Näin kirjoitin graduni eli opiskeluvuosieni psykohistoriaa

Sain edellisen kirjoitukseni kommenteissa Hillan historian ensimmäisen lukijatoiveen: anonyymi lukijani pyysi, että kirjoittaisin omasta graduntekoprosessistani. Sytyin heti aiheelle. Eilen illalla lueskelin vanhoja päiväkirjoja niiltä vuosilta, kun gradunteko oli meneillään. Muistin kyllä, että kirjoittaminen ei ollut ihan leikintekoa, mutta päiväkirjojeni perusteella voi sanoa, että viimeisinä opiskeluvuosinani oli pitkähköjä kausia, jolloin voin henkisesti todella huonosti. Päiväkirjoissani on sivukaupalla sellaisia itsesyytöksiä, että niitä melkein hirvittää lukea. Olen miettinyt, rikonko nuoremman minäni yksityisyyden suojaa siteeraamalla vanhoja päiväkirjojani. Aion nyt kuitenkin tehdä niin. Graduprosessin ankaruudesta välittyy paljon autenttisempi kuva, kun päästän ääneen silloisen minäni.

2. marraskuuta 2000 (Olen huono opiskelija ja epäonnistun herra runoilijan hurmaamisessa)

Olin eilen tiedekuntatentissä (kielitieteen periaatteet!) johon lukeminen oli melkoisen vastenmielistä. Minä en kuitenkaan tyytynyt vain harmittelemaan tenttiä, vaan kyseenalaistin koko suomen opiskelun, yliopisto-opiskeluni ylipäätään ja oman elämästä selviämisen kaiken kaikkiaan. Olin suhteellisen varma, etten pääsisi syksyn kursseista läpi, graduani en saisi koskaan valmiiksi ja juuri painosta tulleeseen ainejärjestölehteenkään en ollut kirjoittanut riviäkään. Sota oli hävitty kaikilla rintamilla, en koskaan tulisi pääsemään elämässäni eteenpäin kuten kaikki muut ihmiset. Vain puoli askelta ja putoaisin maailman syrjältä lopullisesti.

Yksi alkusysäys apeilulleni oli viikko sitten pidetty lyriikkailta jossa minä olin juontajana, vieraana mm. suuri ja odotettu runoilija Kontio. Itse haastattelusta jäi vähän lattea olo, mutta ennen kaikkea siitä loppuillasta. Kun tietenkin minä halusin hurmata sen Kontion sekä älykkyydelläni että aistillisuudellani, mutta kun sitten istuin sen kanssa samassa pöydässä, tunsinkin itseni ihan tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi, mulla ei ollut mitään sanottavaa, ei älykästä eikä hauskaa. Sitten jotenkin suutuin ja petyin itseeni ja siihen tilanteeseen että istuin siinä ja toivoin että se tykkäisi edes mun tisseistä. Voi, käännä kasvosi minun puoleeni, herra runoilija! Jos sinä valitset minut, olen pelastettu merkityksettömyydestä! Helvetti että naisen osa on joskus raivostuttava!

16. marraskuuta 2000 (Gradun tutkimussuunnitelmaa pitäisi kirjoittaa, en saa sitä tehtyä ja mielenterveys järkkyy)

Minä olen ihan horkassa. En voi olla paikallani mutta mihinkään ei pääse pakoon. Työ olisi helpotus mutta en voi tarttua siihen, sanat vain surisee päässä kuin perhoset hullut. Viime yö oli kauhea, valvoin ja valvoin ja tunsin kuristavaa kauhua kun ajattelin omaa kyvyttömyyttäni. Yritin maata ihan hiljaa selälläni että uni olisi tullut. Sydämen kohdalla ja mahassa on kylmät kivet. Pelko ja häpeä.

19. marraskuuta 2000 (Huonosti menee)

Käet tärisee. On kylmä, siksi kai kun en ole nukkunut. Paniikki.

26. marraskuuta 2000 (Yllättävä käänne tutkimusprosessissa)

Nyt on tämä väsytystaistelu käyty loppuun: kirjoitin tänään muutamassa tunnissa tutkimussuunnitelmani valmiiksi, vähän niin kuin puolivahingossa. Että kannatti olla kaksi viikkoa ahdistunut! Voi hyvänen aika! Nyt on taas maailma auki, tilaa hengittää ja voimia tarttua omaan pieneen hyvään arkeen. Että voikin olla helppo olo!

