juhannuksena lahtasin surutta kärpäsiä, jotka pyrkivät osingolle aterioistamme, mutta tuon yhden kohtalo jotenkin riipaisee sydäntäni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että se nääntyy hitaasti nälkään ja eräänä aamuna, kun tulen töihin, huomaan sen makaavan siivillään jalat koukistuneena.

Kärpäsen kohtalosta huolimatta syksy on hyvää aikaa. Pihapensaan karviaiset ovat tummuneet syvänpunaisiksi. Eilen saimme kassillisen eteläpohjalaisia omenoita, jotka on koottu tuoksuvaksi pyramidiksi laakealle vadille. Viime viikolla kävimme sienessä ja löysimme paljon haperoita, vähän pieniä orakkaita ja muutaman tatin. Haperontunnistus tapahtui kotikeittiössä ja tulin tuntemaan sen, että ruskeanharmaa polttiaishapero on totisesti nimensä veroinen ja syötäväksi kelpaamaton. Onneksi muhennokseen riitti runsaasti kangashaperoa ja sillihaperoa, ja niin meillä oli syksyn ensimmäinen kynttiläillallinen, viiniä ja kaikkea.

Minun Helsinkini

Olin viikonvaihteen Helsingissä, joka oli kotini kuusi vuotta. Nyt on jo kahdeksas syksyni tässä sisä-suomalaisessa kaupungissa. Pari vuotta elin kaksoiselämää näiden kaupunkien välillä; täällä oli työ ja elämä sunnuntai-illasta torstaihin tai perjantaihin, Helsingissä tärkeimmät ihmiset ja kaikki viikonloput. Enää en oikein käsitä, miten jaksoin matkustaa edestakaisin joka ikinen viikko, kuinka kestin sen repaleisuuden, muutaman päivän päässä häämöttävän lähdön molemmissa päissä. Muistan sunnuntai-iltojen ankeuden, miten seisoin Karhupuiston ratikkapysäkillä ja oli pimeää ja asfaltti märkää ja perillä toisessa kaupungissa odotti tyhjä asunto mustine ikkunoineen.

Viidessä vuodessa olen vieraantunut Helsingistä. Kotini on itsestäänselvästi tässä pikkukaupungissa, jossa kaikki on niin lähellä, että sinne voi kävellä, jossa jalkakäytävillä ei tarvitse väistellä ihmisiä, jossa kaikki on vähän verkkaisempaa ja kotoisampaa. Olen käynyt Helsingissä yhä harvemmin, kulkenut itselleni uusia reittejä, saanut tukikohdakseni siskon nykyisen kodin kaupunginosassa, joka oli aiemmin aivan vieras.

Ja viime torstaina sitten löysin uudelleen oman Helsinkini. Lähdin rautatieasemalta kulkemaan Kaisaniemen puiston reunaa, ohitin pyöreän ravintolan, jonka sisällä kasvaa puu. Siellä kävin ensimmäisinä opiskeluvuosina kansanmusiikki-konserteissa ja katselin ystävieni kanssa kateellisina niitä, jotka osasivat tanssien askeleet. Jatkoin radanviertä kohti Linnunlaulua, nousin sen mäen, jonka jyrkimmässä kohdassa raskaspolkuista Ainoa oli aina pakko taluttaa. Ylitin sillan niin kuin lukuisat kerrat matkalla Töölöön, katselin hieman kaihoisana Villa Kiveä, jonka vierasmajassa vietin lemmenyön tanskalaisen runoilijan kanssa eräänä taiteiden yönä vuosia sitten. Sitten takaisin sillan yli ja Tokoinrantaan, huvilateltassa aloiteltiin Juhlaviikkoja, minä muistelin sitä Mari Boinen konserttia, jossa olin ystävien ja molempien siskojen kanssa, ehkä syksyllä 2001.

Jatkoin Hakaniemen torille, jonka ohi pyöräilin joka viikko mennessäni saamentunneille Torkkelinmäen kupeeseen. Porthaninkatu oli pirullinen, pitkä ylämäki ja kapea väli ratikkakiskojen ja parkkeerattujen autojen välissä, huh, vinssasin sitä talvet läpeensä. Paluumatkalla hain Hakaniemen hallista edellispäivän leipää, jota sai puoleen hintaan; elelin herroiksi opiskelijbudjetilla.

Sitten torin poikki ja mäkeä ylös Pitkällesillalle. Takanani kävelevä päihtynyt mies lauloi Akselin ja Elinan häävalssia, minä olin nostalgia-aallon vallassa.

Kruununhaka, oma kaupunginosani. Oikokatu, jonka varrella ystävä asui erään kesän vuokralaisena kellari-ateljeessa. Toinen ystävä majaili kesätyöläisenä kommuunissa, jossa hankin elämäni hirveimmän krapulan juomalla väkeviä liköörejä ja muita hirvittäviä juomia. Kun seuraavana aamuna poljin töihin, pelkäsin ihan vakavassani, että saan sydänkohtauksen Senaatintorilla, ja oksensin sappinestettä koko päivän.

Snellmanninkatu, arkeni kulkureitti. Ja sitten Vironkatu, kotikatu, voi veljet, siellä oli niin paljon entisellään. Kebabravintola Keko, jossa syötiin monet korjaussarjat krapulapäivinä, Teatteri Jurkka, Dodon toimisto, jossa istui taaskin nuoria osallistuvia ihmisiä kokoustamassa. Ilposet-kioski, josta piti monet kerrat hakea lohtukarkkia juuri ennen sulkemisaikaa. Ja vaaleanpunainen kotitaloni. Kurkistelin portin läpi sisäpihalle ja alaovesta juhlavaan rappukäytävään, tuntui jotenkin käsittämättömältä, että asuin siellä niin monta vuotta, kuljin joka päivä mukulakivipihan poikki, lukitsin pyöräni takapihalle, kävelin porraskäytävään, jonka seinämaalauksiin silmäni olivat turtuneet.

