Hilla

Siskontyttö

2011-08-02T17:36:00.002+03:00

En ole koskaan aikaisemmin pitänyt sylissäni niin pientä ihmistä.

Viisipäiväisenä sen vartalo oli punainen kuin pikku ravulla ja reidet ohuet kuin sammakolla. Kun se pääsi äitinsä rinnoille, se kuitenkin tiesi täsmälleen, mitä tehdä, ahnas kaunis imeväinen.

Sillä on ihollaan hienonhieno hopeinen turkki, niin kuin vähän ennen aikojaan syntyneillä usein on.

Aluksi sen katse tuli jostain kaukaa syntymävesien takaa. Nyt se katsoo yhä useammin kohti, rakentaa haurasta siltaa silmistä silmiin.

Ilmeiden parvet kulkevat sen kasvojen ylitse. Ne eivät vielä merkitse mitään. Välillä nauramme niiden holtittomuudelle.

Kun se makaa hoitopöydällä, sen kädet haparoivat eri suuntiin kuin se liikkuisi veden alla. Se rauhoittuu, kun kädet painaa suppuun sen rintaa vasten.

Se aivastaa, haukottelee ja hikottelee. Ne asiat osataan alusta saakka.

Kun se itkee, sen nenäntyveen tulee hurmaava poikkiviiva. Silloin se näyttää äkäiseltä pikku-eukolta.

Se oli rakas jo ennen kuin olin sen nähnyt ensimmäistä kertaa.

Mitä pitää tehdä

2011-05-23T20:21:00.002+03:00

Olen kevättalvesta asti miettinyt muutosta. Lähtemistä tästä kotipesästä, muuttamista pohjoiseen.

Siellä olisi Kautokeino, 3000 asukkaan saamelaiskylä, jossa voisin opiskella lisää saamea, elää maisemassa, joka on puurajan yläpuolella, jonka horisonttia reunustavat tunturit.

Täällä olisi oma hyvä elämäni ja omiksi tulleet ihmiseni, todennäköisesti myös omaksi kokemani työ ja kuukausipalkkani, ja vain neljän tunnin matka siskon ja siskonpojan ja vielä syntymättömän luo.

Tietyssä mielessä on ilman muuta selvää, että minun on lähdettävä. Tuntuu olevan sen aika. Huomaan, että olen jo alkanut irrottaa itseäni täältä, ainakin tunnustella irtoamisen mahdollisuutta. Tuntuu, että lähteminen ei olisi liian haikeaa tai pelottavaa. Minähän olen elämänmuutosten ja valintojen suhteen täysi pelkuri. Ehkä siksikin haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, joka vaatisi riuhtaisua ja olisi ehkä vähän itsepäinenkin valinta.

Välillä taas järjen ääni sanoo, että enhän minä kerta kaikkiaan voi lähteä, jos minä saisin täällä jatkaa nykyistä työtäni. Että se olisi kiittämätöntä ja ylimielistä, koska niin monet ovat työtä vailla. Mutta tosiasia on se, että siinä mitä nyt teen, siinä mitä opetan, olen todennäköisesti saavuttanut sen ammattitaidon mikä saavutettavissa on. Kahdeksas vuosi tätä samaa ei tuo minulle varsinaisesti mitään lisää, paitsi sitä kuukausipalkkaa.

Joskus kun ajattelen kuollutta siskoani, elämä asettuu hetkeksi jotenkin suurempaan perspektiiviin. Muistan sen, kuinka äkkiä ja varoittamatta päivien itsestäänselvyys voidaan riistää meiltä. Kuinka vähän aikaa täällä ollaan, kuinka vähän aikaa on rakastaa rakkaimpiaan. Kuinka lyhyt aika kulkea haaveidensa suuntaan.

Tuo kaikki kuulostaa tyhjiin ammennetulta kliseeltä, kunnes sen kaiken kanssa on kasvokkain ja tuntee menetyksen ytimiään myöten. Ja sen, että täällä kuitenkin ollaan vielä, ja siksi pitää tehdä niitä asioita, joita pitää tehdä. Niitä ei ole lopultakaan kovin paljon.

Pitää tehdä työnsä, mitä ikinä se onkaan. Pitää rakastaa ja ehtiä näyttää se toteen. Pitää kuunnella sisäisiä kutsujaan.

Niin että ehkä minun pitää lähteä.

Puutarhassa

2011-04-14T21:04:00.012+03:00

Kevään kunniaksi julkaisen Hillan historian ensimmäisen kuvasarjan, joka esittelee pihamaatamme huhtikuisessa paljaudessaan. Tällä viikolla on paljastunut muun muassa neljä nietosten alla talvehtinutta lehtikasaa, joita ei lokakuussa ehditty kärrätä kompostiin ensilumen alta. Ja lisää paljastuksia seuraa:

Kinosten alla uinunut kasvimaamme on tullut esiin! Traktorin- ja kaivonrengaspalstojen avulla voimme taas pian pyrkiä urbaaniin omavaraisuuteen.

Virtaviivaiset hernekepitkin ovat kestäneet lumen painon, mitä nyt vähän taipuneet.

Timjami (kuvassa keskellä) ei sitten selvinnyt niistä kolmenkymmenen asteen pakkasista. Kuollut yrtti on kuitenkin erityislaatuisessa harmoniassa keltaisten narsissien kanssa. Voiko tässä nähdä jopa pääsiäisen ilosanoman symboliikkaa?

Hangen alta paljastui myös lipputangon jalka. Liputtaminen on patrioottien hommaa, tätä käytetään vain väliaikaisena mattotelineenä.

Nationalististen tunnusmerkkien sijaan pihamme koristelussa on tuulahdus itämaista henkeä. Tämä yinyang-kilkatin on pitänyt pintansa talven tuiskuissa. Pian se saa taas helähdellä kesätuulen soittamana!

Syntymäpäiviä

2011-04-11T20:27:00.004+03:00

Sisko olisi täyttänyt kolme päivää sitten 28 vuotta. Minä täytän huomenna 34 vuotta.

Muutama viikko sitten olin Pekko Käpin keikalla. Pekko soitti encoresina kappaleen Hullu tyttö. Minä ajattelin siskoa ja itkin.

Muuta elämää

2011-03-27T20:44:00.003+03:00

Viime kuukausina kirjoitukseni ovat käsitelleet pelkästään miehiä ja niiden puutetta. Jotta en antaisi itsestäni kuvaa epätoivoisena 30+-ikäisenä naisena, jonka elämä koostuu pääasiassa miehen etsimisestä, kirjoitan vaihteeksi jostain muusta kuin mieselämästäni. Minulla on siis myös seuraavat elämät:

Työelämä
Tänä keväänä opetan yhtä itselleni uutta kurssia, jolla käsitellään kotimaisia klassikoita. Olen palannut vuosien jälkeen mm. Hellaakosken, Södergranin ja Kallaksen äärelle. Ne säväyttävät edelleen, mutta eri lailla kuin 17-vuotiaana. Osuvat jotenkin useampiin kerroksiin.

Muutama viikko sitten ystäväni soitti minulle kesken työpäivän ja kysyi, mitä olen tekemässä. "Istun jalat pöydällä lukemassa Eino Leinoa", vastasin. Matalapalkkaisen prekariaatin elämässä on puolensa.

Baarielämä
Olen saanut tämän vuoden puolella Vakio-baarissani joitain erityisen hienoja elämyksiä. Kuin ensimmäistä päivää -näytelmä sai minut nauramaan ja itkemään tammikuussa. Cuenta cuentos -tarinailloissa on ollut hartaita hetkiä. Joose Keskitalon keikalla hymyilin kuin aurinko, kun lavalla laulettiin haudan lepoa, tuhoa ja kuolemaa.

Hiihtoelämä
Minulla on uudet (kierrätetyt) sukset ja tuliterä tuulipuku. Siis tuulipuku! Viikko sitten hiihdin ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun alun oikeassa hiihtoasussa. Takki kahisi vienosti metsän siimeksessä. Yhtään ei tuullut läpi.

Joogaelämä
Saan itseni nykyään usein kiinni puhumassa ääneen energiavirroista, läsnäolon merkityksestä ja jopa siitä, kuinka tuoreessa ruuassa on niin paljon enemmän pranaa kuin eineksissä. Toissailtana istuin pitkiä aikoja ihan vapaaehtoisesti risti-istunnassa ja se tuntui melkein mukavalta. Nautiskelija-joogina haaveilen jo joogaleiristä Houtskarissa, missä sauna on lämmin aamusta iltaan ja vähän väliä on tarjolla hekumallisen hyvää kasvisruokaa. Ommm!

Kotielämä
Minulla on ihana vastasiivottu koti, jonka keittiön pöydässä on vihreä kevätliina ja kimppu vaaleanpunaisia tulppaaneita.

Perus hyviä miehiä

2011-03-14T21:41:00.006+02:00

Uskoani koetellaan.

Se liian hyvännäköinen, josta kuitenkin olin oikeasti kiinnostunut, on lakannut viestittelemästä. Lohduttaudun sillä, etten kuitenkaan olisi pystynyt elämään niiden treenattujen rintalihasten kanssa.

Saan tasaisin väliajoin viestejä miehiltä, jotka ovat kiinnostuneet profiilistani. Muutamia näytteitä:

"Tykkäätkö sinä asua maalla ja minkä lainen kuva sinulla maatalopojista?"

"Olen 42 vuotias mies Keskisestä suomesta. Tehtaassa vuorotyössä.Lapsia kolme."

"Olen tälläinen perus hyvä suomalainen miehen köriläs."

Muutama ilta sitten selailin pitkästä aikaa miesten profiileja, ja aloin miettiä, olisiko aika siirtyä autuaammille metsästysmaille. Olen ehkä turhan kranttu, mutta en vain lähtökohtaisesti pysty kiinnostumaan miehistä, jotka harrastavat sählyä, lenkkeilyä, kuntosalia ja golfia, kuuntelevat NRJ-radiota ja katsovat toiminta-elokuvia. Enkä niistä kymmenistä mukavista, luotettavista, rehellisistä ja huumorintajuisista miehistä, jotka pitävät rauhallisista koti-illoista.

Piristävänä poikkeuksena tässä mukavien ja liikunnallisten tarjokkaiden joukossa on mies, joka on otsikoinut profiilinsa näin: Elämä on hajoamaassa.Haluan uutta alkua.

Tuota minä kutsuisin rehellisyydeksi.

***

Edit.

Tuorein yhteydenotto tuli herkältä ja syvälliseltä, tuntevalta ja haavoittuvalta mieheltä, jolla on ollut raastavia ja kipeitä kokemuksia rakkaudesta. Viestistä siis todella löytyvät nuo kaikki adjektiivit, kuten myös ilmaisut kärsimyksen kukka ja maailman tuulet.

Armoa!

Tasapainoton nainen ja hyvännäköinen mies

2011-02-14T23:39:00.004+02:00

Pakko tehdä nosto kommentista, jonka olin saanut Deittiraportti-kirjoitukseeni. Kirjoittaja on mies, joka toteaa näin:

"jostain syystä sellaiset täysin tasapainottomat, bipolaarit eukot aina kiihottavat, vaikka tajuaakin täysin varmasti sen, ettei tasapainottomien sekopäiden kanssa koskaan pysty saamaan tasapainoista ja onnellista parisuhdetta tai perhe-elämää. Mutta kun ne kiltit ja onnelliset tytöt ovat niin tylsiä, urautuneita ja intohimottomia."

Hei miksette aiemmin sanoneet! Pitää heti lisätä deittiprofiiliin, että tasapainoton bipolaari-eukko odottaa täällä ottajaansa.

Elämäni mies, josta hiiskuin edellisessä kirjoituksessa, vaikuttaa edelleen ns. pot. mieheltä (opiskeluaikaisen kämppikseni lanseeraama lyhenne "potentiaalisille miehille"). Nyt on kuitenkin ilmennyt odottamaton ongelma: lähettämänsä kuvan perusteella mies on järkyttävän hyvännäköinen. Onko loukkaavaa kirjoittaa, että "on ollut tosi mukava viestitellä kanssasi, mutta valitettavasti olet aivan liian komea"? Vai voiko toivoa, että se olisi luonnossa vähän rumempi?

Elämäni mies, vaihteeksi

2011-02-02T22:45:00.002+02:00

Arvaatka mitä? Olen ehkä taas löytänyt elämäni miehen. Netistä tietty.

Tiedetään, olen viime aikoina ollut hyvä löytämään elämäni miehiä mutta huono saamaan niitä miehiä elämääni. Nyt on kuitenkin kiikarissa niin varteenotettavan oloinen miehenpuoli, että vielä ei auta hiiskahtaa yhtään enempää. Se toisi huonoa onnea.

No ehkä tämä blogikirjoitus on sellainen pieni, täysin ennenaikainen hiiskahdus. Mutta eipä ole ensimmäinen kerta, jos teen hieman hätiköityjä julistuksia.

Mutta tämän enempää en kerro. Paitsi sen, että se korjaa puuvenettä. Ja taloa. Ja elämiä.

Siis eikö sen täydykin olla elämäni mies?

Deittiraportti

2011-01-16T22:39:00.004+02:00

Aikomuksenani oli raportoida nettideittailuni käänteitä hieman useammin, mutta nyt seuraa tiivistelmä tähänastisista saavutuksista:

Vaihdoimme aiemmin mainitun palomiehen kanssa valokuvia. Minuun teki tietysti vaikutuksen kuvassa näkyvä paloauto-miljöö sekä tulevan deittini yllä oleva palomiehen-vormu. (Noloa.) Kirjoittelimme lisää, palomiehellä oli mukavat jutut ja katsoin sormieni lävitse sitä, että noin joka kolmas lause päättyi kolmeen pisteeseen. Sitten sovimme hänen ehdotuksestaan tapaamisen ravintolaan. Hitto että jännitti! Ensirepliikkini oli jotain senkaltaista että "mua vähän ujostuttaa, hihi". Pääsin kuitenkin nopeasti tilanteen tasalle ja meillä oli oikein rento illallinen. Sain tietää hämmästyttäviä asioita palomiehen työstä, mm. sen, että palomiehet ovat myös ambulanssikuskeja. Siis jos jollain on sydänkohtaus, paikalle kiitää palomiehiä, ja uskokaa tai älkää, syöksysynnytyksissä kätilöinä toimivat palomiehet!

Aika lailla ensimetreiltä asti oli kuitenkin selvää, että palomies ei saanut minua syttymään, lempi ei leimahtanut jne. Muutama päivä tapaamisemme jälkeen sain sitten puserrettua viestin, jossa korostin sitä, kuinka mukavaa oli, mutta että minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että meitä ei ole tarkoitettu toisillemme (säälittävää - jos keksitte paremman muotoilun, kertokaa pliis). Sain niin ihanan vastausviestin ("joku onnellinen mies saa sinusta ihanan puolison" yms.), että epäilin hetken arvostelukykyäni, mutta päätin kuitenkin kovettaa sydämeni ja siirtyä eteenpäin.

Vaihdoin muutaman viestin erittäin hauskannäköisen ja muutenkin kiinnostavanoloisen sairaanhoitaja-miehen kanssa, joka kuitenkin lakkasi pian vastaamasta minulle. Oli siis oletettavasti löytänyt jonkun hyvännäköisen ja liikunnallisen mimmin vokoteltavaksi.

Tuorein deittini on esikoulunopettaja. (Olen ylpeä laajasta skaalastani - onko olemassa maskuliinisempaa ammattia kuin palomies ja toisaalta feminiinisempää ammattia kuin eskarinope?) Nyt olen joutunut perimmäisten kysymysten äärelle. Mitä minä oikein haluan? Mukavan, kiltin, tavallisen miehen, joka on selvästi kiinnostunut minusta ja jonka voisi hyvin kuvitella huolehtivaksi perheenisäksi? Yksikään viisari ei värähdä, kun sellainen olisi tarjolla. Kun taas ns. huono mies, johon on retkahdettu ja jolta on pakitkin saatu ja joka on kaikella tapaa todettu vääräksi vaihtoehdoksi, saa vieläkin sydämen hieman sykähtämään.

Yritin selittää siskolleni, miksi kiltti, mukava eskarinope ei kiinnosta. En osannut, mutta yritän uudelleen.

Ensinnäkin on tietysti se jonkinlainen olemukseen liittyvä vetovoima, jota joko on tai ei ole. Miehen ei tarvitse olla erityisen komea ollakseen puoleensavetävä, mutta jonkinlainen sex appeal on perusvaatimus. Toinen kysymys on se, voiko parin tapaamisen perusteella olla varma siitä, onko sitä vetovoimaa vai ei. En minä kaikkiin miehiini ole ihastunut ensinäkemältä. Tai no, melkein kaikkiin kyllä.

Toinen asia, jota arvosta todella paljon, on kyky itseironiaan. Se on osoitus itsetunnosta ja -tuntemuksesta, hyvästä huumorintajusta ja tietystä älykkyydestä. Jos joku on koko ajan ihan tosissaan niin eihän siitä mitään tule. Tai siis tulee tylsää.

Tämän kummempiin selityksiin en edelleenkään pysty. Kysymys kuuluu, miten kertoa mahdollisimman kauniisti, että olet oikein mukava, mutta.

Kysymys kuuluu myös, osaanko lainkaan tehdä oikeita valintoja mitä tulee rakkauteen.

Joulun elementtejä

2010-12-30T19:50:00.007+02:00

Joulu alkaa Kolarin yöjunan vanhassa makuuvaunuhytissä, jossa on oranssi pesuallas ja kolme vuodetta päällekkäin .

Siskon kanssa kirjoitetaan lista asioista, jotka pitää tehdä ennen aattoa. Tunnemme suurta nautintoa joka kerta, kun listalta saa viivata jotain yli.

Kaivamme esiin hiuti kuluneet joulukoristeet. Siskon kerhossa askartelema tonttuketju tuntuu enemmän nenäliinalta kuin kartongilta. Ikkunaan kiinnitettävissä paperitähdissä on keskellä reikä jokajouluisten teippien jäljiltä. Äidin 70-luvulla askartelemien pumpulilampaiden pahvijalat ovat pahasti taittuneet. Tänä vuonna armahdamme Lucia-aiheisen joulujulisteen: se on niin repeytynyt, että saa jäädä puusohvan sisään lepäämään.

Aatonaattoilta, yksi oman jouluni kohokohdista. Pirtin pöydän ääressä kuoritaan yhdessä kaksi isoa kattilallista kuumia perunoita, jotka survotaan vanhalla puunuijalla muhennokseksi. Kattila nostetaan lämpimälle uuninpankolle, peitetään pellavapyyhkeellä ja annetaan imeltyä yön yli. Luminen kuusi kannetaan sisään sulamaan, sanomalehdille kertyy valtavat lammikot. Kello on yli kymmenen, kun pirtin lattia viimein luututaan tolulla. Asettelen kynttilöitä kuuseen melkein tunnin ennen kuin olen tyytyväinen, isä vaanii uunissa paistuvaa kinkkua puolilleöin. Kello on melkein yksi, kun laitan riisiryynit yöksi likoamaan.

Jouluaatossa on väistämättä suorittamisen makua. Laaditaan aikatauluja: pitää tarkistaa, moneltako tulee Lumiukko, onko riittävän pimeää, jos haudalle mennään jo kolmen jälkeen ja ehditäänkö syödä ennen kuin joulupukki tulee seitsemältä. Oikeastaan relaan kunnolla vasta kun pukki on lähtenyt (sillä oli rumin näkemäni peruukki ja puuhkalakkikin puuttui). Lahjojen saamisesta olen koko aikuisikäni ollut lapsellisen iloinen. Tänä vuonna meillä on myös kaksivuotiaan jouluilo.

Joulupäivänä ruoka maistuu aina kaikkein parhaimmalta. Oikeastaan se maistuu parhaimmalta vielä tapaninpäivänäkin. Saan äitin tekemää lasimestarin silliä vasta tapanina. Se on ihanaa. Myös lanttulaatikon ja kylmäsavuporon kohtaaminen jaksaa elähdyttää vuodesta toiseen.

Tornion kaupunginhotellin tapanintanssit on instituutio, jota on vaikea kuvailla. Kansaa on koolla 18-vuotiaista seitsemänkymppisiin. Kun käyn naistenhuoneessa, tunnen itseni järkyttävän alipukeutuneeksi. Lattapohjakenkäni ja ripsiväriin perustuva ehostukseni kalpenevat uloitteikkaiden hiuslakkaluomusten, pitkien nahkasaappaiden, kupeita nuolevien minihameiden, tarjolle asetettujen rintojen, glitterin, hileen ja säihkeen keskellä. Monilla miehillä puolestaan on farkut ja ruutupaita.

Yläkerrassa on karaokea. Baskeripäinen mies laulaa hyvin vakavana "Jestas sentään, mitkä rinnat". Kolme nuorta tyttöä kihertää epävireisesti hitin, joka kuullaan tunnin sisällä jo kolmatta kertaa. Pankin räjäyttää nelikymppisen naisen vahvasti tulkitsema Levoton tuhkimo, ja kaikki mukaan kertosäkeeseen! Alakerrassa tanssitaan iskelmää ja humppaa. Näissä tansseissa on kerran jos toisenkin heittäydytty irtosuhteisiin, mutta tänä vuonna tulen kotiin langon kyydillä, saaliinani pelkästään takapenkille unohtunut ruokalappu.

Sitten alkaa arki, suloinen loma-arki. Tapanin jälkeisenä päivänä syödään perinteisesti ravintolassa. Paistetut nuudelit maistuvat mahtavalta. Joulutortun sijaan syödään Arnoldin donitsit. Fazerin konvehdit ja After eightit on syöty, luojan kiitos. Käymme Haaparannalla ostamassa karkkia. Varma keino matkustaa takaisin lapsuuteen: ruotsalainen banaanivaahtokarkki.

Jännitystä elämään

2010-12-07T23:35:00.005+02:00

Avautumiseni aiheesta nettideittailu on poikinut yhden Hillan historian pisimmistä kommenttiketjuista, jossa on mm. käynyt ilmi, että Hillalla on salainen ihailija, ja että treffipalstalta voi todistajalausuntojen mukaan oikeasti löytää elämänkumppanin. (Yhtä paljon kommentteja on tainnut saada vain kirjoitukseni, jossa puntaroin mahdollisuutta perustaa perhe katalonialaisen homomiehen kanssa.) Kiitos kaikille teille, jotka olette rohkaisseet minua uskossani horjuvaa!

Joskus Hillan varhaishistoriassa ihastuttavan Hurinan kirjoittaja esitti haasteen minulle ja muutamille muille vapaalla jalalla kulkeville bloggareille. Meidät haastettiin aloittamaan nettideittailu ja raportoimaan kokemuksistamme blogissa. Jokusen vuoden viiveellä ajattelin nyt ottaa haasteen vastaan. Minun virtuaalielämäni ei nimittäin koskaan ole ollut yhtä jännittävää kuin nyt, ja paatuneena ekshibitionistina haluan tietysti kertoa siitä muillekin.

Ensinnäkin täytyy todeta, että tuo edellisestä kirjoituksestani paistava epätoivo oli ihan todellista. Tein juuri niin kuin mm. siskoni, luottoystäväni ja jopa entinen poikaystäväni olivat lempeästi ja toistuvasti kehottaneet minua tekemään, ja tunsin oloni surkeaksi. Töin ja tuskin sain kyhättyä kasaan profiilin, josta kävi ilmi sukupuoleni, ikäni, maakunta, jossa asun ja se, että haluaisin lapsia. Kuvan lisäämistä en edes harkinnut. Oletin, että tällaisella äärimmäisen harvapiirteisellä profiloinnilla olisi turha odottaa yhteydenottoja, mutta eikö mitä, niitähän alkoi tipahdella. Lauantai-illan online-tila oli lopultakin aika hilpeä kokemus.

En yleensä käy kotona ollessani koneella kuin keskimäärin kerran viikossa. Kuinka ollakaan, viimeiset viisi iltaa olen istunut huomattavan tiiviisti läppärini ääressä. Pisimmillään puoli kolmeen asti aamulla. Todella, todella hämmentävää.

Ja tulosta on alkanut syntyä. Olen nyt muutaman päivän ajan viestitellyt erään palomiehen kanssa. Hänellä on kertomansa mukaan puusepän sielu, turvekattoinen savusauna ja haluja tulla isäksi. Olenko taas kerran löytänyt elämäni miehen?!?!?