2. toukokuuta 2001 (Kyllä se välillä sujuikin, humanistin pelko huomisesta väistyi ja graduseminaari tuli suoritettua)

Tämä on kyllä ollut elämäni kevät. Niin monet asiat ovat löytäneet paikkansa, loksahtaneet kohdalleen. Olen nauttinut yliopistoelämästä kunnolla vasta nyt, kolmen ja puolen opiskeluvuoden jälkeen. En enää pelkää tulevaisuutta enkä sitä että minusta ei tule mikään. Asiat ovat tapahtuneet helposti: haastattelin viimein Kontiota ja kirjoitin siitä jutun ja kirjoitin myös hienon seminaariesitelmän täysin tuskailuitta.

19. tammikuuta 2002 (Olen aikeissa käyttää koko kevätlukukauden gradun kirjoittamiseen)

Tänään ei ole ollut kauhean hyvä päivä. Iltapäivällä kävin kirjastossa harhailemassa, ahdistavaa, kirjoja on niin paljon, ajattelevia ja asiantuntevia ja asialleen omistautuneita ihmisiä niin paljon, ja minä onneton ryven noissa samoissa Kontion runoissa ja pyörittelen samoja kirjoja vuodesta toiseen enkä tunne asiaa alkuunkaan, ja tämä ihmisenä olemisen laitakin on vähän niin ja näin.

7. helmikuuta 2002 (Harvinaista armollisuutta omaa itseä kohtaan)

Nyt on taas ilta, tai yö jo, ja omaan vetämättömyyteen ja periksiantamisiin voi suhtautua rennosti, naurahdellen, ja huominen päivä tuntuu siltä että kenties graduni kirjoitan ja muutenkin elän hyvän elämän ja kykenen rakkauden ja elämää kannattelevan voiman tekoihin.

11. helmikuuta 2002 (Edes ns. opiskelijaelämä ei suju)

Viikonloppu meni maatessa ja rypiessä. Olin kyllä kaksissa tupaantuliaisissa, mutta niin vetämätön etten saanut edes kunnolla ryypättyä. Surullista.

9. maaliskuuta 2002 (Ei suju, ei)

Minä olen itsepetoksen mestari. Luin lehteä puoleenpäivään ja katoin telkkarista Piukat paikat. Nyt kello on puoli kolme. Ryhtiliike on jälleen epäonnistunut.

10. maaliskuuta 2002 (Eräänlainen aallonpohja)

Mua vituttaa todella paljon että ikinä aloin opiskella kirjallisuutta ja että valitsin gradun aiheeksi jonkun vitun runoilijan. Minä en ole kirjallisuudesta kiinnostunut ja tuntuu vittumaiselta ajatella että olen tuhrannut viisi vuotta yliopistossa johonkin mistä en ole kiinnostunut. Eniten tietysti vituttaa se etten olen kovin kiinnostunut yhtään mistään. Vittuun runous! Voisin tappaa kaikki runoilijat.

9. kesäkuuta 2003 (Uusi yritys yli vuoden tauon jälkeen)

Näin unta: yritin tarttua graduntekoon ja kirjoitin ensimmäisen otsikon isolla kaunokirjoituksella. Huomasin heti, että siihen tuli kirjoitusvirheitä ja tulin epätoivoiseksi: tästä ei tule mitään, en osaa kirjoittaa edes yhtä sanaa.

Viimeistään nyt pitäisi saada kirjoittaminen täysillä käyntiin, jos haluan jättää graduni elokuussa, mutta tunnen jonkinlaista pakokauhua kun muistelen puolentoista vuoden takaisia aloitusyrityksiä ja huomaan, etten ole nyt yhtään enempää selvillä vesillä. Tulee ihan fyysinen pahoinvointi ja pelko.