Kuljenkohan tämän kaupungin katuja joskus vuosien päästä samalla tavoin, entisen elämäni reittejä muistellen?

Elokuun juhlaa

Jos kesäni oli onnellinen, on myös kotiinpaluu ollut sitä. Elän kuherruskuukautta pienen suloisen elämäni kanssa. Tämä kaupunki ja päivieni puitteet ovat niin kovin kotoisat.

Talomme on pysynyt viileänä, kuistilla kuusen varjossa on vilpoisaa istua pitkää aamua iltapäivään asti, ja helteisimpinä päivinä voi polkea paljain jaloin järvenrantaan, missä voi maata ruohikossa ja katsella koivunlatvoja tai autereisia saaria. Kellari on homeessa ja eteisessäkin haisee nykyään vähän pistävältä, mutta ovea ja ikkunoita voi pitää selällään ja antaa leppeän tuulen tulla koko talon läpi, ja kotiin tullessa kuistilta tai yläkerran makuuhuoneesta voi löytyä rakkaita naisia, entisiä asukkaita ja vanhoja ystäviä.

Kun menen kantabaariin, tunnen melkein puolet ihmisistä ainakin kasvoilta, ja baarissa istuviin vanhoihin rakastettuihinkin alkaa olla toverillisen lämmin suhde. Ja kun perjantaina istumme siellä Väärän rahan keikalla ja paikka on ammuttu täyteen ihmisiä, joista monet tanssivat välittämättä siitä, ettei tanssilattiaa ole ja lämpötila nousee neljänkymmenen asteen tienoille, tulee sellainen olo, että on tämä sitten baareista paras ja kaunein.

Kahtena loppukesän yönä olen valvonut aamuun asti. Pussikaljalla puistossa joogisesta elämästä keskustelemassa ja hippikommuunin vintillä soittajapoikien kanssa jatkoilemassa. Aamukuudelta heikoin jaloin kotiin. Nuoruus ei ole vielä kokonaan takanapäin.

Paheellisuuden vastapainoksi olen joogannut enemmän kuin aikoihin. Joogasalilla oli elokuun alussa ihanan Lindan kurssi, jonka aikana päivät asettuivat aamuharjoituksen ja iltatapaamisten ympärille. Välillä menin suoraan järvestä salille ja salilta järveen ja iltaisin halusin aikaisin nukkumaan. Sielussa ja ruumiissa oli lempeä olo.

Työ on pätkä, koti vuokrattu, perhe perustamatta, ja silti elämä on tuntunut aivan kokonaiselta. Mieli ei liiemmin havittele sellaista, mikä ei nyt ole tässä, ja on kuitenkin avoin sille, mitä tulee kohdalle. Ja vaikka tiedän, että kell' onni, se onnen kätketöön, kerron nyt, että minä tunnen itseni hyvin onnelliseksi.

Elokuista, suruista

Luin juuri äsken päiväkirjamerkinnän, jonka kirjoitin tässä samassa huoneessa tasan kolme vuotta sitten, 2. elokuuta 2007, siskon kuoleman kesänä: "Tänään olen itkenyt itseni väsyksiin, melkein henkihieveriin. Olen täysin voipunut, valmis uneen, enkä edes pelkää tyhjää taloa ympärilläni."

Muistan kyllä sen päivän, miten lopulta makasin tuossa matolla ulisemassa, ja en sitten kuitenkaan muista. Muistan sen vähän samalla lailla kuin hautajaispäivän, kuin elokuvakohtauksen, jossa olen ollut mukana: juhannuspäivän helle, mustiin pukeutuneet ihmiset piharakennusten seinustoilla hakemassa varjoa, ruumisauto keskellä kotipihaa, jalkojen vapina kun laulamme "Maan korvessa". Muistin filmissä on reikiä. Minulla ei ole hautajaispäivältä ensimmäistäkään mielikuvaa serkustani, joka oli siskon rakkain lapsuudenystävä, mutta muistan serkun miesystävän city-maasturin, joka seisoi pihassamme.

Kuinka erilaista suru on nyt, kolmen vuoden jälkeen. Sydämeni särkyy, kun vanhasta albumista löytyy syntymäpäiväkuva 6-vuotiaasta siskosta My Little Pony -sateenvarjon kanssa, tai kun serkun häissä bändi soittaa biisiä "Olet todella kaunis, elät vain hetken verran", ja äkkiä sanat tarkoittavat minun kaunista, kaunista siskoani ja on pakko juosta pihalle pimeään itkemään. Mutta minä en enää ole kokonaan hajalla niin kuin silloin.

Välillä kuolema tuntuu vieläkin yhtä käsittämättömältä kuin silloin aluksi. Joskus, kun olen juuri herännyt, minut valtaa hetkellisesti täydellinen epäusko: siskon kuolema ei voi olla totta, meille ei ole voinut tapahtua mitään niin hirvittävää. Välillä koko asia taas tuntuu etäiseltä ja kauhistun, kun huomaan, etten ole juurikaan ajatellut siskoani tai tuntenut ikävää. Ja välillä suru sitten nousee pintaan väkevänä ja hehkuvan lämpimänä. Siitä on tullut rakkauden kokoinen.