Tositarkoituksella

2010-11-27T20:59:00.004+02:00

Kun ihminen lauantai-iltana löytää itsensä luomasta profiilia treffipalstalle, ihminen tuntee itsensä epäonnistuneeksi.

Varsinkin, kun ihminen ymmärtää, ettei osaa kirjoittaa esittelytekstiä itsestään. "Epätoivoa lähentelevä, mielialahäiriöinen vanhapiika etsii tasapainoista elämänkumppania tositarkoituksella" tuntuisi osuvalta, muttei kuitenkaan tarkoitusta vastaavalta kuvaukselta.

Lyötynä ihminen siirtyy blogiinsa avautuakseen kokemuksestaan. Huomatessaan, ettei osaa kirjoittaa myöskään blogitekstiä, ihminen vilkaisee, mitä treffipalstalla tapahtuu. Hän on saanut viestin: "no mä voin ottaa sut ;)".

Ilta on pelastettu!

Tänään

2010-11-18T21:37:00.003+02:00

Istun seminaarihuoneessa, opiskelijat lukevat esimerkkitekstejä. Valkoinen verho repsottaa, kauempana suuret koivut taipuilevat tuulessa. Aamu on taipunut marraskuun harmaansameaan valoon. Muutaman hetken ajan tunnen syvää rauhaa.

Lounaalla katson pöydän toisella puolella istuvaa poikaa. Se on nuori ja kaunis, selkeät piirteet ja leuassa parransänki. Ajattelen, että minusta on tullut aikuinen nainen, joka katsoo nuorta poikaa ja ajattelee, että se on kaunis. Ajatus ei tunnu yhtään pahalta.

Ostan siskonpojalle joululahjan. Kuvittelen mielessäni, miten kaksivuotias kaataa meille leikkikahvia leikkikuppeihin. Se on onnellinen mielikuva.

Joogatunnilla harjoitus virtaa vahvana ja notkeana. Olen niin iloinen, että saan kikatuskohtauksen, kun ohjaaja avustaa minua eteentaivutuksessa. Keskity, se sanoo ja nauraa itsekin. Pysyn päälläseisonnassa 18 hengitystä ilman tukea, pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Olen siitä ylpeä kuin pieni lapsi.

Sovitan vanhojentanssipukuani, jossa aion esiintyä itsenäisyyspäivänä. Huomaan olevani samankokoinen kuin 17-vuotiaana. Katson itseäni peilistä ja näytän omissa silmissäni kauniilta.

Tänään oli hyvä päivä.

Vettä sakeampaa

2010-10-26T20:39:00.002+03:00

Olin viikonlopun niiden kanssa, jotka ovat huonetta ja sukua, omia ihmisiä. Perjantaina olimme Taka-Töölössä, siinä asunnossa, joka oli pitkään yksi Helsingin-kodeistani, ja on sitä vieläkin, vaikka käyn siellä nykyään niin harvoin. Meitä oli neljä naista, kaksi isosiskoa ja kaksi pikkusiskoa, kaksi tytärtä, yksi äiti ja yksi täti. Ne, joiden kanssa on vietetty suloisimmat kesät ja joulut ja menty läpi helveteistä ja perkeleistä.

Itkimme vainajamme, liian varhain lähteneet siskot, nauroimme asioille joille ei saisi nauraa ja joille juuri siksi pitää nauraa, nostimme maljat meille eläville, jotka sentään vielä olemme määrällisesti voitolla kuolleista, kaivatuista. Ruodimme äiti-suhteet, suomimme vanhimman tädin uuden rakastetun ja liian nopean onnen, ohitimme miesten vajavaisuudet poikkeuksellisen keveästi.

Naisrintamaamme liittyi kummipoika, miehen mittaiseksi ja harteikkaaksi kasvanut, kaunis olento. Jotenkin vielä lapsi, ja samalla ensimmäisen lukiovuoden kypsentämä. Sitä minä hain päiväkodista kolmevuotiaana, silloin kun lähtiessä oli tärkeää sekä antaa suukko että heiluttaa nopeasti. Lähtöhalaukset ovat vieläkin täynnä lämpöä.

Seuraavana aamuna heräsin, kun maailman rakkain pieni ihminen seisoi sohvan vieressä ja lausui "pium paum paukkaa", jota minun kuuluu jatkaa "kissa ja hiiri laukkaa", ja sitten pikku O. sanoi "ihmä", jota minä jäin ihmettelemään, kunnes muistin, että loru loppuu niin, että "lehmä lensi yli täysikuun".

Aamupäivällä olimme puistossa. Katselin miten pieni ihminen osaa olla maailmassa. "Keppi, keppi", niitä voi tiputella viemärin aukoista alas, olla onnellinen siitä, miten jokin katoaa näkyvistä rautakannen reiän läpi. "Pajjo", haljennut ja lytistynyt pingispallo, sitä voi heittää, katsoa kuinka kauas se lentää kiveyksellä, juosta sen perään ja heittää uudelleen, matkalla pysähtyä läiskyttämään vettä pienellä Kuoma-kengällä. Voi haltioitua, kun tuuli kuljettaa kevyttä palloa kiveyksellä ilman, että siihen itse koskettaa.

Täti saa vain olla ja katsoa, osata olla puuttumatta. Auttaa hyppäämään kahluualtaaseen, joka on talveksi tyhjennetty, neuvoa, kuinka lehtikasan päältä pääsee itse kiipeämään ylös. Nostaa keinuvan kamelin selkään, joka on pian keinuttu, vähemmän kiehtova kuin kepit.

Ennen lähtöä voi juosta koko hiekkakentän poikki, taakseen katsomatta, jäädä pienelle sillalle heittelemään keppejä vähävetiseen ojaan, heittää kepin toisensa perään täydellisen keskittyneenä ja täydellisen onnellisena, piittaamatta siitä, että tädillä on jo kylmä, että täti kulkee jo kotia kohti ja lopulta tulee hakemaan. Suopua siihen että tulee kannetuksi poispäin sillalta keinuvaa kamelikävelyä, saada niskasuukkoja, piiloutua lakanan alle vaaleanpunaiseksi kummitukseksi, riemuita kerta toisensa jälkeen löydetyksi tulemisesta.

Ne, jotka ovat tunteneet minut alusta asti. Ne, jotka olen alusta asti tuntenut. Niin haluan sanoa: kuinka teitä rakastankaan.

Näin kirjoitin graduni eli opiskeluvuosieni psykohistoriaa

2010-09-27T22:13:00.007+03:00

Sain edellisen kirjoitukseni kommenteissa Hillan historian ensimmäisen lukijatoiveen: anonyymi lukijani pyysi, että kirjoittaisin omasta graduntekoprosessistani. Sytyin heti aiheelle. Eilen illalla lueskelin vanhoja päiväkirjoja niiltä vuosilta, kun gradunteko oli meneillään. Muistin kyllä, että kirjoittaminen ei ollut ihan leikintekoa, mutta päiväkirjojeni perusteella voi sanoa, että viimeisinä opiskeluvuosinani oli pitkähköjä kausia, jolloin voin henkisesti todella huonosti. Päiväkirjoissani on sivukaupalla sellaisia itsesyytöksiä, että niitä melkein hirvittää lukea. Olen miettinyt, rikonko nuoremman minäni yksityisyyden suojaa siteeraamalla vanhoja päiväkirjojani. Aion nyt kuitenkin tehdä niin. Graduprosessin ankaruudesta välittyy paljon autenttisempi kuva, kun päästän ääneen silloisen minäni.

2. marraskuuta 2000 (Olen huono opiskelija ja epäonnistun herra runoilijan hurmaamisessa)

Olin eilen tiedekuntatentissä (kielitieteen periaatteet!) johon lukeminen oli melkoisen vastenmielistä. Minä en kuitenkaan tyytynyt vain harmittelemaan tenttiä, vaan kyseenalaistin koko suomen opiskelun, yliopisto-opiskeluni ylipäätään ja oman elämästä selviämisen kaiken kaikkiaan. Olin suhteellisen varma, etten pääsisi syksyn kursseista läpi, graduani en saisi koskaan valmiiksi ja juuri painosta tulleeseen ainejärjestölehteenkään en ollut kirjoittanut riviäkään. Sota oli hävitty kaikilla rintamilla, en koskaan tulisi pääsemään elämässäni eteenpäin kuten kaikki muut ihmiset. Vain puoli askelta ja putoaisin maailman syrjältä lopullisesti.

Yksi alkusysäys apeilulleni oli viikko sitten pidetty lyriikkailta jossa minä olin juontajana, vieraana mm. suuri ja odotettu runoilija Kontio. Itse haastattelusta jäi vähän lattea olo, mutta ennen kaikkea siitä loppuillasta. Kun tietenkin minä halusin hurmata sen Kontion sekä älykkyydelläni että aistillisuudellani, mutta kun sitten istuin sen kanssa samassa pöydässä, tunsinkin itseni ihan tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi, mulla ei ollut mitään sanottavaa, ei älykästä eikä hauskaa. Sitten jotenkin suutuin ja petyin itseeni ja siihen tilanteeseen että istuin siinä ja toivoin että se tykkäisi edes mun tisseistä. Voi, käännä kasvosi minun puoleeni, herra runoilija! Jos sinä valitset minut, olen pelastettu merkityksettömyydestä! Helvetti että naisen osa on joskus raivostuttava!

16. marraskuuta 2000 (Gradun tutkimussuunnitelmaa pitäisi kirjoittaa, en saa sitä tehtyä ja mielenterveys järkkyy)

Minä olen ihan horkassa. En voi olla paikallani mutta mihinkään ei pääse pakoon. Työ olisi helpotus mutta en voi tarttua siihen, sanat vain surisee päässä kuin perhoset hullut. Viime yö oli kauhea, valvoin ja valvoin ja tunsin kuristavaa kauhua kun ajattelin omaa kyvyttömyyttäni. Yritin maata ihan hiljaa selälläni että uni olisi tullut. Sydämen kohdalla ja mahassa on kylmät kivet. Pelko ja häpeä.

19. marraskuuta 2000 (Huonosti menee)

Käet tärisee. On kylmä, siksi kai kun en ole nukkunut. Paniikki.

26. marraskuuta 2000 (Yllättävä käänne tutkimusprosessissa)

Nyt on tämä väsytystaistelu käyty loppuun: kirjoitin tänään muutamassa tunnissa tutkimussuunnitelmani valmiiksi, vähän niin kuin puolivahingossa. Että kannatti olla kaksi viikkoa ahdistunut! Voi hyvänen aika! Nyt on taas maailma auki, tilaa hengittää ja voimia tarttua omaan pieneen hyvään arkeen. Että voikin olla helppo olo!

2. toukokuuta 2001 (Kyllä se välillä sujuikin, humanistin pelko huomisesta väistyi ja graduseminaari tuli suoritettua)

Tämä on kyllä ollut elämäni kevät. Niin monet asiat ovat löytäneet paikkansa, loksahtaneet kohdalleen. Olen nauttinut yliopistoelämästä kunnolla vasta nyt, kolmen ja puolen opiskeluvuoden jälkeen. En enää pelkää tulevaisuutta enkä sitä että minusta ei tule mikään. Asiat ovat tapahtuneet helposti: haastattelin viimein Kontiota ja kirjoitin siitä jutun ja kirjoitin myös hienon seminaariesitelmän täysin tuskailuitta.

19. tammikuuta 2002 (Olen aikeissa käyttää koko kevätlukukauden gradun kirjoittamiseen)

Tänään ei ole ollut kauhean hyvä päivä. Iltapäivällä kävin kirjastossa harhailemassa, ahdistavaa, kirjoja on niin paljon, ajattelevia ja asiantuntevia ja asialleen omistautuneita ihmisiä niin paljon, ja minä onneton ryven noissa samoissa Kontion runoissa ja pyörittelen samoja kirjoja vuodesta toiseen enkä tunne asiaa alkuunkaan, ja tämä ihmisenä olemisen laitakin on vähän niin ja näin.

7. helmikuuta 2002 (Harvinaista armollisuutta omaa itseä kohtaan)

Nyt on taas ilta, tai yö jo, ja omaan vetämättömyyteen ja periksiantamisiin voi suhtautua rennosti, naurahdellen, ja huominen päivä tuntuu siltä että kenties graduni kirjoitan ja muutenkin elän hyvän elämän ja kykenen rakkauden ja elämää kannattelevan voiman tekoihin.

11. helmikuuta 2002 (Edes ns. opiskelijaelämä ei suju)

Viikonloppu meni maatessa ja rypiessä. Olin kyllä kaksissa tupaantuliaisissa, mutta niin vetämätön etten saanut edes kunnolla ryypättyä. Surullista.

9. maaliskuuta 2002 (Ei suju, ei)

Minä olen itsepetoksen mestari. Luin lehteä puoleenpäivään ja katoin telkkarista Piukat paikat. Nyt kello on puoli kolme. Ryhtiliike on jälleen epäonnistunut.

10. maaliskuuta 2002 (Eräänlainen aallonpohja)

Mua vituttaa todella paljon että ikinä aloin opiskella kirjallisuutta ja että valitsin gradun aiheeksi jonkun vitun runoilijan. Minä en ole kirjallisuudesta kiinnostunut ja tuntuu vittumaiselta ajatella että olen tuhrannut viisi vuotta yliopistossa johonkin mistä en ole kiinnostunut. Eniten tietysti vituttaa se etten olen kovin kiinnostunut yhtään mistään. Vittuun runous! Voisin tappaa kaikki runoilijat.

9. kesäkuuta 2003 (Uusi yritys yli vuoden tauon jälkeen)

Näin unta: yritin tarttua graduntekoon ja kirjoitin ensimmäisen otsikon isolla kaunokirjoituksella. Huomasin heti, että siihen tuli kirjoitusvirheitä ja tulin epätoivoiseksi: tästä ei tule mitään, en osaa kirjoittaa edes yhtä sanaa.

Viimeistään nyt pitäisi saada kirjoittaminen täysillä käyntiin, jos haluan jättää graduni elokuussa, mutta tunnen jonkinlaista pakokauhua kun muistelen puolentoista vuoden takaisia aloitusyrityksiä ja huomaan, etten ole nyt yhtään enempää selvillä vesillä. Tulee ihan fyysinen pahoinvointi ja pelko.

22. kesäkuuta 2003 (Kirjoitan gradua, lopultakin)

Ihan lyhyesti vain, kun kello on 20 yli 3 aamulla ja huomenna pitäisi taas kirjoittaa gradua - sitä on muuten yli 100 sivua. Olisipa tuo kesäkuun alussa pelkäävä tyttö kuullut sen! Näiden piinan vuosien jälkeen näyttää siis todellakin siltä, että muutaman viikon kuluttua minä pääsen eroon Tomi Kontiosta. Vaikka olen välillä ollut toivoton ja syönyt 400 grammaa karkkia putkeen ja itkenyt lauantai-iltana tunnin yliopiston edessä, niin minä en ole antanut kokonaan periksi.

13. syyskuuta 2003 (Se on täytetty)

Minä sitten jätin sen graduni. Sain siitä eximian. Minä valmistun maisteriksi muutaman päivän kuluttua hienoin paperein.

Tunnustan!

2010-09-16T20:07:00.006+03:00

Hyvää Hillan-päivää! Blogini nimipäivää juhlistan plakaatein:

Laitoin tähän kaksi; toisen sain Lupiinilta, toisen Kirjavalta Katjalta. Aah, Hilla on kaunis! Kiitos, armaat, tekin olette kauniita!

Palkintoon kuuluu miellyttävä velvollisuus tehdä seitsemän tunnustusta. Nyt penkeistä kiinni, rakkaat lukijani, sillä luvassa on skandaalinkäryisiä paljastuksia opiskeluvuosiltani, hiuksianostattava kuvaus rakkauselämäni tuoreemmista käänteistä sekä häkellyttävä tietoisku Ecover-pesuaineen moninaisista käyttömahdollisuuksista. Aloitan kuitenkin kaikista noloimmasta, eli:

1. Kaivan nenääni. Päivittäin. Ei yksityiskohtia.

2. Olen joissain asioissa pöyristyttävän pedantti. Kirjoitan kalenterimerkinnät lähes poikkeuksetta lyijykynällä, ja jos käsiala ei miellytä silmääni, kumitan merkinnän ja kirjoitan sen uudelleen. Joskus vaaditaan kolme yritystä, ennen kuin olen tyytyväinen. Sama pätee alleviivauksiin. Teen yleensä kirjojen marginaaliin pienen pystyviivan sille kohdalle, jonka haluan painaa mieleeni. Jos viiva menee vinoon, kumitan sen ja piirrän uudestaan niin monta kertaa, että se on riittävän suorassa. Tiedän, kuulostaa kipeältä.

3. Olin opiskeluaikanani kuolettavan ihastunut runoilija Tomi Kontioon. Sain tuta, että gradun kirjoittaminen runoilijan tuotannosta on työläs ja tulokseton keino hänen rakkautensa voittamiseksi. Laitan tähän melankolis-lyyrisen kuvan noiden hukkaanheitettyjen vuosien muistoksi. Nyyh! Onneksi en rakasta Tomia enää.

4. Olen ollut sängyssä Timo Hännikäisen kanssa. Samassa sängyssä vietti yönsä pari muutakin tupari-juhlijaa, ja Timo jäi Ilman minunkin kanssani.

5. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen löytänyt kaksi elämäni miestä (mies nro 1:n marraskuussa, mies nro 2:n elokuussa), rakastunut korviani myöten, ja tullut sitten tuntemaan, että minä ole heidän kummankaan elämänsä nainen. Tämä on saanut minut epäilemään omaa viehätysvoimaani (jota toki edelleen pidän ylivertaisena), ja rapauttanut vakavasti uskoani miessukupuolen arvostelukykyyn.

6. Haluan miehen ja lapsen. Edellisen akuutisti, jälkimmäisen lähitulevaisuudessa. Ei tarvinne selittää.

7. Viimeisenä tuore paljastus: join tänään joogatunnin jälkeen aimo kulauksen Ecover-tiskiainetta. Kummastuneille selvennettäköön, että olin aikeissa pestä teekuppini, jonka pohjalle oli lurautettu hieman pesuainetta. Unohdin tämän, kaadoin kuppiin termoskannun pohjalla olevan teetilkan, siemaisin sen ja totesin oudon makuiseksi, ja nyt on sellainen olo, että mahalaukkuni vaahtoaa. Onneksi se oli Ecoveria eikä Fairyä.

Lopuksi todettakoon, että yllä kuvattu tiskiaine-käsittely ja tämä julkinen ripittäytyminen ovat yhdessä muodostaneet poikkeuksellisen moniulotteisen puhdistautumiskokemuksen.

Vanhoja kuvia

2010-09-13T20:38:00.007+03:00

Olin viikonlopun Torniossa. Kävimme isän kanssa Harjumaassa, löysin vähän mutta kauniita puolukoita ja muutaman kilon lampaankääpiä, jotka leivitettiin ja paistettiin tuoreeltaan. Ulkoilimme äidin, siskon ja kohta 2-vuotiaan siskonpojan kanssa, joki virtasi leveänä, aurinko paistoi. Itkimme vähän haudalla ja vähän enemmän leikkikentällä, siskonpoika kantoi meille pensaasta ruusunmarjoja ja laski liukumäestä syliin. Kävin isän koiran kanssa pitkällä kävelyllä peltoteillä, ilma oli pehmeä ja sumuinen, tuoksui syksy. Katselin koiran riemukasta juoksua ja valppaita asentoja, kuinka itsestään selvästi eläin on kaunis.

Lauantai-iltana istuin yli satavuotiaan ulkosaunan portailla ja höyrysin pimeään iltaan. Ajattelin hirsiä, jotka ovat olleet niillä sijoillaan vuosikymmen toisensa jälkeen, kaikkia niitä minulle vieraita ihmisiä, jotka ovat astuneet saunan ovesta sisään ja ulos, ja itseäni siinä portaalla, lukemattomien sattumien virrassa siihen ajautuneena.

Käynnit lapsuudenkodissa ovat aina menneisyydellä ladattuja. Sisko on erikoistunut arkeologisiin kaivauksiin pihapiirin vanhoissa rakennuksissa, jotka ovat toimineet perheemme varastoina 80-luvulta lähtien. Tämänkertaisen vierailun löydöksiä olivat kummisedän siskolle nikkaroima pieni puinen hella, 70-luvunkeltainen salaattikulho, jonka pohjassa lukee made in finland by karhumuovi (Suomessa tehty muoviastia, siinä on totisesti menneen maailman henkeä!) ja mummin siniraidallisella kankaalla vuorattu vanha matkalaukku, joka oli täynnä valokuvia.

Istuin kuvien äärellä monta tuntia. Se oli sekalainen kokoelma; vanhimmat kuvat olivat 1900-luvun alkupuolelta, tuoreimmat 1980-luvulta. Mustavalkoisia hääpareja, porvarillisia perhepotretteja, automaattikameroilla räpsittyjä värikuvia. Neljä pitsireunaista pikkukuvaa mummista ystävättärensä kanssa luistelemassa, joka kuvassa silmiin asti ulottuva hymy, poskissa nuoren tytön pyöreys. Isä lapsena siskojen kanssa laiturilla, taustalla vain vettä ja taivasta, tyttöjen uimapuvuissa pussihelma ja pienet lahkeet, isän tukka valkeaksi paahtunut. Rippikuvia, ylioppilaskuvia, tädit nuoruudenkuulaina, sileähiuksisina, hymyt säteilevinä, isä vähän ujona huulet töröllään.

Vanhimmat kuvat olivat kuin toisesta maailmasta. Isän äidin sukua uskomattomassa ryhmäkuvassa pihalle nostetun kahvipöydän ääressä, ympärillä kukkivia pensaita, lapset hieman pelästyneen näköisinä aikuisten keskellä, kaikilla naisilla posliininen kahvikuppi käteen nostettuna. Ja kuvan vasemmassa reunassa valkohiuksinen, pippurisilmäinen vanhus, jonka hampaattoman suun ilmeestä ja itsetietoisesta pään asennosta saattoi nähdä, että tuolle muorille ei ryppyilty.

Ihastuin kahteen edesmenneeseen sukulaiseeni, joista en ole aiemmin juurikaan kuvia nähnyt. Isänisänisäni, Kalle-pappa, näyttää kuvissa valoisalta, mukavalta mieheltä. Isä kertoi, että pappaa kutsuttiin nauru-Kalleksi, kun se oli aina niin hyvällä päällä. Toinen, jonka kuvista en tahtonut saada silmiäni irti, oli isänäidinäitini, jolta olen saanut toisen ja kolmannen nimeni. Mummu oli isän mukaan kiltti ihminen. Kuvissa pään asento on melkein nöyrä, hymy hieman varovainen mutta lämmin. Yritin turhaan löytää yhdennäköisyyttä vihkikuvan suurisilmäisen neidon ja kukikkaaseen leninkiin pukeutuneen vanhan naisen väliltä. Tuntui ihmeelliseltä katsoa vierasta naista, jonka nimeä itse kannan.

Vanhojen valokuvien katseleminen on ehkä kliseisintä menneisyyden pohdintaa, mitä kuvitella saattaa, mutta minä olisin voinut katsella niitä homeenhajuisia kuvia loputtomiin. Kuinka paljon voikaan lukea asennoista, katseista, olkapäille laskeutuneista käsistä, hymyistä, ja niistä hymyttömistä silmistä, jotka katsovat suoraan kameraan.

Hillan parisuhdeopas

2010-09-05T22:11:00.005+03:00

Koska pidän itseäni jo melkoisen kokeneena kettuna parisuhteiden eksyttävissä tiheiköissä, olen päättänyt jakaa viisauteni ja oveluuteni teidän kanssanne, rakkaat lukijani. Tässä tulevat siis rakkauselämän perusperiaatteet, joiden mukaan olen itse menestyksekkäästi elänyt:

1. Hakeudu pääasiassa sitoutumishaluttomien miesten pariin. Näin säästyt pitkän parisuhteen mukanaan tuomilta ongelmilta.

2. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kaksi vuotta on toimivan suhteen maksimipituus. Näin saat säännöllisin väliajoin kokea parisuhteen kaikki antoisat vaiheet rakastumisesta arkistumiseen ja tyytymättömyyden kasvusta vääjäämättömään eroon.

3. Panosta miehiin, jotka eivät käy töissä. Näin säilytät taloudellisen itsenäisyytesi ja riippumattomuutesi. On virkistävää rikkoa perinteistä mallia, jossa mies on naista hyvätuloisempi, ja olla se, jolla on varaa tarjota ravintolassa.

4. Jos löydät varteenotettavan miehen, joka vaikuttaa tulevalta elämänkumppaniltasi, varmista, että hänen elämäntilanteensa tai henkisen kehityksensä vaihe estää vakavamman suhteen syntymisen. Näin vältyt siltä pettymykseltä, joka väistämättä olisi ollut edessä lähemmän tuttavuuden myötä.

5. Asu kommuunissa. Näin saat perhe-elämän edut, joita ovat mm. tiski- ja saunanlämmitysvuorojen jakaminen sekä mahdollisuus kommentoida Hesarin juttuja pöydän toisella puolella istuvalle. Odotukset ja vaatimukset kämppiksiä kohtaan ovat kuitenkin paljon pienemmät kuin elämänkumppaniin kohdistuvat. Yhteiselämä sujuu helpommin.

6. Jos alat kaivata avioliittoa ja asuntolainaa, havainnoi tuntemiasi pariskuntia, jotka ovat naimisissa ja elävät omistusasunnossa. Näin huomaat, että jotkut ovat rakentamissaan puitteissa onnellisia, monet eivät. Kun elämän perusrakenteet säilyvät kevyinä, myös huolet tuppaavat olemaan kevyempiä.

7. Rakasta itse itseäsi ja ammenna rakkautta perheeltäsi ja ystäviltäsi. Näin et joudu rakentamaan onneasi miesystävien epäluotettavan rakkauden varaan.

8. Ole pettymyksistä huolimatta aina valmis rakastumaan uudelleen, epäröimättä, varomatta ja sydän auki. Näin sinulla säilyy mahdollisuus löytää sittenkin se pitkäaikainen elämänkumppani, ikään kuin korvauksena pitkästä epäonnistuneiden suhteiden jatkumosta. Hop vain, takaisin satulaan, vaikka olet vastikään pudonnut rakkauden ratsun selästä. Ehkä tällä kertaa pääset kotiin.

Jos et näiden neuvojen varassa pysty rakentamaan kukoistavaa parisuhde-elämää, sinussa täytyy olla jotain vikaa.

Mennyt kesä ja kärpänen

2010-08-31T20:37:00.004+03:00

Syksyn tulo ei kenties ole järin persoonallinen kirjoituksen aihe, mutta mielikuvituksettomuuden uhallakin aloitan siitä. Vuodenajan vaihtuminen on nimittäin kaikessa tavanomaisuudessaan ollut tänä vuonna vaikeasti sisäistettävissä. Pari viikkoa sitten pidimme ovia ja ikkunoita kiinni, ettei helle valtaisi taloa. Eilen talomme sisälämpötila oli 16 astetta. Hormissa seisoi kylmä ilmapatsas ja puuhella alkoi vetää vasta kun olin polttanut muutaman sanomalehdensivun piipun ala-aukossa. Pikkuhiljaa keittiön mittari nousi 20 asteen tuntumaan.

Kesäyöpaidan on saanut hyvästellä, käytössä on taas nilkkoihin asti ulottuva marimekko. Ilman villasukkia on turha kuvitellakaan kävelevänsä näillä lattioilla ja eilen kaivoin kaapista lisävarusteeksi äidin villaponchon vuodelta -72. Työmatkalle olen pukenut lapaset. Eikä siitä ole kuin hetki kun oli kuuma pelkässä hellemekossa!

Koko elokuun alkupuolen työhuoneellamme oli tukahduttavan kuuma. Pieni tuuletusikkuna oli auki yötä päivää, mutta huone ei viilennyt vaikka ulkona helteet helpottivat. Nyt ikkuna on ollut jo toista viikkoa visusti kiinni. Lasien väliin on jäänyt iso kärpänen. Yritin eilen saada sen ulos vankilastaan, mutta se onneton ei ymmärtänyt omaa parastaan, pörräsi vain raivokkaasti ruutua vasten. Nyt se kai väistämättä kuolee ikkunoiden väliin. Juhannuksena lahtasin surutta kärpäsiä, jotka pyrkivät osingolle aterioistamme, mutta tuon yhden kohtalo jotenkin riipaisee sydäntäni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että se nääntyy hitaasti nälkään ja eräänä aamuna, kun tulen töihin, huomaan sen makaavan siivillään jalat koukistuneena.

Kärpäsen kohtalosta huolimatta syksy on hyvää aikaa. Pihapensaan karviaiset ovat tummuneet syvänpunaisiksi. Eilen saimme kassillisen eteläpohjalaisia omenoita, jotka on koottu tuoksuvaksi pyramidiksi laakealle vadille. Viime viikolla kävimme sienessä ja löysimme paljon haperoita, vähän pieniä orakkaita ja muutaman tatin. Haperontunnistus tapahtui kotikeittiössä ja tulin tuntemaan sen, että ruskeanharmaa polttiaishapero on totisesti nimensä veroinen ja syötäväksi kelpaamaton. Onneksi muhennokseen riitti runsaasti kangashaperoa ja sillihaperoa, ja niin meillä oli syksyn ensimmäinen kynttiläillallinen, viiniä ja kaikkea.

Minun Helsinkini

2010-08-23T21:44:00.002+03:00

Olin viikonvaihteen Helsingissä, joka oli kotini kuusi vuotta. Nyt on jo kahdeksas syksyni tässä sisä-suomalaisessa kaupungissa. Pari vuotta elin kaksoiselämää näiden kaupunkien välillä; täällä oli työ ja elämä sunnuntai-illasta torstaihin tai perjantaihin, Helsingissä tärkeimmät ihmiset ja kaikki viikonloput. Enää en oikein käsitä, miten jaksoin matkustaa edestakaisin joka ikinen viikko, kuinka kestin sen repaleisuuden, muutaman päivän päässä häämöttävän lähdön molemmissa päissä. Muistan sunnuntai-iltojen ankeuden, miten seisoin Karhupuiston ratikkapysäkillä ja oli pimeää ja asfaltti märkää ja perillä toisessa kaupungissa odotti tyhjä asunto mustine ikkunoineen.

Viidessä vuodessa olen vieraantunut Helsingistä. Kotini on itsestäänselvästi tässä pikkukaupungissa, jossa kaikki on niin lähellä, että sinne voi kävellä, jossa jalkakäytävillä ei tarvitse väistellä ihmisiä, jossa kaikki on vähän verkkaisempaa ja kotoisampaa. Olen käynyt Helsingissä yhä harvemmin, kulkenut itselleni uusia reittejä, saanut tukikohdakseni siskon nykyisen kodin kaupunginosassa, joka oli aiemmin aivan vieras.

Ja viime torstaina sitten löysin uudelleen oman Helsinkini. Lähdin rautatieasemalta kulkemaan Kaisaniemen puiston reunaa, ohitin pyöreän ravintolan, jonka sisällä kasvaa puu. Siellä kävin ensimmäisinä opiskeluvuosina kansanmusiikki-konserteissa ja katselin ystävieni kanssa kateellisina niitä, jotka osasivat tanssien askeleet. Jatkoin radanviertä kohti Linnunlaulua, nousin sen mäen, jonka jyrkimmässä kohdassa raskaspolkuista Ainoa oli aina pakko taluttaa. Ylitin sillan niin kuin lukuisat kerrat matkalla Töölöön, katselin hieman kaihoisana Villa Kiveä, jonka vierasmajassa vietin lemmenyön tanskalaisen runoilijan kanssa eräänä taiteiden yönä vuosia sitten. Sitten takaisin sillan yli ja Tokoinrantaan, huvilateltassa aloiteltiin Juhlaviikkoja, minä muistelin sitä Mari Boinen konserttia, jossa olin ystävien ja molempien siskojen kanssa, ehkä syksyllä 2001.

Jatkoin Hakaniemen torille, jonka ohi pyöräilin joka viikko mennessäni saamentunneille Torkkelinmäen kupeeseen. Porthaninkatu oli pirullinen, pitkä ylämäki ja kapea väli ratikkakiskojen ja parkkeerattujen autojen välissä, huh, vinssasin sitä talvet läpeensä. Paluumatkalla hain Hakaniemen hallista edellispäivän leipää, jota sai puoleen hintaan; elelin herroiksi opiskelijbudjetilla.

Sitten torin poikki ja mäkeä ylös Pitkällesillalle. Takanani kävelevä päihtynyt mies lauloi Akselin ja Elinan häävalssia, minä olin nostalgia-aallon vallassa.

Kruununhaka, oma kaupunginosani. Oikokatu, jonka varrella ystävä asui erään kesän vuokralaisena kellari-ateljeessa. Toinen ystävä majaili kesätyöläisenä kommuunissa, jossa hankin elämäni hirveimmän krapulan juomalla väkeviä liköörejä ja muita hirvittäviä juomia. Kun seuraavana aamuna poljin töihin, pelkäsin ihan vakavassani, että saan sydänkohtauksen Senaatintorilla, ja oksensin sappinestettä koko päivän.

Snellmanninkatu, arkeni kulkureitti. Ja sitten Vironkatu, kotikatu, voi veljet, siellä oli niin paljon entisellään. Kebabravintola Keko, jossa syötiin monet korjaussarjat krapulapäivinä, Teatteri Jurkka, Dodon toimisto, jossa istui taaskin nuoria osallistuvia ihmisiä kokoustamassa. Ilposet-kioski, josta piti monet kerrat hakea lohtukarkkia juuri ennen sulkemisaikaa. Ja vaaleanpunainen kotitaloni. Kurkistelin portin läpi sisäpihalle ja alaovesta juhlavaan rappukäytävään, tuntui jotenkin käsittämättömältä, että asuin siellä niin monta vuotta, kuljin joka päivä mukulakivipihan poikki, lukitsin pyöräni takapihalle, kävelin porraskäytävään, jonka seinämaalauksiin silmäni olivat turtuneet.

Kuljenkohan tämän kaupungin katuja joskus vuosien päästä samalla tavoin, entisen elämäni reittejä muistellen?

Elokuun juhlaa

2010-08-15T13:31:00.002+03:00

Jos kesäni oli onnellinen, on myös kotiinpaluu ollut sitä. Elän kuherruskuukautta pienen suloisen elämäni kanssa. Tämä kaupunki ja päivieni puitteet ovat niin kovin kotoisat.

Talomme on pysynyt viileänä, kuistilla kuusen varjossa on vilpoisaa istua pitkää aamua iltapäivään asti, ja helteisimpinä päivinä voi polkea paljain jaloin järvenrantaan, missä voi maata ruohikossa ja katsella koivunlatvoja tai autereisia saaria. Kellari on homeessa ja eteisessäkin haisee nykyään vähän pistävältä, mutta ovea ja ikkunoita voi pitää selällään ja antaa leppeän tuulen tulla koko talon läpi, ja kotiin tullessa kuistilta tai yläkerran makuuhuoneesta voi löytyä rakkaita naisia, entisiä asukkaita ja vanhoja ystäviä.

Kun menen kantabaariin, tunnen melkein puolet ihmisistä ainakin kasvoilta, ja baarissa istuviin vanhoihin rakastettuihinkin alkaa olla toverillisen lämmin suhde. Ja kun perjantaina istumme siellä Väärän rahan keikalla ja paikka on ammuttu täyteen ihmisiä, joista monet tanssivat välittämättä siitä, ettei tanssilattiaa ole ja lämpötila nousee neljänkymmenen asteen tienoille, tulee sellainen olo, että on tämä sitten baareista paras ja kaunein.

Kahtena loppukesän yönä olen valvonut aamuun asti. Pussikaljalla puistossa joogisesta elämästä keskustelemassa ja hippikommuunin vintillä soittajapoikien kanssa jatkoilemassa. Aamukuudelta heikoin jaloin kotiin. Nuoruus ei ole vielä kokonaan takanapäin.

Paheellisuuden vastapainoksi olen joogannut enemmän kuin aikoihin. Joogasalilla oli elokuun alussa ihanan Lindan kurssi, jonka aikana päivät asettuivat aamuharjoituksen ja iltatapaamisten ympärille. Välillä menin suoraan järvestä salille ja salilta järveen ja iltaisin halusin aikaisin nukkumaan. Sielussa ja ruumiissa oli lempeä olo.

Työ on pätkä, koti vuokrattu, perhe perustamatta, ja silti elämä on tuntunut aivan kokonaiselta. Mieli ei liiemmin havittele sellaista, mikä ei nyt ole tässä, ja on kuitenkin avoin sille, mitä tulee kohdalle. Ja vaikka tiedän, että kell' onni, se onnen kätketöön, kerron nyt, että minä tunnen itseni hyvin onnelliseksi.

Elokuista, suruista

2010-08-02T22:00:00.004+03:00

Luin juuri äsken päiväkirjamerkinnän, jonka kirjoitin tässä samassa huoneessa tasan kolme vuotta sitten, 2. elokuuta 2007, siskon kuoleman kesänä: "Tänään olen itkenyt itseni väsyksiin, melkein henkihieveriin. Olen täysin voipunut, valmis uneen, enkä edes pelkää tyhjää taloa ympärilläni."

Muistan kyllä sen päivän, miten lopulta makasin tuossa matolla ulisemassa, ja en sitten kuitenkaan muista. Muistan sen vähän samalla lailla kuin hautajaispäivän, kuin elokuvakohtauksen, jossa olen ollut mukana: juhannuspäivän helle, mustiin pukeutuneet ihmiset piharakennusten seinustoilla hakemassa varjoa, ruumisauto keskellä kotipihaa, jalkojen vapina kun laulamme "Maan korvessa". Muistin filmissä on reikiä. Minulla ei ole hautajaispäivältä ensimmäistäkään mielikuvaa serkustani, joka oli siskon rakkain lapsuudenystävä, mutta muistan serkun miesystävän city-maasturin, joka seisoi pihassamme.

Kuinka erilaista suru on nyt, kolmen vuoden jälkeen. Sydämeni särkyy, kun vanhasta albumista löytyy syntymäpäiväkuva 6-vuotiaasta siskosta My Little Pony -sateenvarjon kanssa, tai kun serkun häissä bändi soittaa biisiä "Olet todella kaunis, elät vain hetken verran", ja äkkiä sanat tarkoittavat minun kaunista, kaunista siskoani ja on pakko juosta pihalle pimeään itkemään. Mutta minä en enää ole kokonaan hajalla niin kuin silloin.

Välillä kuolema tuntuu vieläkin yhtä käsittämättömältä kuin silloin aluksi. Joskus, kun olen juuri herännyt, minut valtaa hetkellisesti täydellinen epäusko: siskon kuolema ei voi olla totta, meille ei ole voinut tapahtua mitään niin hirvittävää. Välillä koko asia taas tuntuu etäiseltä ja kauhistun, kun huomaan, etten ole juurikaan ajatellut siskoani tai tuntenut ikävää. Ja välillä suru sitten nousee pintaan väkevänä ja hehkuvan lämpimänä. Siitä on tullut rakkauden kokoinen.

Matkapäiväkirjasta

2010-06-02T21:35:00.002+03:00

17. toukokuuta
Laivan uumenissa, autokannen alla, vedenpinnan alapuolella. Koneet humajavat vaimeasti, meno on hiljaisempaa kuin junassa. Matka on alkanut ihmeellisten sattumusten merkeissä. Satamasta lähtiessä nojailin kannella kaiteeseen kun viimekesäinen joogaleirituttava tuli yllättäen tervehtimään. Noin vartin kuluttua olin tavannut hänen kolme sarjakuvataiteilija-ystäväänsä ja sopinut, että tulen heidän kyydissään Kööpenhaminaan, jonne he olivat ajamassa sarjakuvafestivaaleille. Melkein klisestä, että suuri seikkailuni alkaa näin.

Olin äsken kannella itsekseni raa'assa meri-ilmassa, illan hunajavalossa. Ruotsinlaivassa oli outoa kauneutta. Komentosillan antenniruovikko taivasvaloa vasten, kannen sinisen maalipinnan lohkeamat, massiivinen punainen piippu, valkeat kaiteet, köydet, vaijerit. Yksinäinen lokki, haaleanhaalea kuunsirppi.

Ei ole yhtään pelokas eikä yksinäinen olo. Koti on kaukana ja Bretagnekin vielä.

19. toukokuuta
Olen kävellyt jalkani kipeiksi ja pääni täyteen Kööpenhaminaa. Eilen illalla kävin Tivolissa. Aluksi luulin, että istutuksien kukat ovat muovia, mutta oikeita ne olivat. Valtavia tulppaaneja! Tivoli oli kuin suoraan Taikurin hatun viimeisen luvun suurista puutarhajuhlista tai Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjan huvipuisto-aukeamalta. Ihmiset kiljuivat laitteiden kyydeissä, ketjukaruselli nousi korkealle puiston ylle, värikkäät lamput heijastuivat veteen. Minä kuljeskelin ja hymyilin itsekseni.

Tänään tupsahdin melkein vahingossa Kristianiaan. Siellä se oli, vaikka olin pohtinut, joko viranomaiset ovat pyyhkäisseet sen kartalta - sekoitus hippikommuunia, rockfestivaalia, maanläheistä ekoyhteisöä, rähjäistä Kaapelitehdasta ja kantajuoppojen miehittämää epämääräistä räkälää. Huomattavan monilla silmät seisoivat päässä ja paksut sätkät kärysivät sormissa. Tuntui, että olin itsekin pilvessä hengitettyäni pari minuuttia Kristianian ilmaa. Olin odottanut seinämaalauksia ja kulkukoiria, ja niitä siellä olikin, mutta myös boheemisti hoidettuja pieniä puutarhoja, lasten leikkipaikkoja ja naruilla kuivuvia pyykkejä. Heti kun astui sivuun hashiksenhuuruisilta pääkaduilta, löysi itsensä hiljaisesta metsiköstä, jossa mustarastaat viheltelivät. Ihme paikka.

20. toukokuuta
Thalys-junassa välillä Köln-Pariisi. Oletan, että olemme Belgian puolella, taisimme ylittää rajan, kun kävin vessassa. Maiden vaihtumisen huomaa lähinnä siitä, että kännykkään tulee ilmoitus verkon vaihtumisesta. Maisemassa ei ole oleellista eroa Tanskaan ja Saksaan verrattuna, samat lehmät ja hevoset pelloilla ja peltojen takana puiden pallomaiset muodot. Eurooppa tuntuu kovin pieneltä ja rajattomalta junanikkunasta katsottuna. Pukumiehet ovat pukumiehiä maasta riippumatta, eivätkä kaikki naiset täälläkään osaa kävellä korkokengillä tyylikkäästi polviaan taivuttamatta.

21. toukokuuta
Olen helteisen Rennesin uuvuttama ja hekumallisen onnellinen pienestä hotellihuoneestani. Ikkuna antaa sisäpihalle, jolla tervapääskyt, kirskulinnut, syöksähtelevät. Vastapäinen talo näyttää kenottavine vintinikkunoineen ja eri suuntiin kallistuvine katonkulmineen aivan lapsen kokoon kyhäämältä. Kokonainen oma tila illaksi ja yöksi tuntuu ylellisyydeltä jaetun laivahytin, kahdeksan hengen hostellihuoneen, kuuden hengen yöjuna-osaston ja ystävien lattialla vietetyn yön jälkeen. Tavallaan kyllä nautinkin siitä oudosta kotoisuudesta, joka syntyy, kun nukkuu ventovieraiden ihmisten kanssa yhteisissä välitiloissa.

Ranskan-elämän pieniä ylellisyyksiä: tuloillan Bellini (kuohuviiniä ja aprikoosinektaria), päiväkävelyn vadelmatartaletti, vastapaistetut croissantit aamiaispöydässä.

23. toukokuuta
Säteilevä sunnuntai. Istun Thaborin puistossa suurten tammien katveessa, leuto tuuli kulkee puiston käytävillä. Matka on puolivälissä, viikon päästä olen jo Turussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Eilinen oli jonkinlainen mielialallinen taitekohta. Tähän asti olen kulkenut siivet selässäni, nyt mieleen on heittynyt jotain raskasta. Jotenkin olen taas joutunut vastatusten itseni kanssa matkallaolon irtonaisuuden jälkeen.

Olen pohtinut sitä, kuinka minusta puuttuu lähes täydellisesti päämäärätietoisuus ja kunnianhimoisuus. Olen aika mukavuudenhaluinen, en tunne suurtakaan vetoa älylliseen vaivannäköön tai pitkäjänteiseen työskentelyyn. Tulee vähän halju olo. Mikä minulle oikeastaan on niin tärkeää, että haluan ponnistella sen eteen? Olenko perimmäiseltä luonteeltani laiska ja saamaton?

25. toukokuuta
Melkoisen karsea olo. Taas kerran tuntuu ihan käsittämättömältä, kuinka lyhyt matka on siitä hyväntuulisesta itsevarmuudesta tähän päättämättömään ja voimattomaan oloon. Kykenemiset on nyt siinä pisteessä, että joudun pinnistelemään osatakseni päättää, mitä postikortteja ostan.

Tänne asti kalliilla rahalla piti tulla näitä samoja vanhoja märehtimään.

27. toukokuuta
Pariisi yksin koettuna ei ole ollut kovin hohdokas. Eiffelissä itketti, housut rapautui puiston hiekkakäytävällä, Seinen ranta oli ihan ankea ja ravintolassa tilasin vahingossa väärän salaatin. Säälin itseäni kun katselin pikku ravintoloita, pariskuntia ja häliseviä seurueita syömässä ja juomassa viiniä. Hotellihuoneeseen päästyäni ryhdistäydyin: en herra nähköön voi viettää viimeistä Pariisin-iltaani syöden peiton alla kulmakaupasta ostamiani karkkeja. Ja nyt istun pienessä ravintolassa, jossa puhutaan vain ranskaa ja syön keittoa aux legumes du jour ja nostan rosé-maljan itselleni, koska kaikesta kelvottomuudestani huolimatta olen kuitenkin täällä ja elossa. Malja minulle!

Eilen meillä oli ystäväni kanssa kyllä mukavaa. Istuttiin toista tuntia Luxembourgin puistossa. Satoi kaatamalla vettä, mutta me olimme suuren terassivarjon alla turvassa ja meillä oli edessämme valtavat lasit viiniä. Kun ne olivat tyhjät, alkoi paistaa aurinko. Kävelimme huolettomassa hiprakassa Seinelle, ystävä muistutti yhtä katua ylittäessämme (nimi unohtui jo), että tämä oli se Sartren ja Beauvoirin katu, ai jaa, ja jatkoimme juttua sisaruksistamme, arvioimme Notre Damen arkkitehtuuria tyyliin "aika vanhalta näyttää", emme käyneet sisällä, sillä kaikki vanhat katoliset kirkothan näyttävät sisältä aivan samalta, ja sitten etsimme ravintolan Rue de Mouffetardilta ja söimme afro-karibialaisen menun aperitiiveineen ja jälkiruokineen päivineen.

Myöhemmin näimme viini-baarissa selloa soittavan amerikkalaisen ja sokean humalaisen miehen, jonka rastat ulottuivat lantioille ja joka liikuttui sellonsoitosta kyyneliin. Tarjoilija puhui koko ajan kännykkään ja vaihtoi poskisuudelmia laitapuolen kulkijoiden kanssa, jotka tulivat ovelle notkumaan. Ihan täyttä elokuvaa.

29. toukokuuta
Junassa Tukholmaan. Matkan saldoa:

Kävin vuorokauden sisällä kolmessa kuuluisassa kirkossa, Notre Damessa, Sacre Coeurissä ja Kölnin tuomiokirkossa. Ne OVAT kaikki sisältä ihan samanlaisia.

Näin Kööpenhaminan, Rennesin, Vannesin ja Kölnin vanhankaupungin. Ne olivat kaikki ihania, mutta en ehkä jaksaisi enää yhtäkään. (Toim. huom. Kävin seuraavana päivänä vielä Tukholman Gamla Stanissa, sekin on ihana.)