22. kesäkuuta 2003 (Kirjoitan gradua, lopultakin)

Ihan lyhyesti vain, kun kello on 20 yli 3 aamulla ja huomenna pitäisi taas kirjoittaa gradua - sitä on muuten yli 100 sivua. Olisipa tuo kesäkuun alussa pelkäävä tyttö kuullut sen! Näiden piinan vuosien jälkeen näyttää siis todellakin siltä, että muutaman viikon kuluttua minä pääsen eroon Tomi Kontiosta. Vaikka olen välillä ollut toivoton ja syönyt 400 grammaa karkkia putkeen ja itkenyt lauantai-iltana tunnin yliopiston edessä, niin minä en ole antanut kokonaan periksi.

13. syyskuuta 2003 (Se on täytetty)

Minä sitten jätin sen graduni. Sain siitä eximian. Minä valmistun maisteriksi muutaman päivän kuluttua hienoin paperein.

Tunnustan!

Hyvää Hillan-päivää! Blogini nimipäivää juhlistan plakaatein:



Laitoin tähän kaksi; toisen sain Lupiinilta, toisen Kirjavalta Katjalta. Aah, Hilla on kaunis! Kiitos, armaat, tekin olette kauniita!

Palkintoon kuuluu miellyttävä velvollisuus tehdä seitsemän tunnustusta. Nyt penkeistä kiinni, rakkaat lukijani, sillä luvassa on skandaalinkäryisiä paljastuksia opiskeluvuosiltani, hiuksianostattava kuvaus rakkauselämäni tuoreemmista käänteistä sekä häkellyttävä tietoisku Ecover-pesuaineen moninaisista käyttömahdollisuuksista. Aloitan kuitenkin kaikista noloimmasta, eli:

1. Kaivan nenääni. Päivittäin. Ei yksityiskohtia.

2. Olen joissain asioissa pöyristyttävän pedantti. Kirjoitan kalenterimerkinnät lähes poikkeuksetta lyijykynällä, ja jos käsiala ei miellytä silmääni, kumitan merkinnän ja kirjoitan sen uudelleen. Joskus vaaditaan kolme yritystä, ennen kuin olen tyytyväinen. Sama pätee alleviivauksiin. Teen yleensä kirjojen marginaaliin pienen pystyviivan sille kohdalle, jonka haluan painaa mieleeni. Jos viiva menee vinoon, kumitan sen ja piirrän uudestaan niin monta kertaa, että se on riittävän suorassa. Tiedän, kuulostaa kipeältä.

3. Olin opiskeluaikanani kuolettavan ihastunut runoilija Tomi Kontioon. Sain tuta, että gradun kirjoittaminen runoilijan tuotannosta on työläs ja tulokseton keino hänen rakkautensa voittamiseksi. Laitan tähän melankolis-lyyrisen kuvan noiden hukkaanheitettyjen vuosien muistoksi. Nyyh! Onneksi en rakasta Tomia enää.



4. Olen ollut sängyssä Timo Hännikäisen kanssa. Samassa sängyssä vietti yönsä pari muutakin tupari-juhlijaa, ja Timo jäi Ilman minunkin kanssani.

5. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen löytänyt kaksi elämäni miestä (mies nro 1:n marraskuussa, mies nro 2:n elokuussa), rakastunut korviani myöten, ja tullut sitten tuntemaan, että minä ole heidän kummankaan elämänsä nainen. Tämä on saanut minut epäilemään omaa viehätysvoimaani (jota toki edelleen pidän ylivertaisena), ja rapauttanut vakavasti uskoani miessukupuolen arvostelukykyyn.

6. Haluan miehen ja lapsen. Edellisen akuutisti, jälkimmäisen lähitulevaisuudessa. Ei tarvinne selittää.

7. Viimeisenä tuore paljastus: join tänään joogatunnin jälkeen aimo kulauksen Ecover-tiskiainetta. Kummastuneille selvennettäköön, että olin aikeissa pestä teekuppini, jonka pohjalle oli lurautettu hieman pesuainetta. Unohdin tämän, kaadoin kuppiin termoskannun pohjalla olevan teetilkan, siemaisin sen ja totesin oudon makuiseksi, ja nyt on sellainen olo, että mahalaukkuni vaahtoaa. Onneksi se oli Ecoveria eikä Fairyä.

