Loppukesä

Toissapäivänä kävelin kotikylän peltoteillä, vittikon reunustamilla, osittain umpeen kasvaneilla. Ohrapeltojen keskellä mietin, miten kuvata vihneiden himmeää hohdetta käyttämättä sanoja "usvainen" ja "lainehtiva". Yritin katsoa tarkemmin: hopeanvihreää, tuleentuneenkeltaista, ojien töyräillä horsmien säihkyvä aniliini. Leivän tuoksua. Pientareilla parimetrisiksi hujahtaneita heiniä ja ohdakkeita.

Syksyisin ja keväisin  kostean maan haju heittää minut takaisin lapsuuteen, siihen vaikeasti sanoitettavaan ilon ja haikeuden tilaan, jonka vuodenaikojen vaihtuminen on aina herättänyt. Syksy ja kevät, talven rajat. Niin vuosi jäsentyy: talveen, sen taittumiseen ja sitä kohti taipumiseen, ja kesään. Kesän loppu ei oikeastaan koskaan ole tehnyt minua surulliseksi. Oikeastaan siihen liittyy helpotusta. Nyt on tapahtunut se, mitä on kesäkuusta asti pelätty: kesä on ohi.

Perä-Pohjolassa se loppui sunnuntaina. Vielä edellisaamuna lämpö painautui tiiviisti maata vasten, ajoi varjoon istumaan. Yön jäljiltä maisema oli kuulas. Auringon ja maan välissä oli enemmän ilmaa, valo ohuempaa, eikä lämpö enää yltänyt iholle.

Tänään laitoin onnellisena päälleni syyshameen. Punaista hellemekkoani pidin kesällä yhden kerran.