En käynyt Pariisissa yhdessäkään taidemuseossa, mutta Kööpenhaminassa näin Rodinin Suudelma-veistoksen, saman, josta haltioiduin 16-vuotiaana Lontoon Tate-galleriassa.

Söin joka päivä ainakin yhden rasvaisen voitaikinaleivonnaisen (sellaisen croissant-taikinaisen), joita myytiin joka kadunkulmassa.

Kastoin talviturkkini Atlantissa Bretagnen pohjois-rannikolla ja poltin niskani paahteisella rannalla.

Jalat ja vaivaisenluu tulivat kävelystä kipeiksi.

30. toukokuuta
Tukholman Vikingterminalen, ylivoimaisesti epäromanttisin paikka, jossa tällä matkalla kirjoitan. Tämä kulunut päivä Tukholmassa on kuitenkin ollut yksi matkani parhaita. Olen ollut samalla tavalla onnellinen kuin Kööpenhaminassa, irtonainen ja nautinnollisesti kuljeskeleva. Matka ei siis huipentunutkaan Pariisiin, joka on täynnä niin merkityksillä ladattuja paikkoja, että ne ovat oikeastaan kokeneet merkitysinflaation. En ehtinyt itse löytää mitään muuta kuin Butte aux Caillesin kadut - no, ne olivat aika ihania.

Laivassa. Tarjosin juuri itselleni juhlaillallisen kotimatkan kunniaksi, rautua ja lasin valkoviiniä, molemmat ihan kelvollisia. Nyt nautin Jägermaisteria lääkkeeksi kurkkukipuun ja täyttymättömän rakkauden muistolle. On jotenkin täydellisen suloinen olo, viini nousi päähän ja saaristo hämärtyy ikkunan takana. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että tein tämän matkan.

Punavalkoinen merimerkki on muuten aika tunnelmallisen näköinen, kun se tuikuttaa laivalle väylää. Myös Ruotsinlaiva-tunnelma on taattu: hieman horjahtelevia miesporukoita, jotka ovat lähteneet risteilylle jostain Pohjanmaalta tai Itä-Suomesta, huomattavan paljon ylipainoisia ihmisiä, keski-ikäisiä ja nuoria pareja, kollijoukkoja ja muutama huomiotaherättävän hemaisevaksi laittautunut tyttökaksikko.

31. toukokuuta
Viimeinen etappi tällä matkalla, tuttuakin tutumpi rata-osuus kotikaupunkiin. Vakka-Suomi näytti jotenkin takkuiselta Etelä-Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Ranskan aaltoilevien maisemien ja hehkuvien rypsipeltojen jälkeen. Niin nopeasti silmä tottuu uuteen ja palatessaan näkee oman vähäsen vieraana.

2. kesäkuuta
Kotikuistilla. Piha hohtaa sinisenään lemmikkejä. Tuoksuu sireeni ja leikattu ruoho. Ihana, ihana koti.

Pas de panique

2010-05-17T13:23:00.002+03:00

Tänään astun laivaan! Matkapaniikki hälveni jo viisi päivää sitten, kun nousin koti-asemalta Pendoliinoon rinkkani kanssa ja lähdin viikonvaihteeksi stadiin.

Vuodenaika on vaihtunut, on kesä, juhlimme lauantaina ihanan siskoni kolmikymppisiä, siskonpoikani on maailman rakkain, isä on huolissaan, miten selviän, äiti ei ainakaan tunnusta olevansa, tädiltä sain lainaan Pariisin kartan vuodelta 1979.

Tänään kevensin rinkkaa entisestään ja päätin lähteä reissuun tennareissa, jotka mielestäni sopivat interrail-imagoon, toisin kuin etukäteen maksetut lepopaikat yms. lisämaksut. Reppureissaajan habitustani häiritsee hieman vasemman jalkani vaivaisenluu, mutta ostin siihen apteekista läskilaastarin. Lisäksi rinkka saa oikean hartiani vihlomaan n. 200 metrin kävelyn jälkeen, mutta eikös tietty määrä kärsimystä kuulu matkantekoon?

Jos kokeneemmat Pariisin-kävijät haluavat jättää matkavinkkejä kommenttilooraan, niitä otetaan ilolla vastaan. Niin ja Bretagnen-kävijät myös.

Heippa!

Matka-panique!!!

2010-05-07T15:34:00.002+03:00

Olen lähdössä reilun viikon päästä maa- ja meriteitse Ranskaan reittiä Helsinki-Tukholma-Kööpenhamina-Köln-Pariisi-Rennes. Olen suunnitellut matkaa ideatasolla alkuvuodesta saakka, mutta kun pari päivää sitten aloin viimein selvitellä tarkempia juna-aikatauluja, huomasin olevani kauhusta kankeana.

Miten ihminen, joka on vielä yläasteella pelännyt joka päivä, että koulubussi kääntyy risteyksessä väärään suuntaan, voi saada päähänsä lähteä junalla Ranskaan, ja vieläpä ilman matkaseuraa???

Olen viimeisenä kolmena aamuna herännyt viiden-kuuden maissa piehtaroimaan sängyssäni, varmana siitä, että tulen tavalla tai toisella tuhoutumaan tulevan matkan aikana, ja siitä, että minun luonteenlaadullani ei missään, missään nimessä pitäisi koskaan edes suunnitella tällaisia reissuja.

Ihan tarkalleen ottaen en tiedä, mikä minua matkalle lähdössä hirvittää. Eksyminen? Junasta myöhästyminen? On ajateltavissa, että molemmista voi selvitä, jopa hyvin todennäköisesti.

Pelkoni on pohjimmiltaan täysin irrationaalinen. Tekisi mieli itkeä, kun ajattelen Pariisin metroa, ja kuitenkin olen jo 16-vuotiaana huristellut London Tubella ja kulkenut metrolla Moskovassa, vaikka hädin tuskin muistan venäläiset aakkoset. Tämä tunnetila muistuttaa minua siitä, kun olin kolmantena opiskeluvuotenani lähdössä vaihtoon Tromssan yliopistoon, ja olin etukäteen totaalisen kauhuissani, yhtä lailla tuntemattomasta syystä kuin nyt. Kun pääsin perille, en enää ollenkaan voinut ymmärtää, mitä olin pelännyt.

Välillä pääni kirkastuu, ja ajattelen sitä matkallaolon levollisuutta, ajatuksellista tilaa, joka minut valtaa junissa. Ja uskon, että juuri siksi, että tämä reissu herättää minussa perustelematonta pelkoa, minun kuuluu se tehdä.

On taas kevät

2010-04-20T21:21:00.004+03:00

Kävin kävelyllä. Pää oli täynnä kaihertavia ajatuksia kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja siitä, mikä on jäänyt tekemättä. Harjoittelin irti päästämistä. Koitin keskittyä askeliini ja siihen, mitä oli siinä ympärilläni.

Pehmeävaloinen kevätilta, lahdelleen palanneiden lokkien valkeus ja huudot, pajunkissojen hohde aurinkoa vasten. Roskia kukkivat polunvarret. Järven sinertävä jääkansi, latujen jäljet vaaleina kohoumina sen pinnassa. Puiden tyhjyys, joka päästää vielä koko taivaan lävitseen. Vesirajan kivien täydellinen tyyneys.

Se jättömaalle unohtunut lampare, jonka luo kuljin silloin, kun sisko oli toista päivää kadoksissa, poissa jo, vaikka en sitä vielä halunnut uskoa.

Se lintutorni, josta katselin silkkiuikkujen soidinta toisena keväänä, sydän palaen. Se rinne, jolla kuljin marraskuun sysipimeässä, sydän palaen. Niin monta keskenmennyttä rakkautta tässäkin maisemassa.

On taas se vuodenaika, joka saa menneet keväät virtaamaan lävitseni. Lapsuuden kevään, hyppynarun napsahdukset asfalttiin. 17-vuotiaan kevääni, jona tulin toisesta maasta käymään kotona, josta olin jo irtoamassa. Kevään, jona täytin 24, villin matkan pohjoiseen, humalan ja hurjastelun, kuinka nuori vielä olinkaan silloin.

Ja nyt olen 33-vuotias, taas on kevät, taas kuiva asfaltti paljastuu lumen alta, tomu kohoaa ilmaan, aamut ovat täynnä pakahduttavaa valoa, ja kaikki on kesken, aina, sillä ei ole olemassa sellaista perillepääsyä, jota kuvittelemme.

Ja kaikki saa olla niin kuin se on.

Hillan miestypologia

2010-01-25T20:05:00.003+02:00

Olen tässä parin viime viikon aikana kehitellyt mielessäni empiiriseen havainnointiin perustuvaa kategorisointia, joka kuvaisi mahdollisimman kattavasti miessukupuolen erilaisia edustajia. Olen myös testannut typologiaani sekä miehillä että naisilla ja hionut sitä edelleen. Omasta mielestäni kategorisointini hipoo nyt täydellisyyttä, mutta otan mielelläni vastaan virtuaalista palautetta, jos nyt sattuisitte löytämään typologiastani aukkoja tai muita puutteita.

Tässä se tulee, Hillan virallinen miestypologia vuosimallia 2010:

1) ÄRSYTTÄVÄT MIEHET
Ärsyttävyyden alakategoriat:
a) seksistinen, veljeilevä vitsailu muiden miesten kanssa, ns. "pilluhuumori"
b) täydellinen itseironian puute ja äärimmäisen vakava suhtautuminen omiin edesottamuksiin
c) täydellinen ylemmyydentunto suhteessa kaikkiin muihin olentoihin paitsi heteroseksuaalisiin valkoihoisiin miehiin, jotka ovat samalla tulotasolla
d) täydellinen ääliöys

2) ÄÄPÄTTÖMÄT (= aikaansaamattomat, kykenemättömät) MIEHET
Ääpättömyyden alakategoriat:
a) Miehet, jotka eivät oikein ole "löytäneet sitä omaa juttuaan" eivätkä oikein tiedä mitä tehdä elämällään
b) Miehet, jotka ovat kenties hyvinkin toimeliaita ns. "omissa jutuissaan", mutta parisuhteessa eivät rupea kunnolla millekään vaan välttelevät sitoutumista ja pitävät jonkinlaista henkistä takaovea koko ajan raollaan

3) TEKIJÄMIEHET
Nämä miehet osaavat sen, mitä tekevät, ja sitä tekemistä on kaunis katsella. Tekeminen voi olla melkeinpä mitä tahansa veneen veistämisestä kitaransoittoon ja tulipalon sammuttamisesta vetokoirien ohjastamiseen, mutta henkisen työn tekijät eivät kuulu tähän kategoriaan.

4) KILTIT MIEHET
Näillä miehillä on useimmiten silitetty kauluspaita ja lyhyeksi leikattu tukka. He herättävät äidillisiä hellyydentunteita tai suorastaan sydämeenkäypää sääliä. Onnellisissa tapauksissa kiltit miehet kohtaavat kiltin naisen, surullisissa tapauksissa he jäävät yksin tähän kylmään maailmaan. Kiltit miehet ovat äärimmäisen kunnollisia ja tunnollisia eivätkä he ikinä tekisi pahaa naiselle.

5) KIVAT MIEHET
Tähän kategoriaan kuuluvat ystävien kivat kumppanit. He ovat fiksuja ja huumorintajuisia, he osaavat keskustella, heidän kanssaan voi nauraa katketakseen ja he ovat monella tapaa hienoja ihmisiä, mutta he eivät missään nimessä voi kuulua Hillan miestypologian viimeiseen kategoriaan.

6) KIINNOSTAVAT MIEHET
Tämä kategoria on kaikkein vaikeimmin kuvailtavissa, sillä osallistuvan havainnoinnin perusteella voidaan todeta, että kategoriaan kuuluu hämmästyttävän erilaisia miehiä. Kategoria lankeaa osittain yhteen kategorioiden 2b) ja 3) kanssa, muttei kuitenkaan millään muotoa tyhjene niihin. Tämän kategorian miehillä on myös paljon samoja ominaisuuksia kuin kategorian 5) miehillä. Sen sijaan he ovat mahdollisimman etäällä kategorian 1) miehistä, eivätkä he myöskään muistututa kategorian 4) miehiä, mikä on suorastaan valitettavaa. Kategorian 6) miehistä löytyy jonkinlainen epäsovinnaisuuden elementti, heidän itsetuntonsa ja itseironiansa ovat terveellä tavalla kehittyneet ja heillä on näkemystä siitä, mikä on heidän "oma juttunsa". Onnellisissa tapauksissa kiinnostavat miehet ovat kyvykkäitä elämään naisen kanssa, onnettomissa tapauksissa he puolestaan kulkevat omia polkujaan hautaan saakka särkien matkan varrella monia sydämiä.

Lopuksi todettakoon, että Hilla ei haluaisi elää ilman miehiä, ja huolimatta naissukupuolen erinomaisuudesta Hilla myös ajoittain siunaa miesten ja naisten erilaisuutta.

Välitilinpäätös: vuosi 2009

2010-01-05T13:04:00.004+02:00

Tämä on ehkä toinen tai kolmas meemiksi laskettava kirjoitukseni kautta Hillan historian, ja tämän nappasin sekä Lupiinilta että Minhiltä (anteeksi, en jaksa linkittää, kun sormet syyhyää päästä kirjoittamaan vastauksia!)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Hitsi, abaut vaikein kysymys heti alkuun. Taisin pyytää ensimmäistä kertaa elämässäni miestä lounastreffeille (suostui).

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En luvannut mitään vuodelle 2009 enkä lupaa myöskään vuodelle 2010, mutta toivon silti paljon!

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä! Vauvoja on putkahdellut maailmaan tiheään tahtiin (anteeksi kaikki synnyttäneet, tiedän kyllä kertomustenne perusteella, että vauvat eivät putkahda maailmaan, mutta näin asiaa sivusta seuranneena tuntui välillä siltä, että niitä tosiaan putkahtelee sieltä täältä). Itseäni eniten koskettaneina syntyminä voisin mainita Liekkiön ja lauluystäväni kaksostytöt, jotka syntyivät keskikesällä, sekä rakkaan lukioaikaisen ystäväni esikoistyttären, joka tuli maailmaan syksyllä. Nyt on sellainen olo, että unohdan jonkun tärkeän uuden ihmisen, vaikka juuri ennen joululomalle lähtöä näitä vauvoja laskettiin kämppiksen kanssa... Tähänastisen elämäni tärkeimmän syntymän mainitsen tässä, vaikkakin se tapahtui jo yli vuosi sitten: 5.11.2008 minusta tuli täti-titä, ja se on kuulkaa rakkautta se!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, luojan kiitos.

5. Missä maissa kävit?
Ainoa ulkomaanmatkani oli huhtikuun lopun reissu Pietariin kahden ex-kämppiksen kanssa yhden ex-kämppiksen luo. Se oli kolmas ja paras Pietarin-matkani. Lisäksi matkailin Haaparannalla täällä Perä-Pohjolassa käydessäni. Välipäivinä kävin muutaman vuoden tauon jälkeen jopa Hapitsun Ikeassa ja ostin sieltä kauniin tyynyn.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Elämänkumppanin.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Eipä ole mikään päivämäärä piirtynyt tulikirjaimin tajuntaani.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Se, että selvisin OKL:n suomen kielen ja kirjallisuuden lehtorin sijaisena niin mallikkaasti.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten saanut perustettua perhettä.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Perussairauteni jylläsi taas vanhaan malliin juhannuksesta lokakuun loppupuolelle.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ostin joitakin ihania vaatteita eettisistä verkkokaupoista ja kirppareilta ja lastenvaatekaupoista. Ohhoh, minä taidan tosiaan olla aika huono ostamaan, koska en keksi mitään muuta mainittavaa.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
1-vuotiaan siskonpojan.

13. Kenen käytös masensi?
Omani, juhannuksesta lokakuun loppupuolelle.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan ja asumiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Eräästä Henkilöstä.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Scandinavian Music Groupin "Ei tunnu missään, olen matkalla taas"

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Yhtä onnellinen ja toisaalta yhtä onneton, riippuu ajankohdasta

b) laihempi vai lihavampi?
Keväällä 2009 olin hoikempi kuin vuosiin, mutta elokuussa otin ja lihoin seitsemän kiloa muutamassa viikossa. Nyt olen taas hoikkunut.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi, säästötili pullottaa.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Jooganneeni säännöllisesti.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Syöneeni vähemmän karkkia.

20. Kuinka vietit joulua?
Torniossa, aaton äidin luona ja joulupäivän isän luona. Moniin viime vuosien jouluihin verrattuna tämä joulu oli varsin tuskaton, suorastaan onnellinen.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Kyllä, kahdesti.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Yksi, tai sekin oli oikeastaan kahden yön juttu.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ollut suosikkia, koska meillä ei ole televisiota.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En vihaa tietääkseni ketään ihmistä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En ole koskaan osannut vastata näihin. Yksi tosi hyvä oli Jhumpa Lahirin Tuore maa. Joogaretriitillä kesäkuun lopussa luin Tove Janssonin Kesäkirjan (?), joka oli ihastuttava. Syksyllä luin satoja ja taas satoja sivuja kaunokirjallisuutta, mutta valitettavasti mieleeni ei juuri nyt muistu yksikään lukemistani teoksista. Kun huomenna lähden paluumatkalle täältä Perä-Pohjolasta, aion ahmia Westön uusimman romaanin Älä kulje yöhön yksin, jonka ennustan nousevan lukuelämysten kärkeen.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Scandinavian Music Group

28. Mitä halusit ja sait?
Psykiatrin

29. Mitä halusit muttet saanut?
Joogaopettajan rakkauden

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Loppusyksystä näin monta leffaa, jotka vavahduttivat: Laputa - linna taivaalla, Putoavia enkeleitä, Mammutti, Magneettimies. Märsäsin kaikkia niitä katsoessani pidäkkeettömästi.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Syntymäpäivänäni olin bussissa paluumatkalla Inarista, jossa olin viettänyt mitä ihanimman pääsiäisen. Ostin Ivalosta syntymäpäivälounaaksi kasvispihvejä, jotka söin kylmänä, sekä italiansalaattia, josta kärsivällisesti nypin pois kaikki kinkunsuikaleet. Minulla oli lenseä krapula edellisillan juhlinnasta Kaamasen kievarissa, ja kävin erittäin huvittavan puhelinkeskustelun sinettäläisen mieshenkilön kanssa, jonka kanssa oli tullut tanssittua. Kun pääsin Tornioon, sain lahjan ja kortin ja muutenkin suloisen vastaanoton perheeltäni.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Pysyväisluontoinen mies.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Värikäs.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Perhe, kämppikset, ystävät.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Apua, nyt pitäisi vastata vakuuttavasti, mutta ei tule mieleen muuta kuin se, että olin aidosti iloinen kun Obamasta tuli pressa.

37. Ketä ikävöit?
Siskonpoikaa, siskoa, isäni koiraa Unnaa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Eräs Henkilö!

Kehtolauluja

2009-12-29T18:33:00.002+02:00

Yöllä avoimesta ikkunasta satoi sänkyyn.

Sinä nukuit vieressäni
märkää yksinäistä untasi,
tuulimyllytaistelija,
vatsasi pieni kumpu värisi hiljaa.

Kylkiesi katveeseen,
lakanoiden surulliseen paritteluntuoksuun
istutin vesilasiin uupuneet ruusut.
Nukkuos prinssini,
ovat tuulimyllyjen siivet rauenneet.

* * *

Minä olin vasta syntynyt,
eikä hän kestänyt nähdä minun silmiäni,
sisältään tullutta katsetta,
joka oli niin ehdoton ja paljas.

Ihmeellinen valkea tie puhkesi hänen rinnoissaan
vaikka suonissa kohisi pimeä ja huimaus.

Ja minä poltin hänen syliään,
tulisoroinen,
hänen sydämensä keinahti nurin minun kevyen painoni alla
hänen sydämensä oli keinu,

ja hän liekutti lastaan.

* * *

työmailla uneksivat nostokurjet,
monttujen reunoilla kauhakuormaajat,
altaissa rahtilaivojen tiedottomat ruhot,
satamien kylmä oranssi taivasta vasten

aa aa allin lasta

korkealla humisevat voimajohtojen valtatiet

lapset nukkuvat happaman maidon hajuun
nukkuvat selät paljaina pimeään
unihikeä untuvahiuksissaan

pientä linnunpoikaa

* * *

En halua rakentaa kanssasi taloa,
mutta ehkä voimme pystyttää kevyen majan
hetkien siimekseen
ripustaa lyhdyn telttamme harjaan
katsella kuusenhavuja ja etananpolkuja
jotka piirtyvät tarkkoina telttakangasta vasten

Liitot ja linnoitukset,
en tiedä mitä ajatella niistä,
mutta ehkä voimme päästää yön äänet
majamme seinien lävitse
ihmetellä unissamme
mistäs tiesit tänne tulla

Hillallista

2009-12-05T10:39:00.003+02:00

Nykyään on kauheasti kaikkia sellaisia uudenaikaisia systeemejä, joilla voi kuunnella itselle mieluisaa musiikkia. Sellaisesta olen muun muassa kuullut kuin Spotify. Ja sitten ihmisillä on ämpäreitä ja ii-potteja, joihin ne on ladanneet itselleen miljoona biisiä kuunneltavaksi.

Minullahan ei näistä nykyteknologian ihmeistä ole mitään omakohtaista kokemusta, sillä uskokaa tai älkää, minä kuuntelen CD-levyjen ohella edelleen myös c-kasetteja. Olen jopa perinyt kahden tuttavani kaikki c-kasetit, eli hallussani on niitä kolme laatikollista (siis reilusti yli sata kpl). Hyvin kuuluu musiikki nauhaltakin, ja on kuulkaa ihan hyväksi ihmiselle, että välillä pitää kelata ja etsiä oikeaa biisiä. Kasvattaa luonnetta.

Jotta en ihan putoaisi kehityksen kelkasta, julkistan täten uuden Hillallista-musiikkikokoelman, joka on vapaasti käytettävissänne. Lista on muodostettu yöpöydälleni kasaantuneista levyistä ja kaseteista, jotka ovat kaivosta noustuani heränneet eloon pölyisiltä hyllyiltä ja komeron lattialta. On kuulkaa hyvvää mussiikkia maailmassa, olkaapa hyvä!

Ulkomaisia klassikoita

Suzanne Vega
Eva Dahlgren
Leonard Cohen
R.E.M.
Björk
Kate Bush

Kotimaisia klassikoita

Ultra Bra
Badding
CMX
Dave Lindholm

Poppia 90-luvulta ja vähän nykypäiviltäkin

Counting crows
Scandinavian music group
Travis
Kings of Convenience
Once (Music from the Motion Picture)
Cranberries

Ihania miehiä, jotka osaavat sanoittaa, säveltää, laulaa ja soittaa kitaraa

Joose Keskitalo
Ville Leinonen
Matti Johannes Koivu

Folk/Etno

Suden aika
Kirjava lintu
Suo
Hedningarna
Santtu Karhu
Vonkale

Saamelainen musiikki (edellisen tärkeä alakohta)

Mari Boine
Ulla Pirttijärvi
Adjágas
Niko Valkeapää
Vilddas

Lopuksi minun on pakko julkistaa kokonaisuudessaan Monikulttuurinen kotidisko vol. 1 -äänitteen biisilista. Levy on kolme vuoden takainen joululahja ystävältäni, jonka musiikkimaku on aidosti monipuolinen. Levyn saatesanat ovat seuraavat: "Tässä humppamusaa yhdeksällä kielellä. Kokoelma muistuttakoon niistä illoista, öistä, aamuista ja päivistä, joina olemme yhdessä kaatuneet ja nousseet." Ja ne biisit:

Karelian Folk Music Ensemble: Lännen lokari
Tiina Sanila: Ovlla
Stanislav Sakirov: Poc törzatym ('Avaa ikkunasi') (s- ja c-kirjainten päältä puuttuu väkäsiä, sori)
Jord: Nyt minä lähen mailmale
Kikka: Geisha mä olen sun
Technohead: I wanna be a hippy
Angelit: Gárkit ('Karkaa')
Tapio Rautavaara: Kulkuripoika
Kikka: Tartu tiukasti hanuriin
Leila K: Electic
Yat-Kha: Kamgalanyr kuzhu-daa var ('Meillä on puolustusvoimat')
Propaganda: Odin doma ('Yksin kotona')
V. Cyganova: Russkaja vodka ('Venäläinen vodka')
Leila K: Ca plane pour moi ('Tämä suunnitelma meitsiä varten')
Tuntematon etelävirolainen mummokuoro: jotain könnö-pönnöö
Rölli ja kaverit: Omituisten otusten kerho

Minä olen kyseisen äänitteen edessä ihan polvillani. Erityisesti siirtymä Leila K:n tekno-piiskauksesta Yat-Khan alkukantaisehkoon jollotukseen on vaikuttava. Ja Kikka! Ihan uskomaton helmi. Nöyrimmät kiitokset sinne Inarin suuntaan!