Lopuksi todettakoon, että yllä kuvattu tiskiaine-käsittely ja tämä julkinen ripittäytyminen ovat yhdessä muodostaneet poikkeuksellisen moniulotteisen puhdistautumiskokemuksen.

Vanhoja kuvia

Olin viikonlopun Torniossa. Kävimme isän kanssa Harjumaassa, löysin vähän mutta kauniita puolukoita ja muutaman kilon lampaankääpiä, jotka leivitettiin ja paistettiin tuoreeltaan. Ulkoilimme äidin, siskon ja kohta 2-vuotiaan siskonpojan kanssa, joki virtasi leveänä, aurinko paistoi. Itkimme vähän haudalla ja vähän enemmän leikkikentällä, siskonpoika kantoi meille pensaasta ruusunmarjoja ja laski liukumäestä syliin. Kävin isän koiran kanssa pitkällä kävelyllä peltoteillä, ilma oli pehmeä ja sumuinen, tuoksui syksy. Katselin koiran riemukasta juoksua ja valppaita asentoja, kuinka itsestään selvästi eläin on kaunis.

Lauantai-iltana istuin yli satavuotiaan ulkosaunan portailla ja höyrysin pimeään iltaan. Ajattelin hirsiä, jotka ovat olleet niillä sijoillaan vuosikymmen toisensa jälkeen, kaikkia niitä minulle vieraita ihmisiä, jotka ovat astuneet saunan ovesta sisään ja ulos, ja itseäni siinä portaalla, lukemattomien sattumien virrassa siihen ajautuneena.

Käynnit lapsuudenkodissa ovat aina menneisyydellä ladattuja. Sisko on erikoistunut arkeologisiin kaivauksiin pihapiirin vanhoissa rakennuksissa, jotka ovat toimineet perheemme varastoina 80-luvulta lähtien. Tämänkertaisen vierailun löydöksiä olivat kummisedän siskolle nikkaroima pieni puinen hella, 70-luvunkeltainen salaattikulho, jonka pohjassa lukee made in finland by karhumuovi (Suomessa tehty muoviastia, siinä on totisesti menneen maailman henkeä!) ja mummin siniraidallisella kankaalla vuorattu vanha matkalaukku, joka oli täynnä valokuvia.

Istuin kuvien äärellä monta tuntia. Se oli sekalainen kokoelma; vanhimmat kuvat olivat 1900-luvun alkupuolelta, tuoreimmat 1980-luvulta. Mustavalkoisia hääpareja, porvarillisia perhepotretteja, automaattikameroilla räpsittyjä värikuvia. Neljä pitsireunaista pikkukuvaa mummista ystävättärensä kanssa luistelemassa, joka kuvassa silmiin asti ulottuva hymy, poskissa nuoren tytön pyöreys. Isä lapsena siskojen kanssa laiturilla, taustalla vain vettä ja taivasta, tyttöjen uimapuvuissa pussihelma ja pienet lahkeet, isän tukka valkeaksi paahtunut. Rippikuvia, ylioppilaskuvia, tädit nuoruudenkuulaina, sileähiuksisina, hymyt säteilevinä, isä vähän ujona huulet töröllään.

Vanhimmat kuvat olivat kuin toisesta maailmasta. Isän äidin sukua uskomattomassa ryhmäkuvassa pihalle nostetun kahvipöydän ääressä, ympärillä kukkivia pensaita, lapset hieman pelästyneen näköisinä aikuisten keskellä, kaikilla naisilla posliininen kahvikuppi käteen nostettuna. Ja kuvan vasemmassa reunassa valkohiuksinen, pippurisilmäinen vanhus, jonka hampaattoman suun ilmeestä ja itsetietoisesta pään asennosta saattoi nähdä, että tuolle muorille ei ryppyilty.