Elämäni miehet

2009-11-27T18:41:00.002+02:00

Tarkkasilmäinen lukija on saattanut panna merkille, että parin viimeisen kirjoituksen aiheena on ollut väljästi määriteltynä "tytöt, pojat ja tykkääminen". Varoitus: sama teema jatkuu, ja nyt Hilla aikoo tilittää.

Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.

Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.

(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)

Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.

Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.

Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.

Pieni ja hento ote

2009-11-26T11:49:00.001+02:00

Dave on sanoittanut päivän tunteen.

Minä olen hiljaa ja kuuntelen.

32 and single

2009-11-23T20:02:00.003+02:00

Yli kolmekymppisen sinkkuus aiheuttaa lähiympäristössä mielenkiintoista toimeliaisuutta.

Viime keväänä mummini kirkastui lapsenlapsenlapsensa ristiäisissä ja oli äkkiä täysin vakuuttunut siitä, että serkkuni miehen veli on minun tuleva aviomieheni. Mummin uskonvarmuus oli sitä luokkaa, että hän sai käännytettyä serkunkin puolelleen, ja niin vietettiin toukokuussa serkun ja minun siskoni yhteissyntymäpäiviä, joille oli kutsuttu minun lisäkseni myös pahaa aavistamaton serkun miehen veli. Tuleva aviomieheni myös poistui mitään aavistamatta jo alkuillasta ennen kuin mitään oli ehtinyt kehkeytyä välillemme. Mummilla muuttui ääni kellossa: "Paskiainen", hän totesi pontevasti seuraavana aamuna, ja hanke haudattiin vähin äänin.

Juhannuksena siskoni soitti minulle joogaretriitille miehensä sukumökiltä. Sopiva aviomiesehdokas oli taas löytynyt ja sisko oli jo ehtinyt toimia puhemiehenäkin. Kyseessä oli siskon miehen pikkuserkku Ruotsista. Hanketta edisti kesän ja syksyn mittaan paitsi siskoni, myös siskon miehen veljen avovaimo ja minulle kaavaillun pikkuserkun sisko. Tämän vahvan naisketjun tukemana saimme pikkuserkun kanssa viimein sähköpostiyhteyden auki, mutta nähtäväksi jää, pääsemmekö koskaan alttarille asti.

Viimeisin, kenties riemastuttavin tarjous tuli yllättävästä suunnasta: edellisen poikaystäväni äiti ja täti olivat tuumanneet, että minut olisi mukava saada sukuun keinolla millä hyvänsä. Aviomieskandidaatti oli jälleen löytynyt suvun piiristä. Eksä on toiminut avuliaana välikätenä ja toimittanut minulle sähköpostilla kuvia tätinsä eronneesta pojasta ja hänen kauniista kiharahiuksisista lapsistaan. En tiedä, onko tädin poika kuullut hankkeesta mitään. Jään odottavalle kannalle.

Taikatalvi ja fenix-lintu

2009-11-12T17:03:00.004+02:00

Maanantain ja tiistain välisenä yönä valkea sumu laskeutui kaduille ja pihoille. Tiistaiaamuna se oli noussut takaisin harmaalle taivaalle, ja alkoi keskipäivällä sataa alas lumena. Ensin pieninä hiutalepisteinä, jotka mustuivat asfalttiin, sitten yhä isompina ja tiheämpinä hiutaleina, jotka saivat maiseman vilisemään. Maa tuli valkeaksi, puut saivat lumipeitteen.

Tuli taikatalvi. Pensasaitamme on kuin kermavaahdolla kuorrutettu, pörheä ja ja tupsuinen. Pihlajanmarjatertuilla on lumihuput niskassaan. Naapurin omenapuissa jäiset hedelmät hohtavat pimeässä kuin joulupallot. Tammi ravistaa hangelle piparkakkulehtiään.

Minä nousin kaivosta, maan pinta on taas vakaa ja kantaa askeleen, joka oikeastaan jää leijumaan hieman maanpinnan yläpuolelle. Kaivosta taivoon.

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni. Olen tuntenut kamalaa syyllisyyttä kun en kommentoinut mitään takaisin. Mutta luin viestinne lämpöä sydämessäni, ja tunsin nöyrää kiitollisuutta siitä että saan olla kuukausikaupalla hiirenhiljaa ja silti joku vielä jaksaa käydä kurkistamassa tänne.

Olisipa kiinnostavaa elää yksi kokonainen vuosi niin, että jaksaisin tehdä säännöllisesti niitä asioita joista pidän, ilman kuukausien taukoja. Kirjoittaa, käydä joogassa. Puhua ystävieni kanssa puhelimessa. Kuunnella musiikkia. Suunnitella opetukseni niin että voin mennä suhteellisen varmoin mielin opiskelijoiden eteen.

Tietysti näissä ylösnousemuksissa on oma viehätyksensä, fenix-lintu-efekti. Värit näyttävät kirkkaammilta kun ne ovat aina välillä muutaman kuukauden sammuksissa.

Keittiön ikkunalaudalla, valkeanharmaata maisemaa vasten loistaa kolibrikukka, miekkamaiset oranssit ja violetit terälehdet levittäytyvät uljaaksi viuhkaksi. Rakkauden kukka, sanoi kämppis. Täällä me pidämme majaa, perheettömät kolmikymppiset hatarassa talossamme, ja rakkauden kukka se vain häpeilemättä hehkuu keittiössä.

Ja Terhi laulaa:

"Ei tunnu missään, olen matkalla taas,
olen matkalla sinne,
olen matkalla takaisin sinne
minne kerran toivotit minut.

Kun minulta viedään kaikki
autan kantamaan.
Kevyesti nousee askel!
Autan kantamaan ja kun lopulta kaadun
teen sen näyttävästi.

Näin minä vihellän matkallani
näin minä vihellän matkallani
jos sen on oltava niin
olkoon sitten niin.

Lusikka kauniiseen käteen,
takaisin satulaan!
Vannon kiven ja kannon kautta
vannon kiven ja kannon kautta
teen kaiken uudestaan."

Ja niin sitä taas mennään.

Terveisiä kaivosta

2009-10-14T21:38:00.002+03:00

Masentuneena on kuin istuisi kaivossa, jonka reunalta läheiset huutelevat alas.

Tämän hienon kiteytyksen on tehnyt Annikki. Lainaus on muistinvarainen (en millään jaksa etsiä alkuperäistä tekstiä Annikin monivuotisista arkistoista), mutta kuva niin mieleenpainuva, että se antoi minulle otsikon. Päätin, että on aika nostaa pää kaivon reunan yli täälläkin.

(Tässä välissä oli suunnilleen vartin mittainen miettimistauko.)

Kaivossa istuminen tekee olon hitaaksi ja kohmeiseksi. Päätösten tekeminen (kuten sen päättäminen, minkä sanan tähän valkoiseen neliöön seuraavaksi kirjoitan) muuttuu työlääksi, ajatukset etenevät kuin tervassa. Kaikki kasaantuu, paperit työpöydälle, pölykoirat nurkkiin, vastaamattomat puhelut puhelimen muistiin.

Kaikkia niitä kasoja ei ole mukava katsella. Siksipä rakennankin suojamuureja teksteistä. Haahuilen kirjaston hyllyjen välissä ja valitsen kirjoja ensisijaisesti niiden pituuden perusteella: mitä paksumpi, sen parempi. Haahuilen internetissä ja luen blogien arkistoja edeten aikajärjestyksessä kohti nykypäivää. Olen viettänyt tänä syksynä päiväkausia muiden muassa Minhin ja edellä mainitun Annikin elämässä. (Kiitos pakopaikoista!)

Parhaan turtumuksen saa yhdistämällä lukemiseen lamauttavan annoksen sokeria. Nyt yritän pyristellä siitä irti, ja ylös kaivosta.

Tuntuu vähän vaikealta pitää arvossa omia aikaansaannoksiaan, kun ystävät synnyttävät lapsia ja väittelevät tohtoreiksi, mutta tässä ne ovat, viikon saavutukseni:

Imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun.
Tuuletin kaikki vuodevaatteet.
Haravoin.
Kävin kävelyllä.
Joogasin kolmen kuukauden tauon jälkeen.
Sytytin tulen puuhellaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä.
Kirjoitin tämän. (Aikaa kului lähes kaksi tuntia.)

Illassa on lupaus kesästä

2009-04-05T21:03:00.004+03:00

Kesäaika toi kevään tähän kaupunkiin. Ja lokit! Kun tiistai-aamuna poljin räntäsateessa joogasalille ennen puolta seitsemää, kuulin pilvien seasta kesän ääniä, valkeiden lintujen huutoja. Luulin kuulevani harhoja, sillä en erottanut tuppuraiselta taivaalta yhtäkään siivekästä. Mutta puolenyön aikaan kun lähdin kävelemään ravintolasta kotiin, kuulin ne jälleen. Lokit lensivät seljenneellä taivaalla, mustaa vasten, kesän linnut keskellä pimeää.

Hanget hupenevat. Kotipiha näyttää jokaisen päivän jäljiltä humahtaneen hieman alemmas. Polut ja porraskivet ovat paljastuneet lumen alta, ja Niksun pyörittelemien lumiukkopallojen jäljiltä pihassa on leveitä uria, joissa talvehtineet lehdet makaavat märkinä ja ruskeina.

Päivä valuttaa lumia, iltaisin mäkien sulavedet muuttuvat jäätiköiksi, jähmettyneiksi laavavirroiksi. Sulan maan haju osuu taas kasvoille samana kuin lapsuuden keväissä. Seinustoilta paljastuva kalvennut heinä heittää mieleen muistoja majaleikeistä, kevätrinteistä, kumisaappaiden keveydestä, hyppynarun napsahduksista asfalttia vasten.

Pyörä rullaa vaivattomasti kaduilla, joilta hiekoitussoran laahukset on pesty pois. Maailma on enemmän auki. Taivas kantaa valoa niin pitkälle iltaan, että sitä pitää päivitellä kerta toisensa jälkeen. Seitsemältä on valoisaa kuin päivällä, oli sitten aamu tai ilta.

Meidät on tänään virvottu ja varvottu kolmeen kertaan. Keittiön maljakossa on pajunkissoja, kirkkaita höyheniä, silkkipaperiruusuja. Ohranjyvät uinuvat vielä kevyen multakerroksen alla, mutta minun pitäisi ehtiä nähdä niiden oraat ennen kuin lähden pääsiäiseksi kohti oikeaa pohjoista, omaa ilmansuuntaa.

Bakkanaali

2009-03-29T16:01:00.003+03:00

Meillä oli eilen Harakanpesässä kaupungin kuumimmat hipat. Vietimme koko yön mittaista Earth houria kymmenien kynttilöiden valossa, soitimme vinyylejä ja c-kasetteja ja notkutimme tanssilattian lautoja niin että kirjat putoilivat hyllystä. Minun huoneeni oli diskoteekkina: nurkassa oli kämppiksen upea vanha jaloilla seisova levysoitin, pöydällä minun säälittävä pieni kasettisoittimeni ja valaistuksena jouluvalosarja sekä punaisia kynttilälyhtyjä.

Kansaa ruoskivat tanssimaan dj Punisher (alias Hilla), edellisestä inspiraationsa saanut dj Punished, dj Protest, dj Adam, dj Esa, dj Pieksu, dj Jellona, dj Ailu sekä dj Amanuenssi. Viimeksi mainittu oli tosin vähän laiska ja soitti vain yhden biisin, jonka jälkeen hän totesi että ne loputkin sillä kasetilla on hyviä, antaa soida vaan. Kaikki muut hämmästyttivät meitä palauttamalla mieliimme ikivihreitä sävelmiä Nahkatakkisesta tytöstä Täti Moonikaan, Birdystä Bad boysiin, Tähtilampusta Perfect dayhin. Täällä soi Abba, Led Zeppelin, Kaija K., Aretha Franklin, Aki Sirkesalo, Banglesh, Vesa-Matti Loiri, Bryan Adams ja lukemattomat muut kuolemattomat kasari- ja ysäri-artistit. Ilta oli sarja nostalgia-orgasmeja. Useimpien biisien mukana piti huutaa ainakin kertosäe. Kurkku oli loppuillasta aika kipeä ja vasen isovarvas meni tanssista jotenkin sijoiltaan.

Valvoin yöllä kesäaikaan asti, tänään nukuin iltapäivään. Yöllä maa oli satanut rännästä valkeaksi, kämppikset oli heränneet kahdeksalta, tiskanneet ja lämmittäneet päiväsaunan. Nauroin ääneen sijoiltaan nostettua ovea, joka nojaili kämppiksen huoneen ovenkarmeihin. Kaikki muukin nauratti, Niksun huoneeseen lavastamani chill-out-lounge keinutuoleineen (jossa kukaan ei ehtinyt chillata), eteisen pöydällä tyhjien tupakka-askien vieressä kellottava kaalinpää ja vieraskirjan kirjoitus: "Voin lähtiessäni katsoa, huojuuko talo, kun jäätte tänne hyppimään. Ihanat."

Päivien tasaaja

2009-03-22T21:10:00.004+02:00

Syksyisenä iltana viisi ja puoli vuotta sitten minä kuljin iltakävelylläni ison sinisen puutalon ohi ja ajattelin, että tuossa talossa haluaisin asua. Mietin, voisinko jättää postilaatikkoon ilmoituksen, että jos tämä talo kaipaa uutta asukasta, ottakaa yhteyttä. En tuntenut tässä kaupungissa vielä juuri ketään, mutta hyvät asiat, usein ne tunnistaa ensi silmäyksellä, hyvät talot ja hyvät ihmiset. Ja jos niin on tarkoitettu, ne talot ja ne ihmiset tulevat minun elämääni, niin kuin Sininen talo tuli ja kaikki ihmiset sen liepeillä.

Tämän aamun iltapäivään taittuneella brunssilla mietin taas ääneen, miten onnekas olen ollut, ahmin uuninlämpöistä sämpylää ja join espressoa, enpä olisi voinut arvata sinä syysiltana, että pääsen osalliseksi kaikesta tästä, krapulaisen seurueen yhteisymmärryksestä, onnellisesta vapinasta, viltin alle kippuraan nukahtamisen autuudesta, suurista ikkunoista paistavasta kevätauringosta, haikeudesta, joka kiertelee nurkissa, mutta ei oikein saa valtaa, sillä pian junat tuovat lapsia isovanhempien luota viikonloppuhoidosta ja kaksi pienintä vilistäjää kasvaa vielä äitinsä vatsassa ja siksi pitää jälleen yhdessä kerrata sideharsojen taittelua, ja oikeastaan kaikki on ennen muuta onnellista, vaikka jokin onkin päättymässä ja muuttolaatikoiden torni kasvaa huoneen nurkassa.

Elämä jatkuu, todistetusti. Kaikkien martona makaavien päivien, loputtoman penseyden, jopa kuoleman kaikenseisauttavan kauhun jälkeen se jatkuu, vastustamattomasti. Räystäät laulavat, yö jäädyttää pehmenneet hanget rapeiksi, polut kovettuvat liukkaiksi, lätäköiden hento riite sälähtää rikki askelten alla, ja muutaman ohikiitävän kuukauden ajan valoa on taas enemmän kuin pimeää. Maa kallistuu hitaasti suurta tähteä päin ja aurinko valistaa meille kasvonsa, ja se pimeä, se pohjaton pimeä, niin, se on vain tämän kierroksen kääntöpuoli.

Vaihtolämpöinen mieli

2009-02-22T19:08:00.005+02:00

Miten elämä voi välillä olla näin kivaa? Tai siis miten se voi välillä olla niin karseaa kun se oikeasti on näin kivaa? Tai siis miten se voi oikeasti tuntua välillä niin saatanan karsealta ja välillä niin vitun kivalta, vaikka se on koko ajan tämä sama pikku elämä?

Tiedän, että asialla on hyvin paljon tekemistä aivojeni serotoniinitasojen kanssa, joiden vaihteluun minulla on perinnöllinen taipumus. Tiedän myös, että näkemys on perin subjektiivinen, mutta koko maailma tuntuu oikeasti nousevan ja kaatuvan minun välittäjäaineideni mukana. Siis silloin kun minulla on kivaa, kaikilla muillakin ihmisillä näyttää olevan asiat enemmän tai vähemmän hyvin, ja silloin kun minulla ei ole kivaa, koko ihmiskunta tai ainakin minun lähipiirini näyttää kulkevan kohti vääjäämätöntä tuhoa ja kadotusta.

Minulla on kestänyt vuosikausia (tarkemmin sanottuna viitisentoista vuotta) päästä perille oman mieleni mekaniikasta. Nykyään tunnen sen aika hyvin, mutta se jyrää vääjämättömästi kaiken järjen ja tiedostamisen. Vaikka minä tiedän, että paskojen kuukausien jälkeen minä saan takaisin voimani ja itsetuntoni ja elämäniloni, niinä paskoina kuukausina peli tuntuu peruuttamattomasti menetetyltä. Onnellisten ja vahvojen juna meni jo, ja minä pääsen korkeintaan joidenkin spitaalisten vankkureiden perälaudalle roikkumaan.

Ja sitten, tsuida duida, aurinko tulee esiin pilven takaa, ja päivien pyörät alkavat pyöriä iloisesti kuin kirkasväriset karusellit. Kaikella on taas merkityksensä, minä olen täynnä näkemyksiä ja ideoita ja laulunpätkiä ja hassuja juttuja ja viisaita neuvoja ja väkeviä tunteita ja toimintatarmoa. Välillä kuuntelen itseäni ihan monttu auki että mistä tuolla tytöllä oikein riittää tuota virtaa ja juttua. Menen ihmisiä päin auki ja hymyilevänä, saan kaikki nauramaan ja olen omastakin mielestäni melkoisen hyvä tyyppi. Tätä lystiä kestää sitten puolisen vuotta ja vot, on taas aika lyödä kanveesiin itseinhon ja kokovartalolamaannuksen kaatamana.

Olen viime aikoina miettinyt, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Psykiatrit tarjoavat estoa ja tasaajaa ja nostoa kemiallisin keinoin, äidin miesystävä kehottaa syömään tanakan annoksen E-EPAA. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole heilauttanut viisareitani suuntaan eikä toiseen. Terapiaakin on kokeiltu (eittämättä vähän vääränlaista), ja sitä tekisi ehkä mieli kokeilla vähän toisista lähtökohdista uudelleen. Sitten on vielä zeniläinen vaihtoehto: hyväksyä koko setti sellaisenaan ja lopettaa hanttiin paneminen. Minä en ole koskaan ollut vaaraksi itselleni enkä muille, ja tietty määrä kärsimystä nyt vain kuuluu elämään, ja minun tapauksessani sen kääntöpuolena on sitten isolla kauhalla annosteltua kivaa.

Minulla oli muistaakseni joku pointti mielessäni, kun aloin suoltaa tätä, mutta en oikein saa siitä enää kiinni. Ehkä se oli tiivistetysti tämä: jee, on niin kivaa olla ihminen!

Perhesuunnittelua

2009-02-15T19:40:00.002+02:00

Perjantaina löysin ratkaisun perheenperustamisongelmaan. Ratkaisu istui lapsuudenaikaisen ystäväni keittiössä ruskeine silmineen ja vastasi heti myöntävästi kun kysyin, haluaako hän lapsia.

Suunnitelma on seuraavanlainen: jos en nyt ihan lähiaikoina löydä ketään potentiaalista perheenisää, minä teen lapsen kauniin katalonialaisen homomiehen kanssa. Asia on puhuttu selväksi myös tämän miesystävän kanssa. Ainoa ongelma on, että tulevat isät haluavat asua Barcelonassa ja minä taas en aio muuttaa Suomesta mihinkään, mutta muuten perhesuunnittelu on edennyt lähes ongelmitta. Lapsi saa minun sukunimeni ja vaalean tukkani mutta isänsä tummat silmät. Ensimmäinen perhekuva onnellisena hymyilevistä vanhemmistakin on jo otettu.

Ei minulla olisi mitään perinteistä ydinperhettä vastaan, mutta alkaa näyttää siltä, ettei sellaisen perustaminen käy minun tapauksessani ihan käden käänteessä. Toistakymmentä vuotta on yritetty, nääs. Ja se on ainakin tullut selväksi ympärille katsellessa, ettei heteroseksuaaliseen parisuhteeseen perustuva ydinperhe ole minkäälainen onnen tae, vaan päinvastoin hirvittävä riskisijoitus. Jos perhe olisi jakautunut välille Suomi-Katalonia, suhteet voisivat säilyä suuremmalla todennäköisyydellä.

Lapsen haluaisin kyllä juurruttaa yhteen maahan, siinä mielessä suomalainen isä olisi yksinkertaisempi ratkaisu. Mutta toisaalta ympärivuotinen residenssi Barcelonassa ei olisi hullumpi juttu. Ja olisihan se hienoa, jos lapsi puhuisi sujuvasti sekä suomea että katalaania ja kasvaisi ymmärtämään sekä luterilaisen työmoraalin että katolilaisen anarkismin kulttuuri-ilmastoa.

Perhesuunnitteluni on herättänyt lähipiirissä hyvin positiivista vastakaikua. Ainoa, joka on ehdottomasti vastaan, on tuleva pappa. Asia on kuitenkin vasta suunnitelmavaiheessa. Suomen heteromiehet, teillä on vielä tilaisuus. Carpe diem, tai tämä nainen kääntyy seksuaalivähemmistön puoleen!

Joulusiivous

2009-01-25T20:04:00.004+02:00

Päiväni alkoi paiseen puhkaisulla. Sellainen oli kasvanut vasempaan kainalooni ja se oli yön aikana kypsynyt täyteen mittaansa. Se oli valtava. Kämppikset oli sitä mieltä, että sitä pitäisi näyttää lääkärille, mutta minä luotin kotikonsteihin. En nyt lähde tarkemmin kuvailemaan paiseen sisältöä, mutta sitä oli häkellyttävän paljon, eikä kaikki ole vieläkään tullut ulos, mutta paraneminen on kuitenkin alkanut.

Paiseen innoittamana päätin räjäyttää liat pois koko huushollista. Ryhdyin perinteiseen joulusiivoukseen, kerrankin hyvissä ajoin (tarkalleen 11 kuukautta) ennen joulua. Viime vuonna sellainen jäi nimittäin täällä Harakanpesässä tekemättä, niin kuin moni muukin asia.

Oli täydellinen joulusiivous-ilma, kuutisen astetta pakkasta, piha täynnä puuterilunta, ja niin pilvistä, ettei tullut syyllinen olo vaikkei ollut hiihtelemässä järven jäällä vaan roikkui imurin varressa sisällä. Kannoin kaikki makkaukset ja matot pihalle ja imuroin jopa sängyn ja seinän välistä. Lisäksi luutusin lattiat, pesin tahmeaksi päässeen pyykkihuoneemme, pyyhin viherkasvien lehdet, kuurasin jääkaapin päällisen ja lopuksi poltin vielä raikastavaa suitsuketta vessassa, jossa kaikesta pesemisestä huolimatta haisi pissa. Pihalla puistelin peitot ja tamppasin matot, närhet ja harakat naureskelivat hommilleni lähipihojen puissa. Mattotelineelle tuli saappaistani pieni polku. Katoava luonnonvara: pihapolku pehmeässä hangessa.