Ihastuin kahteen edesmenneeseen sukulaiseeni, joista en ole aiemmin juurikaan kuvia nähnyt. Isänisänisäni, Kalle-pappa, näyttää kuvissa valoisalta, mukavalta mieheltä. Isä kertoi, että pappaa kutsuttiin nauru-Kalleksi, kun se oli aina niin hyvällä päällä. Toinen, jonka kuvista en tahtonut saada silmiäni irti, oli isänäidinäitini, jolta olen saanut toisen ja kolmannen nimeni. Mummu oli isän mukaan kiltti ihminen. Kuvissa pään asento on melkein nöyrä, hymy hieman varovainen mutta lämmin. Yritin turhaan löytää yhdennäköisyyttä vihkikuvan suurisilmäisen neidon ja kukikkaaseen leninkiin pukeutuneen vanhan naisen väliltä. Tuntui ihmeelliseltä katsoa vierasta naista, jonka nimeä itse kannan.

Vanhojen valokuvien katseleminen on ehkä kliseisintä menneisyyden pohdintaa, mitä kuvitella saattaa, mutta minä olisin voinut katsella niitä homeenhajuisia kuvia loputtomiin. Kuinka paljon voikaan lukea asennoista, katseista, olkapäille laskeutuneista käsistä, hymyistä, ja niistä hymyttömistä silmistä, jotka katsovat suoraan kameraan.

Hillan parisuhdeopas

Koska pidän itseäni jo melkoisen kokeneena kettuna parisuhteiden eksyttävissä tiheiköissä, olen päättänyt jakaa viisauteni ja oveluuteni teidän kanssanne, rakkaat lukijani. Tässä tulevat siis rakkauselämän perusperiaatteet, joiden mukaan olen itse menestyksekkäästi elänyt:

1. Hakeudu pääasiassa sitoutumishaluttomien miesten pariin. Näin säästyt pitkän parisuhteen mukanaan tuomilta ongelmilta.

2. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kaksi vuotta on toimivan suhteen maksimipituus. Näin saat säännöllisin väliajoin kokea parisuhteen kaikki antoisat vaiheet rakastumisesta arkistumiseen ja tyytymättömyyden kasvusta vääjäämättömään eroon.

3. Panosta miehiin, jotka eivät käy töissä. Näin säilytät taloudellisen itsenäisyytesi ja riippumattomuutesi. On virkistävää rikkoa perinteistä mallia, jossa mies on naista hyvätuloisempi, ja olla se, jolla on varaa tarjota ravintolassa.

4. Jos löydät varteenotettavan miehen, joka vaikuttaa tulevalta elämänkumppaniltasi, varmista, että hänen elämäntilanteensa tai henkisen kehityksensä vaihe estää vakavamman suhteen syntymisen. Näin vältyt siltä pettymykseltä, joka väistämättä olisi ollut edessä lähemmän tuttavuuden myötä.

5. Asu kommuunissa. Näin saat perhe-elämän edut, joita ovat mm. tiski- ja saunanlämmitysvuorojen jakaminen sekä mahdollisuus kommentoida Hesarin juttuja pöydän toisella puolella istuvalle. Odotukset ja vaatimukset kämppiksiä kohtaan ovat kuitenkin paljon pienemmät kuin elämänkumppaniin kohdistuvat. Yhteiselämä sujuu helpommin.

6. Jos alat kaivata avioliittoa ja asuntolainaa, havainnoi tuntemiasi pariskuntia, jotka ovat naimisissa ja elävät omistusasunnossa. Näin huomaat, että jotkut ovat rakentamissaan puitteissa onnellisia, monet eivät. Kun elämän perusrakenteet säilyvät kevyinä, myös huolet tuppaavat olemaan kevyempiä.

7. Rakasta itse itseäsi ja ammenna rakkautta perheeltäsi ja ystäviltäsi. Näin et joudu rakentamaan onneasi miesystävien epäluotettavan rakkauden varaan.

8. Ole pettymyksistä huolimatta aina valmis rakastumaan uudelleen, epäröimättä, varomatta ja sydän auki. Näin sinulla säilyy mahdollisuus löytää sittenkin se pitkäaikainen elämänkumppani, ikään kuin korvauksena pitkästä epäonnistuneiden suhteiden jatkumosta. Hop vain, takaisin satulaan, vaikka olet vastikään pudonnut rakkauden ratsun selästä. Ehkä tällä kertaa pääset kotiin.

Jos et näiden neuvojen varassa pysty rakentamaan kukoistavaa parisuhde-elämää, sinussa täytyy olla jotain vikaa.