Reippaan siivousvireen lisäksi kaikki muutkin hypomanian oireet ovat taas päällä: minusta virtaa sanoja, ideoita, hassuja juttuja, kirkastuneita näkemyksiä. Asiat loksahtavat kohdalleen niin että kolina käy. Torstaina laitoin hyllyyn kirjakasan, joka oli maannut periksiantaneena nojatuolissani elokuun lopusta saakka. Tänään kiinnitin naiskortteja vessanoveen, jonka tyhjiä kohtia olen katsellut voimattomana kuukausikaupalla. Eilen ostin kaksi paitaa, uudet lakanat, pari Marimekon jäännöspalaa, kauniita postikortteja ja riisimaitosuklaata. Edellisen kerran shoppailin elokuussa. Ja mikä mainittavinta, perjantaina olin ulkona, siis ihan oikeasti hyppööllä, join kotona pohjia, poltin kaksi tupakkaa ja jorasin uusissa farkuissani kahteen asti. Eilen aamulla oli pää kipeä, eli olin jaksanut juoda siideriäkin niin paljon, että sain pienen krapulan. Vanhakin nyt nuortuu!

Isä kysyi minulta joskus joulukuussa, että saisimmeko vähitellen lukea Hillasta uusia kirjoituksia. "Sinä olet nyt kolmisen kuukautta istunut portailla syysauringossa, eikö siinä ala jo perse puutua?" No puutuihan se, mutta itseni tuntien tiesin, että kaikelle täytyy antaa aikansa. Kaikki olotilani ovat ainakin toistaiseksi menneet aikanaan ohi. Ja ne tulevat ja menevät varmasti vastakin. Malja sille!

Portailla auringossa

2008-09-25T21:04:00.002+03:00

Tänä aamuna istuin ulkoportailla yöpaidassa, aurinko valutti ihmeellistä syyslämpöä ylleni. Kankea ampiainen tapaili jalkojaan kuistilla. Tammi pudotti hiljakseen kuivia lehtiä nurmikolle, närhet rapisivat ja kujersivat sen oksilla. Oli kauhean paha olo.

Työttömän elokuu

2008-09-01T22:37:00.003+03:00

Mennä hujahti, elokuu. Lueskelin edellisen postauksen listaa asioista, joita nyt työttömänä voisin tehdä, ja huomasin, etten ole ainakaan vielä ryhtynyt toimeen. Saamelaista runoutta ei ole kääntynyt riviäkään, kantele ei ole huoneissani helähtänyt eikä Hillaakaan ole kirjoitettu yli kolmeen viikkoon. Joogasalille olen ehtinyt pari hassua kertaa, joiden jälkeen olin päiväkausia ihan vaivaisena. Sienimetsässä on käynyt ahkerasti vain isäni, minä ostin suolasieneni ylitorniolaiselta Kaunolta, jonka myyntipöytä on päivittäisreittini varrella harjun kupeessa. Keittiön ja eteisen kaapit odottavat siivoojaansa.

Olen silti käyttänyt päiväni hyvin. Kaikkien ihmisten pitäisi silloin tällöin saada olla kuukausi työttömänä ja elää elämäänsä omaan tahtiin. Työ on tänä maailmanaikana täysin yliarvostettua. Voisin alkaa ajaa kahdeksan kuukauden työvuotta, kolmen päivän työviikkoa ja kuuden tunnin työpäivää. Kun ihmiset saisivat vähentyneen työn myötä vähemmän palkkaa, kaikki voisivat kuluttaa vähemmän ja lisätä elämänsä laatua.

Olen ollut työttömänä enimmäkseen paljon puuhakkaampi kuin työkuukausina. Toisaalta olen myös huomannut sen, kuinka työteliäisyys ja aikaansaapuus ovat nykyään kovin itsestäänselviä hyveitä. Kun asiaa pysähtyy miettimään, on oikeastaan aivan sama, saanko minä yhtään mitään aikaiseksi. Voisi suorastaan ajatella, että mitä vähemmän aikaansaan, sen parempi kokonaisuuden (ihmiskunnan ja ekosysteemin) kannalta. Ihmiset ovat niin kovin hanakoita tekemään, vaikka hyvä olisi olla vain. Se on muuten ihan pirun vaikeaa, oleminen. Olen kokeillut sitä aina silloin tällöin, ja kykenen pelkästään olemaan ja hengittämään ehkä kymmenen sekuntia kerrallaan. Sitten alan kiihkeästi vähintäänkin ajatella sitä sun tätä, ja todennäköisesti myös tekemään jotakin, jossa en kuitenkaan osaa olla koko mieleltäni mukana. Me ihmiset ollaan tosi levotonta väkeä.

Hyviksi harjoituksiksi elämisen ja olemisen vaikeaan taitoon ovat osoittautuneet seuraavat toimet:

- märehtivän, paksuvillaisen lampaan rapsuttaminen kalliokedolla
- räsymattojen peseminen hartiavoimin juuriharjalla, mäntysuovalla ja Tornionjoen vedellä
- vähien hillojen perässä kulkeminen Muotkajärven takaisilla jänkillä
- sänkipellolla tai suolammen rannalla juoksevan kauniin, sudennäköisen koiran katseleminen
- mustikoiden perkaaminen pihapöydän ääressä (itse mustikanpoimintaakin meditatiivisempaa)
- käsin tiskaaminen
- pitkien yöunien nukkuminen ja unien keskeytyksetön katseleminen
- pudokkaiden poimiminen ja omenahillon keittäminen
- koreapyrstöisen, keltasilmäisen kukon varovainen silittäminen etusormen päällipuolella
- keinutuolissa istuminen pimenevänä iltana
- elokuisen tähtitaivaan käsittämättömyyden alla seisominen

Erosuunta tuntematon

2008-08-06T19:43:00.002+03:00

Ensimmäisenä kesälomapäivänäni juhannusviikolla sain kuulla, että yliopisto vapauttaa minut palveluksestaan. Jatkonimitys ei mennyt läpi tiedekunnassa. Kävin rinkkani kanssa täyttämässä työsuhteen loppumiseen liittyvän lomakkeen, josta ruksasin kohdan: "Erosuunta tuntematon".

Bussissa matkalla mökille asian valoisat puolet alkoivat hahmottua mielessäni. Saan elää kesäelämää vielä koko elokuun! Ilmoittauduin saman tien lammaspaimeneksi Kuusiluotoon ja tajusin, että pääsen monen vuoden tauon jälkeen hilla-aikaan Enontekiölle. Päätin viettää toistaiseksi viimeisen palkallisen kesälomani huolta vailla ja murehtia elannosta vasta kun elokuu koittaa - eli tällä viikolla.

Nyt minä olen sitten työtön. Kävin eilen ensimmäistä kertaa työvoimatoimistossa. Ei se ihan helppoa ollut: ensimmäisellä yrityksellä eksyin ja päädyin takaisin jalkakäytävälle poliisin lupaviraston ovesta. Ei muuta kuin uudelleen pääovista sisään ja määrätietoisesti laatimaan työnhakusuunnitelmaa. Ja vot, jos kaikki sujuu niin kuin pitää, ansiosidonnaista alkaa virrata tililleni joskus syyskuun puolella.

Toistaiseksi olen suhtautunut elämänmuutokseen äärimmäisen valoisin mielin. Ainakin näin tuoreeltaan, kun tilillä möllöttää heinäkuun palkka ja lomarahat, työttömyys tuntuu elämänlaadun paranemiselta. Olen suunnitellut, mitä kaikkea voisin tehdä työstä vapautuvalla ajalla:

- kääntää saamelaista runoutta
- opetella soittamaan kannelta
- käydä ahkerasti sienessä
- kirjoittaa useammin Hillaa
- laittaa arkenakin ruokaa kotona
- siivota keittiön ja eteisen kaapit
- käydä kolme kertaa viikossa jooga-salilla
- mennä vapaaehtoistyöntekijäksi Maailmankauppa Mangoon
- kouluttautua Surunauhan ryhmänvetäjäksi
- olla omistautuva täti marraskuusta lähtien ja viettää pitkiä aikoja siskon luona
- koota ylimääräiset vaatteet ja tavarat kirpputorilla myytäväksi
- viettää pitkä syksyinen viikonloppu mökillä

Melkein hirvittää, että joku riistää minut työelämään kesken kaiken.

Kotona kesässä

2008-07-25T19:56:00.003+03:00

Saimaalaisten kusiaisten puremat ovat haalenneet. Vasemmassa reidessä on vielä rypäs, jota jaksoin aamusella kihnuttaa, mutta paukamat kankussa, leuan alla, polvien päällä, vasemmassa rinnassa ja oikean rinnan alla ovat laskeneet. Punkinpuremakaan ei enää näytä tulehtuneelta. Löysin keskiviikkona lantioltani peräpää pulleana pököttävän punkin, joka oli kupannut vertani kolme-neljä vuorokautta. Se saatiin elävänä pois kärsineen päivineen eikä ainakaan vielä ole tullut punaista rinkulaa pureman ympärille (se olisi merkki borrelioosi-tartunnasta). Leiriltä mukaan tarttunut lenseä kesäflunssa on väistymässä ja sielukin alkaa olla toipunut. Näyttää siltä, että tämänkesäisen WWF-elämyksen jälkiseuraamukset eivät ole ihan yhtä pitkällisiä kuin kaksi vuotta sitten. Sydän on taas kotona.

Minulla on ihana koti. Istun sen kuistilla, iltailma on vieläkin helteenpehmeä, sisällä talossa on monta astetta viileämpää. Aurinkoa siilautuu tammenlehtien läpi pihaan, jonka valkoapila on vallannut. Ruohoa ei ole leikattu viikkoihin. Edessäni hojottaa parvekelaatikollinen tilliä ja korianteria, eilen nyhdin toisesta laatikosta pitkiksi hujahtaneet rucolat pois ja kylvin uusia siemeniä tilalle. Kuistin ristikkoa pitkin kurottelee köynnöskrasseja oransseine ja keltaisine kukkineen ja kaksi ihan itse kasvatettua auringonkukkaa on avannut teriönsä päivää päin.

Tervapääskyt heittäytyvät kirkuen lentoratojensa kaarteisiin. Täällä alhaalla ilma seisoo, päivän lämpö viipyy iholla, syvän kesän tuntu. Siihen ei tarvita kuin kaksi peräkkäistä lämmintä päivää, ja iho ja mieli uskovat jo, että tämäkin kesä kypsyttää meidät, punertaa pensaiden marjat, saa pietayrtit hehkumaan loppukesän täyteläistä keltaa.

Minulla oli mielessäni monia tärkeitä asioita joista kirjoittaa, kuten työelämä, ruumiinkuvani, mielialavaihtelut ja unet, suru ja syyllisyys ja epävarmojen elämäntilanteiden siunauksellisuus, mutta ne kaikki tuntuvat nyt vaivalloisilta ja toisarvoisilta tämän raukean alkuillan sylissä. Kirjavat bikinit ja piknikliina kuivuvat narulla. Harakka nauraa narisee naapurissa. Nyt kuvasta puuttuu enää se lihava kissa, joka päivemmällä kulki piittaamattomana ja itsetietoisena pihamme poikki.

Ehkä minä vain laitan koneen kiinni, menen keittiöön leikkaamaan itselleni tuoretta ohraleipää ja panen tomaattia ja basilikaa päälle.

Leirielämästä

2008-07-21T20:05:00.004+03:00

Kärsin leirivieroitusoireista. Olin koko viime viikon WWF:n talkootyössä Saimaalla. Oireet ovat tuttuja kahden vuoden takaisen Ahvenanmaan leirin jäljiltä. Intouduin eilen lukemaan 7. elokuuta 2006 leirin jälkimainingeissa kirjoittamaani vuodatusta (jonka yritin linkata tähän, mutten osaa linkata omia tekstejäni, kuinka kiusallista!) - nyt en ole ihan yhtä palavissani, mutta samalla lailla sielu jäi sinne leirisaaren vaiheille liehumaan eikä ole vielä suostunut ihan kokonaan palaamaan kotiin.

Parasta vieroitushoitoa ovat leirikuvat, joita ihana Alli oli jo tänään lähettänyt sähköpostilla koko porukalle. Minua oikein huvitti katsoa omia kuviani, sillä jokaisessa kuvassa on kanssani joko Ronja 8 vee tai Ylermi 74 vee, joihin kumpaiseenkin ihastuin ikihyviksi jo kaksi vuotta sitten. Kuvien perusteella olin koko viikon ajan jomman kumman kanssa kylki kyljessä. Paitsi omassa teltassani, jonne en päästänyt ketään muuta kuin Mikkelin torilta syliini tarttuneen Keijo-ketun, ja hyvä niin.

Oli teltassa yksin tai ei, leirit ovat aina romansseja, totesi leirinkäynyt ystäväni, joka tuntee hyvin myös leirien pitkäaikaisvaikutukset rakkauselämään. Niin ne ovat, kuherrusviikkoja luonnon ja lajitoverilauman kanssa. Seitsemän vuorokautta haarapääskyjen nuolennopeaa lentoa niemen ilmatilassa, narskahtavaan solmuun päättyvää laulua. Niitetyn heinän, mesiangervojen ja nokkosten mehevää, makeaa tuoksua. Muurahaishapon ilkeää kirvelyä, Saimaan mustan veden viileää syliä, järviveden hajua, niin tuttua ja suloista. Valtavien haapojen pilareita, lehtilanttien heilutusta huimaavan korkealla taivasta vasten. Koivunrunkojen ihmeellistä valkeutta yön tyynimpinä tunteina. Järvestä noussut lapsi, joka tunkee lauteilla viereen istumaan kylmäihoisena kuin silakka. Tekijämies, jota on kaunis katsella kirves tai viikate tai moottorisaha kädessä. Raivaustyömaan polttorovioiden päällelyövää kuumuutta, tuoreiden latvusten kihahduksia liekeissä, kaatuvien puiden riemastuttavia humahduksia.

Oli aikaa katsella kaikkea hiljaista, niin kuin pikkuruisia etanoita, jotka kiipesivät joka yö teltan ulkoseinää pitkin ja polulle kuollutta mustan ja turkoosin kiiltävää kovakuoriaista ja kaskirukiin tähkää, sen siemeniä ja akanoita ja vihneitä. Näin elämäni isoimpia sisiliskoja ja mustan perhosentoukan hassut töppöjalat ja rantakäärmeen keltaoranssin poskitäplän ja ihan oikean saimaannorpan sivuprofiilin veden pinnalla.

Ehdin kyllä myös vähän epäillä omaa luonnonystävyyttäni, sillä olin aivan kiihkoissani kun kaksi moottorisahaa lauloi metsikössä ja sahajauhoa lensi päälleni ja pakokaasu haisi, ja kun Metsähallituksen vene ajoi selällä kovaa ja nostatti ison peräaallon ja tuuli lennätti hiuksia, ja kun tekijämies ajoi mönkijällä heinäkuormaa kauniisti kuin poromiehet. Oi ihana, koneellistettu luontosuhde, veriin menevä moottorin voima ja vauhdin hurma!

Palautumista pehmentävät taukoamaton sade ja pehmeä kesäflunssa. Sataa, niin kuin kesäkuun kymmenentenä, kun viimeksi kirjoitin, ja makaan tällä samalla sängyllä, ja näiden kirjoitusten välissä on kesäkuun ja heinäkuun viikot heinään pujoteltuna.

Katoavaisuudesta, kukinnoista

2008-06-10T19:35:00.003+03:00

Sataa. Harmaa seinämä ikkunan takana tekee olon turvalliseksi. Tiskipöydän peittävän astiavuoren tiskaaminen riittää illan ohjelmaksi, ei ole tarvetta kulkea ulkosalla ahnehtimassa kesän katoavaisuutta.

Luonto antautuu kärsivällisesti liki taukoamattomalle sateelle. Täydessä kukassa olevat sireenit kumartuvat, kun niiden kukkatertut tulevat vedestä raskaiksi. Kuistin seinustalle viikonloppuna istuttamani köynnöskrassit saavat lojua maassa pitkin pituuttaan, tällä kelillä en viitsi alkaa solmia niille kiipeilylankoja.

Sade tekee talon hämäräksi, mutta valoa jatkuu silti pitkälle iltaan. Tieto siitä, että kahden viikon päästä päivä alkaa pienin askelin lyhentyä, tuntuu vielä kaukaiselta. Kesä levittäytyy edessä lähes koskemattomana, vaikka siihen liittyykin alusta saakka jonkinlainen taka-alalla viipyvä pelko, että se on ohitse liian pian. Tuomenkukat ovat jo lakastuneet. "Sen kukinta on niin lyhyt, että kipeää tekee", Risto kirjoittaa viikon takaisessa haikeassa tuomi-tekstissään.

En aio lähteä kesämailleni ennen kuin näen kotipihan tummanpunaisten pioninkukkien avautuvan. Suurimmat nuput ovat puhkeamaisillaan, ne ovat niin painavia että varsi jaksaa vaivoin niitä kannatella. Vuosi sitten näin ne ensimmäisen kerran. Matkustin juhannusviikolla pohjoisesta tänne Sisä-Suomeen yhdeksi yöksi, hautajaiskenkiä hakemaan. Kesä oli parissa viikossa edennyt, piha oli rehevä ja vihreä. Pionit olivat avanneet valtavat hehkuvat kukintonsa. Se tuntui ihmeeltä, yli kaksi viikkoa kestäneeseen painajaiseen tuntui äkkiä revenneen ilon ja merkityksen railo. Soitin pihasta äidille: "Voitko uskoa, että meidän pihassa kukkii juuri sellainen pioni, jonka vasta valitsimme siskon arkulle?"

Ennen viime kesää en edes tiennyt, miltä pioni näyttää. Nyt se on minulle rakkauden kukka.

Helsingin ihmeet

2008-05-28T21:55:00.003+03:00

Vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Rautatieasemalla tunsin itseni araksi maalaiseksi, joka ei ole ihan varma, millä ratikalla pääsee Vallilaan. Ylitin aseman ohi kulkevan pyörätien ihmetellen, että sitä pitkin poljin kuusi vuotta edestakaisin, milloin sohjossa, milloin auringon kuumentamalla asfaltilla. Helsingin kadut ja kolkat ovat minulle outo yhdistelmä tuttuutta, entistä arkea, ja toisaalta vieraaksi muuttunutta, yhä harvemmiksi käyneiden viikonloppureissujen erityislaatuisuutta.

Häkellyttävin oli kenties perjantainen vierailu Kuusiluotoon, jonne jalkauduin yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Kuusiluodon paroni oli ihan ennallaan, pysähteli puhumattomana tuijottelemaan kiikariinsa, kiipesi kottaraisten pöntöille rennoin ottein ja esitteli satunnaiselle ohikulkijalle Helsingin rantojen viimeistä kalavajaa isännän ylpeydellä. Kuusiluodon kalliot, polut ja itse huvilakin olivat entisillä paikoillaan, mitä nyt keittiö oli uudessa keltaisessa maalissaan lähes tunnistamaton. Mutta jokin oli muuttunut, jokin haikeus pyrki ylöspäin kun kiersin sinisen salin, talvikeittiön ja peräkamarin, avaran hiljaisen vintin ja kolkon vinttihuoneen. Piti mennä laiturin päähän hetkeksi itkemään, sillä astuin niihin huoneisiin ensimmäistä kertaa siskon kuoleman jälkeen.

Helsinki on ihana. Ja minulle on vuosi vuodelta selvempää, etten halua enää asua siellä. Mitä harvemmin käyn, sitä täydemmin rinnoin nautin urbaanin elämän iloista. Lauantaina haltioiduin Satu Silvon elävän ravinnon ja kasvisruoan ravintolasta. Miten ihmeessä olen voinut majailla pari vuotta muutaman korttelin päässä käymättä kertaakaan siellä syömässä? Sunnuntai-aamupäivän brunssi Ekbergin ulkopöydässä venyi parituntiseksi päivänpaistatteluksi, joka jatkui luontevasti verkkaisena kiertelynä Hietalahden iki-ihanalla kirppiksellä. Mukaan tarttui norsunmuotoinen suitsuketeline, vanhat verhot (suuria oransseja kukkia sinisellä pohjalla) sekä euron kesähamonen, joiden kanssa suuntasin Kaisaniemeen hillumaan muiden Maailmankyläläisten kanssa. Kotimatkalla junassa huomasin, että olin päivän aikana polttanut kasvoni auringossa.

Ei, ei tuollaista sunnuntai-päivää voi viettää Sisä-Suomessa, eikä muuten Torniossakaan.

Kotiinpaluu sunnuntai-illan pehmeässä valossa tuntui siltä kuin olisi pitkän päivän jälkeen laskeutunut viileään veteen. Asemalla odotti pellavatukkainen poika vanhan pyöränsä selässä. Kadut Harakanpesän lähellä olivat tyhjiä, mitä nyt pitkäkarvainen kissa tuli meitä tervehtimään. Kotipihassa vuohenjuuret olivat aukaisseet keltaiset kukintonsa ja lemmikit, surun kukkaset, katselivat ruohon lomasta ihmeen kirkkaansinisin silmin.

Sadas kertomus

2008-05-13T21:27:00.004+03:00

Tämän sadannen Hilla-kirjoitukseni ajattelin tasaluvun kunniaksi omistaa metabloggaukselle ( - metakalle, niin kuin ystäväni sattuvasti määritteli kaiken itsereflektioon keskittyneen taiteen joskus 90-luvun lopulla ).

Olen kirjoittanut Hillaa pian kaksi vuotta. Olen päivitellyt (mukava kaksoismerkitys!) aika verkkaisesti ja hiljennyt välillä kuukausiksikin. Mutta Hillassa olen saanut ajoittain kiinni kirjoittamisen riemusta, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun iloon. Pyörittelen uutta tekstiä mielessäni usein monena päivänä ennen kuin napsautan valkoisen laatikon auki. Ja vaikka minulla olisi joitakin valmiita lauseita ja ajatuksia päässäni, tiedän jo, että teksti lähtee aina purkautumaan omaa ennalta suunnittelematonta rytmiään noudattaen.

Useimmiten kirjoitan illalla. Kyllä, vain hyvin harvoin osaan asettua syntymättömän tekstin ääreen ennen iltayhdeksää. Ilta on nuoruuden päiväkirjoista asti ollut kirjoituksen aikaa.

Ja kun sitten seuraavana aamuna saan työkoneen auki ja sähköpostit luettua, tulen malttamattomana Hillaan katsomaan, onko kukaan kommentoinut uusinta tekstiäni. Odotan kommentteja kuin kahdeksanvuotias, joka on virkannut äitienpäivälahjaksi patalapun, ja palaa halusta kuulla, mitä äiti siitä ajattelee. Kommentit ovat minulle hirveän tärkeitä, ja tieto siitä, että joku lukee kirjoituksiani. Siksi blogin kirjoittaminen on aivan erilaista kuin päiväkirjan pitäminen, vaikka Hilla eittämättä kuuluukin verkkopäiväkirjojen kategoriaan.

"Blogipäiväkirja eroaa perinteisestä päiväkirjasta nimenomaan siinä, että tässä oman elämän tulkinta tuodaan julkiseen tilaan", kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri, Hillan kummisetä, viime vuoden viime päivinä ilmestyneessä väitöskirjassaan Verkkoproosa. Kirjoittamistilanteen intiimiys ja tekstin julkisuus muodostavat minua kirjoittajana kiihottavan ristivedon. Hilla on itsepaljastelua, mutta yhtä lailla kätkeytymistä. Risto kirjoittaa, kuinka verkkopäiväkirjan pitäjä sekä kutsuu että torjuu lukijansa, tekee jatkuvasti kertomisen ja kertomatta jättämisen kaksoisliikettä, "esittää asiasta jotain mutta ei kaikkea." Sanat ovat sekä omaan elämään suunnattuja valokeiloja että sitä verhoavia huntuja.

Puhuin huhtikuussa opiskelijoiden kanssa media-kurssillani blogeista ja oman elämän julkisesta esittämisestä. Opiskelijoiden kommentteja kuunnellessani mietin taas kerran, olenko ajatellut loppuun asti sitä, mitä teen Hillassa. Kirjoitan asioita, joita minun ei tulisi mieleenkään sanoa kasvoista kasvoihin useimmille niistä ihmisistä, jotka voivat koska tahansa tulla lukemaan blogiani. Tiedän myös, että anonymiteettini on sangen hutera. Välillä olen haaveillut, että perustan toisen, umpianonyymin blogin, jonka olemassaolosta en kerro kenellekään, ja alan vuodattaa täysin pidäkkeettä synkeimpiä salaisuuksiani.

Mutta kun sitten ajattelen, mitä puolijulkinen itsepaljastelu on tuonut elämääni, huomaan, että pelkkää hyvää. Olen saanut aivan ihania kommentteja, myötäelämisen, tunnistamisen, vahvistuksen ja ilahduksen osoituksia, jotka ovat olleet tärkeämpiä kuin vaikkapa akateemiset arvosanani konsanaan. Niiden takia kirjoittamisessa tuntuu olevan mieli. Bloggaamiseen liittyvä vuorovaikutus - johon liittyy olennaisena osana toisten blogien lukeminen - on kuin ne vedessä laajenevat renkaat, joista tuo ylälaatikossa oleva Aale Tynnin runo puhuu.

Risto kirjoittaa bloggaamisen vastakaikuisuudesta hienosti: "Oman elämän kerronnallistaminen on kokemusten muuttamista jaettaviksi. --- Omasta elämästä kertominen ei voi olla pelkkää itseilmaisua. Yksityisinkään päiväkirja ei voi olla erillisen elämän hahmottamista. --- Julkiset verkkopäiväkirjat koostuvat tarinoista jotka oletetaan jaettaviksi, ja joihin lukijat rinnastavat omia kokemuksiaan. Vaikka päivistä kertomisen taustalla ovat ainutkertaiset elämänkokemukset, niin tarinat liittävät ne yleiseen."

Omaelämäkerrallinen tarinallistaminen on ollut minulle suurta lohtua, suurta iloa, etuoikeus muuttaa päivänsä saduksi ja todeksi, sanoiksi.

Serotoniinivirrat

2008-05-08T21:16:00.004+03:00

Voin paikantaa päivälleen, melkeinpä tunnilleen sen kohdan, jossa serotoniini alkaa virrata. Olen kai ennenkin verrannut sitä vereen, joka sykkii takaisin puutuneeseen jäseneen. Ensimmäisenä yönä se vie uneni. Ajatuksia on liian paljon, että ne peittyisivät unen pinnan alle. Kuuntelen, miten elämä virtaa kohisten takaisin.

Lyhyen unen jälkeen seuraavana päivänä on krapulainen olo, mutta voin paremmin kuin viikkoihin. Aineenvaihdunta vilkastuu, ruokahalu kasvaa. Minun tulee oikea nälkä muutaman tunnin välein. Makeanhimo ei lopu ihan veitsellä leikaten, mutten enää tarvitse joka päivä sokeria, tärkkelyssiirappia ja elintarvikevärejä.

Yksi ensimmäisistä serotoniinin ehtymisen merkeistä on se, etten enää löydä mitään päällepantavaa. Vaatteeni muuttuvat mykiksi ja vieraiksi, yksikään niistä ei kutsu minua pukeutumaan. Kuljen samoissa paidoissa ja housuissa päiväkausia, koska kun kerran olen saanut jotain päälleni, asukokonaisuuden vaihtaminen tuntuu hirvittävältä ponnistukselta.

Serotoniinin taas virratessa vaatteeni nousevat ylös hiljaisesta haudastaan. Saatan jo illalla nukkumaan mennessäni hekumoida ajattelemalla, mitä kivaa laitan seuraavana päivänä päälleni. Pyykkikorin pohjalla maanneet tunkkaiset paidat pääsevät pesuun ja narulle kuivumaan, niihin tarttuu kevätyön tuoksu. Toinen ihoni herää eloon.

Ja se syyllisyyden ja itseinhon vuori, joka on maannut päälläni viikkoja, kuukausia, vain katoaa. Se, joka on ollut niin kiveä ja lyijyä ja totta, haihtuu kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Kestää hetken tottua siihen, kuinka kevyttä on liikuttaa itseään. Voin nousta sängystäni, astua päivän virtaan tietäen, että se kuljettaa minut illan poukamaan kuin korkin, kaarnaveneen, veden pintaan pudonneen lehden.

Kunnes se ei taas kannakaan minua, kunnes alan vääjämäätä muuttua raskaammaksi, vajota.

Olen ensimmäistä kertaa miettinyt, kuinka sietämättömän korskea kenties olisin, jos en välillä eläisi luolaelämääni. Iloisten virtojen päivinä kuuntelen joskus kummissani, kuinka äänekäs osaankaan olla, kuinka oikeassa kuvittelen olevani. Mitä minä tietäisin mistään, jos en tietäisi, miltä tuntuu, kun sanat vaikenevat, lentävät pois, ja mieli on kuin tyhjä lintulauta. Miten minä silloin osaisin olla kävelemättä niiden yli, jotka makaavat aivan hiljaa, koettavat kaivautua kuivien lehtien hataraan pesään, näkemättä horisontin ylitse?

Kevätrituaaleja

2008-05-04T17:00:00.004+03:00

Viime toukokuussa siskon polttareissa täytettiin Aikuiset ystäväni -kirjaa ja laskettiin virallisia aikuispisteitämme. Minä olin kymmenen hengen tyttöporukassa vanhimmasta päästä, mutta ilokseni sain toiseksi vähiten pisteitä (vähiten sai siskoni, joka 24 vuoden iästään huolimatta määrittyi ihan teiniksi). Omistusasunto-vakiintunut parisuhde-uraputki-rintamalla pärjään edelleen huonosti, mutta olen viime aikoina havainnoinut itsessäni selviä aikuistumisen oireita. Niistä kaksi liittyi vapun valmisteluun: tein elämäni ensimmäistä kertaa itse simaa ja leivoin munkkeja. Vappuaattona sima tosin muistutti haaleaa sitruuna-jääteetä, mutta kun rusinat nousivat pintaan pari päivää sitten, sima maistui ihan oikealta simalta, raikkaalta, makealta ja hieman käyneeltä.

Munkkitaikinaa alustaessa mieleen nousi lapsuuden aistimuistoja äidin pullanleivonnasta. Hiivan houkuttava lohkeilu kädenlämpöiseen maitoon, taikinan suolaisensuloinen, kardemummanraikas maku, kun sula voi oli juuri kaadettu kulhoon, happamat hiivaröyhtäykset, ja berninpaimenkoiramme Nilla, joka sai aina lopuksi nuolla äidin taikinaiset kädet. Hiivalla nostatettu taikina on ihme olento, melkein elollinen, vähän pelottava tällaiselle kokemattomalle leipojalle. Mutta vappuaaton munkkitaikinani kohosi kauniisti ja muotoutui pikkupulliksi ja sitten rinkilöiksi suuremmin vastustelematta. Tunsin itseni emännämmäksi kuin aikoihin.

Muutkin aikuistumisoireeni liittyvät kevääseen. Haluan kesäksi elämäni ensimmäisen kukkapenkin ja ryytimaan. Talon kaikki ikkunalaudat ovat tupaten täynnä istutusruukkuja. Kuistin seinustoille olen suunnitellut köynnöskransseja, mutta niiden isot siemenet ovat maanneet kohta kaksi viikkoa hiiskahtamatta mullan kätköissä. Keltaiset sarviorvokit ovat sen sijaan nostaneet hennot taimet mullan pinnalle. Eivät ne vielä totisesti näytä siltä, että niistä tulisi keltaisena hehkuva ikkunanaluskukkapenkki, mutta toivoa on. Ja kokonaista kuusi auringonkukantainta työntää hanakasti varttaan kohti aurinkoa. Kesäkurpitsantaimet pyöreine sahalaitalehtineen Niksun huoneen ikkunalla ovat jo niin suuria, että melkein hirvittää. Ne pääsevät myöhemmin traktorinrenkaaseen pihamaalle, ryytimaan olen ajatellut perustaa kuistille parvekelaatikoihin. Eilen mullan huomaan pääsi kanelibasilikan ja rucolan siemeniä, toiseen laatikkoon olen suunnitellut korianteria ja timjamia. Ruohosipulia kylvettiin seinustalle.

Aikuistumiseen tuntuu liittyvän myös lievä kevätsiivous-oireiluni. Eilen imuroida hurautin koko alakerran (imurointiväli huoneessani oli yleensä kuukausi tai pari) ja sitten vielä luutusin lattiat mäntysuovalla "saadakseni taloon raikkaan tuoksun" (ihan oikeasti ajattelin noin). Ja pistin Niksun tamppaamaan matot. Paikat kiiltelivät puhtauttaan jo alku-iltapäivästä ja sitten lähdettiinkin ruokaostoksille. En oikein osaa kuvitella aikuismaisempaa tapaa viettää lauantaita.

Ai niin, eiliseltä tulee vielä yksi aikuispiste: tein itse kattilassa vaniljakastiketta. Olen aina luullut, että se vaatii jotain erikoistaitoja, mutta tuntui riittävän, että osasi heiluttaa vispilää. Kastiketta tarjosin pakastemarjojen kanssa, jotka ovat muuten myös aika aikuismaisia.

Jotenkin aikuisuus tuntuu liittyvän vuodenaikoihin ja erityisesti vuodenaikajuhliin. Siinä vaiheessa, kun on kehittänyt ikiomat rituaalinsa ja hankkinut omaa vuodenaikarekvisiittaa kuten oranssin joulutähden tai istutusruukkuja, on astunut aikuiselämän puolelle.

Eilisen puuhakkuuden jälkeen olen tänään ollut mukavan raukea koko päivän. Aamujoogan jälkeiset päivät ovat usein tällaisia: aamupalan jälkeen on otettava torkut, ja iltapäivällä voi hyvin nukahtaa uudestaan luettuaan sängyllä kolme sivua kirjaa. Joogauupumus sopii hyvin sunnuntaihin. Saa syödä ja nukahdella parin tunnin välein, keitellä kahvit juuri silloin kun huvittaa, kutoa pyöröpuikoilla pari kierrosta tai tunnin kerrallaan, jättää Kuukausiliitteen artikkelin kesken, koska siihen voi palata sitten kun huvittaa, lämmittää edellispäivän Bami Gorengia jo ennen kuin tulee kunnolla nälkä vain siksi että tekee mieli syödä, ja kirjoitella blogiinsa harmittomia listoja istuttamistaan koriste- ja hyötykasveista.

Aallot ja ammatti-identiteetti

2008-04-23T21:45:00.004+03:00

Kuuntelen ehkä maailman parasta saamelaista bändiä nimeltään Adjágas, Horros. Levyn ensimmäinen biisi on nimeltään Lihkolas, Onnellinen:

Biegga njávkkada mu vuovttaid nu litnasit
Lottit nu juiget eallima ludiid ja loktejit alit dássái
Rássi juolgevuodus cagalduhttá ja juogada searaid

Jurdagat bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Dovdut bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Eallima mearas eai noga bárut

Idja muittasa beaivvaza liekkusvuoda
Illudit odda beaivái

Tuuli silittää hiuksiani niin pehmeästi
Linnut niin joikaavat elämän joikuja ja nostavat korkeammalle
Kukka kutittaa jalkapohjaa ja jakaa voimaansa

Ajatukset tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Tunteet tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Elämän merestä eivät lopu aallot

Yö muistaa auringon lämmön
Iloita uuteen päivään

Sanat Lawra Somby, suomennos Hilla

* * *

Saimme muutama viikko sitten työhuoneiden ulkopuolelle uudet hienot nimikyltit, joissa on nimet, tittelit, oppiaine ja laitos sekä suomeksi että englanniksi. Minun ja Riston upea leikkaa-liimaa-kooste (tarralappuja, valkoista ja pinkkiä paperia, eri-ikäisiä ja tyylisiä muovitettuja kylttejä) oli kylmästi poistettu. Eivät sentään vieneet postikorttia, jossa punamekkoinen nainen ratsastaa valkoisella jäniksellä (kuvan nimi on "Tänään on iloinen päivä", laitoin sen työhuoneen ulkopuolelle muistutukseksi siitä, että niitäkin päiviä on).

En oikein tiedä minkälaisena enteenä pitäisi tulkita sitä, että pari päivää kylttien ilmestymisen jälkeen löysin nimeni ja tittelini lattialle pudonneena, kun tulin aamulla töihin. Tungin ne uudestaan seinällä olevaan telineeseen, mutta eivät ne siinä pysy. Tipahtavat viimeistään yön aikana. "Yliopistonopettaja" on nyt lepäämässä työpöytäni kulmalla ja nimikylttini nojailee huterasti seinään alemman kyltin päällä.

Enteitä tai ei, tosiasia on se, että laitoksella ei ehkä ole varaa palkata minua täyspäiväiseksi opettajaksi ensi lukuvuonna. Toisaalta olen saanut kelpo kuukausipalkkaa kohta viisi vuotta kesät talvet, enkä totisesti aina koe ansainneeni sitä. Eli jos joudunkin syksyllä kurjaksi tuntiopettajaksi, siihen voi ehkä suhtautua ennemminkin tilien tasaamisena kuin tilanteena, jossa teen kutakuinkin entiset työni puolet pienemmällä korvauksella.

Joka tapauksessa olen päättänyt, että otan kaiken irti toistaiseksi varmasta palkallisesta kesälomastani. Se on ollut ylivoimaisesti upeimpia asioita niin sanotulla yliopistourallani. Sitäpaitsi olen nyt maksanut neljä vuotta ammattiliiton jäsenmaksua, joten ansisidonnaisen pitäisi virrata jos työt loppuu tykkänään. Ei ihan kurja syysvisio sekään.

Vaikka työllisyysnäkymät ovat tällä haavaa siis hieman epävakaat, olen taas saanut kiinni ammatillisesta itsetunnosta ja -luottamuksesta, näin hyvissä ajoin noin viikkoa ennen kevään opetuksen loppumista. Lukukausi on mennyt pitkälti vanhojen kalvojen voimin, joita olen käynyt tavailemassa opiskelijoille ja mielessäni pyytänyt heiltä anteeksi, että käytän heidän aikaansa niin väärin. Tyypillinen työpäiväni on sisältänyt lukuisia eriä nettipasianssia, jolle olen omistautunut heti kun aivan välttämättömät asiat on hoidettu.

Ja sitten viime perjantaina sain kuukausien tauon jälkeen opetuksellisen inspiraation. Hain kirjastosta uusia lähteitä, tehtailin uusia kalvoja ja kysymyslistoja ja monisteita ja tällä viikola pidin luennot ja praktikumit posket innosta hehkuen ja sain opiskelijat puhumaan ja pohtimaan ja halusin halata kaikkia tuntien päätteeksi. Kun opetuksessa pääsee tämäntapaiseen flow-tilaan, se on ehkä parasta mitä työelämässä voi tapahtua, ja minä tunnen opettajana olevani juuri oikealla paikalla.

Olisiko ehkä mahdollista saavuttaa samankaltainen flow tutkimuksen tekemisessä? Tähän mennessä olen kyllä saanut aika hyviä vibraatioita niissä muutamissa konferensseissa, joissa olen hillunut, mutta 20 minuutin suullisen konferenssiesitelmän ja 300 sivun väitöskirjan välillä avautuu mielessäni toistaiseksi ylittämätön kuilu. Miten ihminen voi jaksaa keskittyä ja uskoa johonkin aiheeseen vuosikausia? Ja miten ihmeessä niin monet ihmiset pystyvät siihen käsittämättömään itsekuriin ja itsenäiseen ajankäytön hallintaan, jota tutkijan työ edellyttää? Minä en tekisi tasan yhtään mitään, jos en tietäisi, että seuraavana päivänä klo 12.15 parikymmentä nuorta korva- ja silmäparia odottaa tiedonjanoisina luentoani.

Nyt olen alkanut pohtia, että jos julistaisin suureen ääneen kaikelle kansalle, että minä en siis todellakaan ole tutkijatyyppiä, katsokaa vaikka, viisi vuotta yliopistolla ja tuloksena YKSI vaivainen artikkeli, asia on loppuun käsitelty, minusta ei ole väikkärin tekijäksi, niin ehkä sen jälkeen kun olisin sanoutunut irti koko projektista, minä voisinkin alkaa haluta tehdä tutkimusta. Toistaiseksi haluja on kyllä hienokseltaan ilmennyt, mutta vain niin kovin lyhyitä aikoja kerrallaan.

Mutta ihan vakavasti ajatellen: jos minä nyt havaitsisin, että minulla on maailmalle jotain sanottavaa, miksi ihmeessä valitsisin mediakseni väitöskirjan? Tieteellisen uskottavuuden? Herra paratkoon, suuri osa kirjallisuudentutkimuksesta saa ainakin minut menettämään uskoni ihmiskuntaan ja humanistiseen tutkimukseen. Tohtorin hatun? No, juhlia voisi olla kiva suunnitella ja viettää. Itse asiassa olen jo muotoillut lauseita karonkka-puheeseeni - siitä on varmaan hyvä lähteä liikkeelle akateemisessa tutkimuksessa. Tittelin takia? FT-etuliiteestä olisi todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä jos haluaa saada töitä yliopiston ulkpuolelta (no tämä on kärjistämistä, mutta en usko, että ainakaan ylä-asteen opettajaksi pääseen tohtorin hattu päässä).

Rakkaat lukijani, käännyn teidän puoleenne. Kannattaako Hillan yrittää väitellä tohtoriksi tulevien vuosikymmenten aikana?

Syntymäpäiväkirje

2008-04-18T21:54:00.008+03:00

Rakas sisko,

Kymmenen päivää sitten oli sinun syntymäpäiväsi. Olisit täyttänyt 25 vuotta.

Minä olin ajatellut, että kirjoittaisin tämän kirjeen oikeana syntymäpäivänäsi, mutta minä nukuinkin koko illan, monta tuntia, nousin vain pesemään hampaat ja nukuin taas. Ehkä oli parempi niin, nyt tuntuu helpommalta kirjoittaa.

Tuollaisia iltoja on kyllä ollut tänä keväänä enemmänkin. Päiviä, joina aamusta asti odottaa sitä hetkeä, että pääsee takaisin sänkyyn, paksun pehmeävillaisen viltin alle, kirjan turviin, puuduksiin, unen suloiseen helpotukseen.

Nyt olen ehkä taas sillä rajalla, jolla veri virtaa takaisin turtuneisiin jäseniin ja sanat nousevat pintaan kuin pohjamudassa uinuneet kuplat.

Tänään vietän myöhästyneitä syntymäpäiväjuhliasi. Sinä hymyilet tuossa pöydällä, olet kaunis, terve, itsesi näköinen. Sytytin monta kynttilää vihreisiin ja ruskeisiin lasilyhtyihin ja yhden kapean tummanpunaisen sinun kuvasi viereen.

Olet ollut poissa aika pitkään. Kymmenen ja puoli kuukautta. Vielä ei ole ihan vuottakaan siitä kun näin sinut viimeisen kerran. Sinun oli paha olla, mutta olit lämmin kun istuit vieressäni, hengitit, hymyilitkin.

Olet tullut monesti kadulla vastaan. Aluksi sydän tuntui kääntyvän rinnassa, kun sinä kävelit kohti, katsoit päin. Eivät ne oikeasti ole olleet sinun näköisiäsi yksikään. Oma mieli kai se vain heijastelee sinun kuviasi tuntemattomien kasvoille, tarttuu hetkeksi siihen kauhunsekaiseen tunteeseen, että se olisit sinä. Nykyään katselen jo levollisemmin kun kävelet ohitse hiukset milloin minkäkin värisinä, katson niin pitkään että vastaantulijan kasvoilla on jo vähän kysyvä ilme. Viimeksi eilen näin sinut rantapolulla, vaaleatukkaisena, ehkä viisitoistavuotiaana, olemuksessa vielä nuoren tytön vauhkoutta. Olit jo kaukana takana kun ikävä nousi palavana, teki vaikeaksi hengittää.

Unissa olet ollut useasti. Kaikki ensimmäiset unet olivat samanlaisia: olit yhtäkkiä taas luonamme, olit vain, et puhunut mitään, ja minä juoksin siskon kanssa halaamaan sinua niiksi kallisarvoisiksi hetkiksi kun olit vielä siinä. Kaikissa syksyn unissa olit lähdössä pois, se oli unien perimmäinen tieto, ettemme saisi pitää sinua luonamme. Vähän aikaa sitten näin kuitenkin unen, jossa sinä olitkin kuin ihmeen kaupalla toipumassa, vaikka varsinkin minä olin pitänyt aivan varmana, ettei mitään toivoa enää ole.

Ehkä unissa aika kulkee taaksepäin. Yö yöltä sinä loitonnut kuolemasi hetkestä, olet elävämpi, terveempi, onnellisempi, ja saamme pitää sinua lähellämme pitempään ja pitempään, kunnes olet taas kokonaan luonamme.

Viimeöisessä unessa oli oikeastaan jo aika karnevalistinen tunnelma. Olimme tulleet isolla joukolla katsomaan sinun hautaasi, siinä oli yhtä sekalaista väkeä kuin hautajaisissa, isän vanhoja sukulaisia, äidin naisystäviä, minun opiskelukavereitani. Kun tulimme hautasi luo, huomasin heti, että valkoinen risti oli hävinnyt jonnekin. Itse asiassa kaikki ristit ja kynttilälyhdyt ja enkelipatsaat oli kasattu yhdelle seinustalle kuin näyttämön kulisseissa tai remontoitavassa asunnossa. Minua vähän hävetti kun olin raahannut sinne niin ison porukan ja sitten paikat olikin ihan levällään. Joku hautausmaan työntekijä huikkasi sivusta selitykseksi, että tässähän oli eilen isot tanssit ja siksi tavarat on siirretty syrjään. Huomasin, että istutusten lomassa tosiaan näkyi vaaleaa tanssiparkettia, oli varmaan ollut hieno ulkoilmalava. Aloimme penkoa ristiäsi seiniin nojailevien ristien joukosta, minä yritin selittää, että se on sellainen jo vähän päältä tummunut, mutta ei sen ryönän seasta mitään löytynyt vaikka isän sedätkin auttoivat etsinnöissä ihan tosissaan.

Sinä olisit osannut nauraa sille.

PS. Illalla en tahtonut saada unta ja heräsin aikaisin. Äsken kuuntelin pitkästä aikaa CMX:ää, "Siivekästä". Ajattelin sinua, enkä itkenyt, vaan hymyilin.

Kun jäljet sotkeutuu liejuun
kaikista vastauksista tahtoo pois
Ole pelottava kuin kevään liekki
Ole kaunis kuin kukkiva puu

Merivirtojen juoksuun
tai tuuleen, sen kirjoitukseen
lennä mieleni lennä
voit mennä, en pelkää ollenkaan

Ja oikea siipi on valkee
ja se vasen musta on
Älä putoa, katso alas
siellä kyllin kauan vietit
mietit miten lopettaa

Metamorfooseja

2008-01-20T21:05:00.000+02:00

Eilen päättyi kolmipäiväinen lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin kansainvälinen konferenssi, jonka järjestämisessä minäkin olin mukana. Oli ihanaa. Minulla on sellainen olo, kuin olisin uinut kolme vuorokautta meressä, joka on täynnä värikkäitä kaloja ja ihmeellisiä vedenalaisia maisemia. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla täällä kotikaupungissani, cocktail-tilaisuudessa, kaupungin vastaanotolla prameassa juhlasalissa ja päätösillallisella alkumaljoineen, viineineen ja liköreineen.

Minä olen kyllä jonkin sortin konferenssi-eläin, kansainväliset ihmisjoukot menee päähän ja veriin ja sähköistää ajattelun ja olemisen. Ensimmäisestä parin vuoden takaisesta konferenssistani asti olen ollut sitä mieltä, että ne on paitsi älyllinen, myös ehdottoman ruumiillinen tapahtuma. Yritin selittää kämppiksille, että kunkin päivän asukokonaisuuden valinta on konferenssielämän keskeisimpiä osa-alueita. Korut, kengät ja muistikirjan kauniit kannet ovat kaikki tärkeitä yksityiskohtia. Ainakin yhtenä päivänä pitää olla aika avokaulainen paita. Oma esitelmä kannattaa kyllä pitää poolokauluksessa, mutta mekko saa silti istua huomiotaherättävän hyvin. Olen lapsellisen tyytyväinen tämänkertaiseen suoritukseeni, sillä sain paljon ihailevia kommentteja oranssista villamekostani, sademetsien puunsiemenistä tehdyistä koruistani ja uudesta rastahännästäni, johon olin pujotellut punaisia lasihelmiä.

Asukokonaisuuksiakin tärkeämpiä olivat silti ihmiset ja heidän puheensa. Minulla on sellainen olo, että tässä maailmassa on sentään aika paljon kauneutta ja viisautta, vaikka suuret linjat ihmiskunnalla meneekin pahasti pieleen. Kirjoitan tänne kauneimmat ja viisaimmat asiat, jotka olen merkinnyt muistikirjaani:

Kirsi Kunnas puhui lapsen kielen kehityksestä ja kuvaili runoa: "Sen kaikki sanat on tarkkaan harkittu, ne hankaavat toisiaan, muodostavat magneetisen taikapiirin. Runo on kuin atomimiilu, joka säteilee."

Hollantilainen Jan van Boeckel kertoi taide-ympäristökasvatuksen projektistaan ja ekologisesta kriisistä, johon olemme maapallon saattaneet: "Me elämme keinotekoisen ylivirikkeellisyyden maailmassa, tietokoneen, tv:n, elektronisten pelien ja puhelimen välittämässä todellisuudessa. Me olemme kaikkialla paitsi siellä, missä me todellisuudessa fyysisesti olemme. Nopean kulttuurimme vastapainoksi tarvitsemme luonnon hitautta." Esitelmänsä lopuksi Jan siteerasi Bill McKibbeniä: "What the warming world needs now is art, sweet art." Ja sanojen vakuudeksi Jan näytti meille kuvia lasten tekemästä ympäristötaiteesta, kuusenkäpymandaloista; hiekkaan painuneista jalanjäljistä, jotka oli täytetty hehkuvanpunaisilla marjoilla ja valkeilla simpukoilla; vesirajaan rakennetuista kivispiraaleista, jotka olivat puoliksi maalla, puoliksi veden alla; vihreän rahkasammaleen sisään kaivautuneesta tytöstä; järven rantaan pajuista rakennettuun majaan käpertyneestä lapsesta, joka näytti olevan samaan aikaan suojassa ja uhattuna. Minua itketti.

Taiwanilainen Hsiao-Hui Yang esitteli meille taolaisen luentansa Charlotte's web -nimisestä lastenkirjasta. Saimme oppitunnin taolaisuuden keskeisistä periaatteista.
"Kaikella maailmankaikkeudessa on kaksi vastakkaista puolta, jotka kuuluvat yhteen."
"Pehmeys voittaa kovuuden niin kuin vesi voi pisara pisaralta päästä kovan kallion läpi."
"Meri ei ole koskaan pyytänyt virtoja tulemaan luokseen, ja silti kaiki virrat laskevat mereen."
"Sinun täytyy tyhjentää itsesi voidaksesi tulla täydeksi."

Australialainen Clare Bradford kertoi meille alkuperäiskansojen, aboriginaalien, Pohjois-Amerikan intiaanien ja inuiittien kuvakirjoista. Minä olin siinä vaiheessa jo niin vaikuttunut, etten kirjoittanut ylös edes kirjojen ja tekijöiden nimiä. Yksi kirjoista kertoi inuiitti-tytöstä, jonka äiti oli kuollut tuberkuloosiin, ja joka oli niin surullinen, ettei jaksanut pelata lumella jalkapalloa toisten lasten kanssa. Silloin hänen isoäitinsä kertoi, että kuolleet eivät ole menneet pois. Tähtikirkkaina öinä voimme nähdä heidän hymyilevät kasvonsa revontulten lomassa, ainakin niiden, joita olemme eniten rakastaneet ja kaivanneet. Kuolleet pelaavat jalkapalloa isolla mursun kallolla, aivan niin kuin lapset maan päällä pelaavat lumella nahkapallollaan, ja heillä on oikein hauskaa.

Kaksoiselämää

2008-01-15T20:25:00.000+02:00

Ehdin olla taas monta päivää "luolassa, hämärässä, / syvälle onkaloihini eksyneenä". Pidättelin itkua kävellessäni kotiin tai töihin, iltakävelyllä päästin kyyneleet poskille asti. Valmistauduin taas parin-kolmen kuukauden luolasielu-elämään, jossa mielen yllä on vuoren kokoinen kiven paino, jäsenissä kivipunnukset, päässä tyhjää kaikuva aukko, joka täyttyy ilkeistä kuiskauksista ja syyttävistä äänistä. Torstai-iltana puhkesin parkumaan keittiössä kurjaa sieluani. Perjantaina menin töihin yhdeltätoista ja luin työkoneellani viisi tuntia erään äitiharjoittelijan blogia. Kotona halusin heti viltin alle, nukuin päiväunia ja yhdentoista tunnin yöunia ja niiden päälle iltapäiväunia niin että paikat oli kaikesta makaamisesta kipeät. Ja ajattelin maaliskuuta, kuinka pitkä matka sinne olisi, kuinka kipeäksi kyljet ehtivätkään tulla kahden kuukauden makaamisesta.

Ja sitten: ihmeparantuminen lauantai-iltana! Elämäni lyhyin, viiden päivän masennusjakso! Sunnuntaina olin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen täydessä iskussa. Pesin pyykkiä, kävin työhuoneella valmistelemassa maanantain opetusta, menin joogatunnille, laitoin Niksun kanssa tofu-pataa, kirjoitin Hillaa. Ja katso, maanantai-aamun koittaessa ne samat kirjat ja paperit, jotka vielä perjantaina lamauttivat minut kauhusta, olivat kuin sulaa vahaa käsissäni; valmistelin kalvot suit ja sait, pulisin luentoni kuin kevätpuronen ja muokkailin tutkimussuunnitelmaani tuosta noin vain aamupäivän ratoksi. Siis samaista tekstiä, jonka lukeminen tai pelkkä ajatteleminenkin sai minut vain hetki sitten suunnittelemaan pakoa jonnekin kauas pois.

Minulla on kaksi elämää. Tai oikeastaan elämiä on yksi, mutta sitä elää kaksi erilaista Hillaa. Toista pääsääntöisesti itkettää, pelottaa ja ahdistaa, toinen taas laulelee kun kaikki (siis ihan kaikki) on pääsääntöisesti kivaa. Ei ehdi perkules ainakaan kyllästymään. Sitä minä vain jaksan ihmetellä, miten täsmälleen samat ulkoiset olosuhteet voivat näyttäytyä minulle sieluntilasta riippuen joko erittäin tyydyttävinä tai sitten täydellistä tuhoa enteilevinä. Siis kysyn vaan, että missäköhän välissä se objektiivinen totuus Hillan elämästä oikein lymyilee. Mutta ehkä tämä elämän polku sitten vain on auttamattoman kaksisuuntainen ja kaistoja vailla.

Yösilmät

2008-01-13T20:49:00.000+02:00

Vuoden vaihteen molemmin puolin maailma on kuin matala vati, jonka pohjalla me ihmiset kävelemme. Auringon valo kajastaa maailman reunojen yli, pohjalle yltämättä.

Joululomalla kävimme kävelyllä muinaisella Raumojärvellä, joka on kuivatettu pelloiksi vuosikymmeniä sitten. Peltoaukean laidalla taivas oli keltainen, vittikon risut piirtyivät sitä vasten mustina ja epätodellisen tarkkoina. Kuljimme erilaisilla kokoonpanoilla: isä, minä, äidin sisko, minun sisko ja lanko; isä, minä, Niksu, sisko ja lanko; isä ja lanko; isä ja minä. Ja jokaisessa seurueessa oli mukana minun uusi pikkuveljeni, kiiltäväturkkinen, lepakkokorvainen, mustakyntinen Unna. Silmien päällä sillä on ruskeat paimenkoiran täplät, yösilmät, niin saamelaiset ovat niitä kutsuneet, niillä voi vahtia pimeässäkin.

Kaikkein eniten minulla on ollut joulun jälkeen ikävä Unnaa, koiran iloa, kun se tulee pihalle vastaan ja on niin onnellinen jälleennäkemisestä, että heittäytyy selälleen jalkoihin ja uikuttaa vähän, ja sisällä juoksee pirtissä ympyrää, kun on niin kivaa kun on sisko kylässä. Tämä maailma olisi kyllä ihme paikka, jos ihmiset osaisivat mennä toistensa luo niin kuin koirat osaavat, ainakin tuollaiset riehakkaat pentukoirat, jotka ovat villinä ilosta kun lauma on koossa.

Etukäteen ajattelin, että minä saatan läkähtyä suruun jouluna. Ajattelin, että olen paljon kahdestaan siskon kanssa, sen elävän, jonka kanssa minä osaan parhaiten itkeä, ja sen kuolleen, jota minä itken, maailman ihanimpien siskojen. Mutta joulu olikin puuhakas ja sosiaalinen, kuljin äidin ja isän väliä ja tein laatikoita ja joulusiivoja ja rosolleja kahteen huusholliin, nukuin äitin vieressä, Niksun vieressä, Muunmaanmustikan vieressä ja pari yötä vanhassa lapsuudensängyssäni, joka oli sijoitettu tädin ja sen miehen parisängyn jalkopäähän. Siihen nukahtaessa ei ollut kolmekymppinen olo. Yhtenä yönä joulun jälkeen, kun kaikki muut vieraat olivat jo lähteneet ja minua alkoi pelottaa tyhjässä yläkerrassa, harkitsin hetken myös isän viereen menemistä, mutta päätin sitten kuitenkin osata nukkua yksin.

Jouluaattona oli kova tuuli. Liukastelimme hautausmaan kaljamaisilla käytävillä, yritimme saada hautakynttilät syttymään varastorakennuksen suojissa. Ja sitten me seisoimme kaikki siinä valkean ristin edessä, lohduttomina, ja tuuli puhalsi kynttilän toisensa jälkeen sammuksiin, ja se oli melkein liikaa, kunnes isä antoi kaikille käskyn tehdä lumipalloja. Itkuisina aloimme kaapia kovaa, rakeista lunta. Minä raavin melkein kaikki lumet siskon naapurin, erään jääkärivänrikin kynttilättömältä haudalta, tuntui ihanalta että sai tehdä edes jotain, ja pallot kasattiin ristin juureen puolikaareen, lumilyhdyksi, suojaksi liekeille, eivätkä ne enää sammuneet, vaan hohtivat kauniisti lumiseinämää vasten. Kun käännyimme katsomaan hautaa paluumatkalla autolle, näytti kuin se olisi leijunut vähän ilmassa, maan kamaran yläpuolella.

Kosken pojan kotona

2007-12-11T22:10:00.000+02:00

Viime viikonloppuna tein jotain, mitä en muistaakseni ole ennen tehnyt: nousin pikajunasta Seinäjoella. Yleensä Seinäjoki on se puolivälin asema, jolla matkaa on molempiin suuntiin mennessä pitkästi jäljellä. Nyt oli jäljellä enää vartin kolkuttelu henkilöjunalla ja oltiin perillä Ylistarossa, syvällä Etelä-Pohjanmaalla. Siellä oli yhtä pimeää kuin lumivaippansa hukanneessa Sisä-Suomessakin, mutta pohjalainen näyttämisenhalu erottui hyvin pimeässäkin: rivitalon mittaisten vanhojen pohjalaistalojen jokaisella kymmenellä ikkunalla oli ainakin viidentoista kynttilän rivi. Ei puhettakaan, että yksi vaivainen joulutähti keittiön ikkunassa riittäisi mihinkään.

Kyrönjoen varresta matka jatkui Ylihärmään, missä pääsin avecin roolissa elämäni jännittävimpiin pikkujouluihin. Härmän kuntokeskuksen isosta ravintolasalista oli varattu pöytä 50 metallimiehelle seuralaisineen, seisovasta pöydästä sai hakea jouluruokaa ja firman pomo jakeli povitaskustaan drinkkilippuja, joita ei aamukolmeen mennessäkään saatu hyvästä yrityksestä huolimatta loppumaan.

Vasemmalla puolellani istui viisikymppinen Make, jonka mahtavia työmiehen kouria vilkuilin ihaillen. Päivällisen lopulla Make päätti maistaa punaviiniä 20 vuoden tauon jälkeen, suoraan pullon suusta tietenkin. "Tämähän on hyvää", Make totesi huomattavan pitkän siemauksen jälkeen silmät hämmästyksestä loistaen. "Onko tässä alkoholia ollenkaan?" Toinen, noin kolmen desin kulaus alkoi kuitenkin nousta vastavirtaan, ja Make meni vähäksi aikaa vaikean näköiseksi. Neuvoin suosista käymään oksentamassa.

Illan mittaan juttelin pitkään firman ukrainalais-vahvistuksen, 23-vuotiaan Nikitan kanssa ja selasin kännykkäkamerasta 136 kuvaa hänestä ja hänen suloisesta karjalaisesta tyttöystävästään Nastjasta taustallaan Pietarin ja Nikitan etelä-ukrainalaisen kotikaupungin merkittävimmät nähtävyydet. Tullessaan takaisin tupakalta Nikita totesi iloisena: "Nyt tiedän, että ihmiset ovat tosi humalassa. Kaikki haluavat yhtäkkiä puhua minulle englantia!"

Loppuillasta väki väheni ja lasimäärä jäljellejääneiden edessä kasvoi. Miehet saivat ulkona aikaan ainakin yhden kunnon tappelun, ja joku lähetettiin verissä päin taksilla kotiin. Kymmenen minuuttia ennen valomerkkiä pomo yritti tilata vielä 50 drinkkiä ja paheksui kovaan ääneen, kun käyttämättömiä drinkkilippuja ei enää suostuttu ottamaan vastaan. Miehet kantoivat henkensä hädässä pöytään viskiä, konjakkia, salmaria ja kaljaa, jotka tarjoilija kävi viisitoista minuuttia myöhemmin kantamassa pois, kun taksi oli vienyt viimeiset juhlijat.

Pomo tuli meidän huoneeseen jatkoille puhumaan miesten asioita serkkupojan kanssa. Minä makasin yöpaidassa peiton alla ja sain kuulla vaikuttavan, kiivastahtisen monologin yrittäjyyden haasteista, korvaamattomista työmiehistä, ralliautoilusta ja mafiasta. Opin myös uuden sanan: sakia tarkoittaa eteläpohjanmaaksi tyhmää.

Seuraavana aamuna isä soitti huolestuneena kysyäkseen, olinko saanut puukosta. Saatoin todeta rauhoittavasti, että "Härmäs oltihin, eikä verinaarmua!"

Sunnuntaina Niksu vei minut kävelylle Kyrönjoen rannalle ja kosken yli vievälle sillalle. Talvitulva oli vienyt ohuen jään, uoman täytti sameanruskea vesi, jonka kosken kivet saivat kuohumaan keltaisena. Niksu näytti minulle rannan, jolta puretussa kalamökissä oli teininä könynnyt, ja lapsuuden uimapaikan kosken suvannossa vanhan sillan kohdalla, ja sanoi, että kesällä voitaisiin tehdä pyöräretki joen yläjuoksulle seuraavalle sillalle. Minä tajusin ensimmäistä kertaa, että se on kasvanut kosken rannalla, ja että joki on sen kotivesi, niin kuin minunkin.

Joogaitku ja joulutähti

2007-12-01T19:05:00.000+02:00

Elämäni ensimmäinen joogavuosi kallistuu kohti loppuaan. Tammikuussa olin alkeiskurssilla, tänä viikonloppuna saman opettajan mysore-kurssilla. Nämä joogaviikonloput ovat aivan omansa laisia. Perjantai-iltana on ensimmäinen tunti, sali on täynnä, hengitys kohisee, tehdään kaikki yhteen tahtiin opettajan johdolla, aurinkotervehdykset nousevat ja laskevat kuin aallot kulkisivat salin poikki, hiki virtaa. Sitten on aamuharjoitukset lauantaina ja sunnuntaina. Hiljaisen kaupungin läpi polkeminen on jotenkin hykerryttävää. Kymmenen aikaan harjoitus on ohi, keho rento ja vähän vapiseva, hiki laskeutuu pikku hiljaa, tuntuu ihanalta juoda teetä ja vertailla kolotuksia ja jäykkyyksiä toisten joogien kanssa. Kun pääsee kotiin ja saa vatsaansa lautasellisen kaurapuuroa, on pakko mennä takaisin sänkyyn, maata raukeana veren sykettä ja vilunväristyksiä kuunnellen, viltin alla lämpimässä.

Eilisellä tunnilla opettaja piti meille lootus-seminaarin. Yhteisen seisomasarjan jälkeen venytimme ja painelimme ja kiersimme lonkkiamme niin että teki mieli voihkia ääneen, kun sitkaat lihakset alkoivat sinkua. Oli oikein lystikästä tutkailla omaa kehoaan, huomata taas kuinka toispuoliset lonkat minulla on: oikea jalka kääntyy lootukseen vain kankeasti, vasen taas lumpsahtaa paikoilleen ihan vaivatta. Oikea takareisi taas antaa empimättä myöten venytyksille, vasen jumittaa. Oikea jalkapöytä on kauhean kankea, vasen joustaa mielin määrin. Hauskaa olla monipuolisesti epäsymmetrinen! Olkapäät sentään kipeytyvät vuoron perään, nyt on oikean vuoro vihloa ilkeästi.

Kun aloitimme loppurentoutuksen, tiesin jo villasukkia jalkaan vetäessä, että minua alkaa itkettää. Ensin nousivat kyyneleet silmiin. Avasin silmät, katselin katon metalliputkia, yritin rentouttaa vatsalihaksia, jotka supistelivat itkua enteillen. Sitten nyyhytykset alkoivat purkautua suustani. En voinut enää pysyä makuulla, nousin istumaan ja itkin ääneen. Tunsin että opettaja tuli siihen eteeni ja sanoi, että ei mitään hätää, se tulee ja se menee. Itkua tuli vähän aikaa ihanalla vastaanpanemattomalla voimalla, ja sitten pyyhin nenäni ja hymyilin surkeana opettajalle. Pukuhuoneessa kädet ja jalat tärisi ja mietin vähän, miten pääsen hoipertelemaan kotiin. Mieli oli kuitenkin aivan tyyni ja rento, kun taluttelin pyörääni pimeän kaupungin läpi, ratapihan ylitse, kirkkopuiston ja suuren joulukuusen ohi, harjun reunaa kotikadulle.

Tajusin vasta vähän myöhemmin, että itkuun ei liittynyt yhtään ajatusta. Minulla ei ollut vähääkään surullinen tai surkea olo. Mutta minun kehoni oli lämmin ja turvassa, minä olin kuunnellut sitä ja etsinyt siitä kipeitä kohtia ja valmis päästämään sen rennoksi, ja minun kehoni tiesi paremmin kuin minä itse, että minun piti saada itkeä syvä, ylitsepyyhkivä itku.

Sisko kuoli tasan puoli vuotta sitten. Tänään, heti kun hämärä alkoi painautua ikkunoita vasten, sytytin keittiöön joulutähden, sellaisen oikean, oranssin paperitähden, jossa on pitkät, erimittaiset sakarat, ja ainoa oikea joulutähden valo, oranssinhehkuinen. Käänsin kaikki jääkaapin päällä olevat eläimet vaeltamaan kohti tähteä. Ensimmäisenä on huovasta tehty pääsiäistipu oikea siipi tähteä kohti kohotettuna, ja sen perässä kaksi kylpyankkaa ja yksi saippua-ankka, punapäinen muovinorsu, viisi maatuskaa ja yksi vihreä muovikauriin pää. Ne kaikki katsovat toiveikkaina suurta hehkuvaa tähteä.

Terveisiä Bergenistä

2007-11-16T20:27:00.000+02:00

Olen ollut pitkästä aikaa ulkomaanmatkalla, saamentutkimuksen seminaarissa Bergenissä. Olen viimeksi lentänyt melkein kaksi ja puoli vuotta sitten, ja tuntui tosi eksoottiselta mennä lentokentälle. Turvatarkastuksessa pelkäsin, että minut pidätetään takissani olevan rintaneulan vuoksi. Ajattelin, että en lähde koko reissuun, jos ne yrittävät riistää sen minulta. Rintaneula on kaunista saamelaiskäsityötä, nahkaa ja ja punaista verkaa ja helmikirjailuja, lohtulahja muunmaanmustikalta. Laitoin sen takinkaulukseeni, että kaikki saamelaiskulttuurin tutkijat tunnistaisivat heti, että tuo kuuluu joukkoon.

Ei minua pidätetty, mutta lentomatkailu on silti ihan hullua. Vaivuin lentoasemalla aikaisemmilta matkoilta tuttuun epäpaikka-horteeseen. Asemien miellyttävänlämpimässä hajuvesi-ilmastossa menetän jotenkin kosketuksen itseeni ja ruumiiseeni. Parkettihalleissa kuluttajanviettini heräävät arvaamattomalla voimalla: menomatkalla ostin verkkosukkahousut, joissa on pieniä sydämiä, tullessa kaksi pulloa hajuvettä, joista toisen sentään tuliaiseksi.

Bergen oli ihana. Se vastaanotti minut pimeänä, loskaisena ja tuulenpuuskaisena. Lentokenttäbussin ikkunasta katsellessa olisi voinut kuvitella laskeutuneensa uudelleen marraskuiseen Helsinkiin, mutta rinteille kiipeävät kotien valot paljastivat, että olin tullut vuorien maahan. Tuuli nyrjäytteli sateenvarjoani, kun kuljeskelin vierailla kaduilla. Tajusin meren olevan ihan vieressä, kun kasvoille osui suolan haju: Atlantti hengitteli siinä jalkakäytävän laidalla. Kaikkien matkustavaisten suojelija kuljetti minua kalatorin poikki, valkeaksi kalkitun kivikirkon ohitse, mukulakivikujille, joilla ylti kädet levällään miltei koskettamaan molemminpuolisiin seiniin, ja pysäytti minut pienen ravintolan eteen. Se oli minun paikkani, ekologista ruokaa, takassa tuli ja seinillä sekalainen valikoima tauluja. Join lasin punaviiniä kaiken sen kunniaksi ja tunsin olevani oikea matkalainen.

Seminaarin tärkein päämäärä täyttyi: pääsin puhumaan saamea. Mikä ihme siinä kielessä onkin, että sen puhuminen tekee minut niin iloiseksi? Seminaaripäivällisillä lyöttäydyin määrätietoisesti istumaan saamelais-proffien pöytään, panin parastani ja paistattelin onnellisena, kun saamentaitoani kehuttiin oikealta ja vasemmalta. Illan aikana vierustoverini määritteli minulle aika vakuuttavat kriteerit, joilla valita hyvä mies: sen pitää osata siivota, leipoa leipää ja kuunnella hyvin. Noin selkeitä ohjeita ei kukaan ole aikaisemmin osannut antaa.

Päivällisen jälkeen olin ihan sitä mieltä, että nyt kiltisti nukkumaan, mutta huomasin juoneeni liikaa punkkua voidakseni mennä sänkyyn. Haahuilin hotellin aulaan, jonne piakkoin saapui myös entinen saamenopettajani, hänkin siinä tilassa ettei nukkuminen vielä tullut kysymykseen. Löimme viisaat ja hieman huppeliset päämme yhteen, ja aloimme etsiä jatkoja. Metodi: vaadimme respan tyttöä etsimään potentiaalisten juhlijaveikkojen huoneiden numerot, ja soittelimme sinnikkäästi ympäri hotellia. Mitä useammasta huoneesta ei vastattu, sitä varmempia olimme, että jossain on bileet pystyssä, ja että me olimme jääneet rannalle ruikuttamaan. Ilta sai onnellisen päätöksen, kun Tromssan ja Uumajan edustajat saapuivat aulabaariin kuohuviini-ostoksille, ja meidät kutsuttiin mukaan juomaan maljoja. Ja niinhän siinä kävi, että pienen yllytyksen jälkeen proffat ja lehtorit ja yksi wannabe-saamelainen vetelivät Aillohakset ja Orbiinat ja muut hitit antaumuksellisena yhteisjoikuna.

Toinen seminaari-päivä meni ylikierroksilla. Heräsin aamulla kuuden maissa ja luin päivän esitelmien abstraktit sängyssä läpi. Ihmeekseni pysyin vaivatta hereillä istunnon toisensa jälkeen ja kuuntelin sujuvasti pohjois-norjaa ja tukholman-ruotsia ja muita skandinaaviskan variantteja. Kun sitten loppusanojen ja hätäisten hyvästelyjen jälkeen lähdin kiirehtimään lentokenttäbussille, minulla oli sellainen olo, että ei tämä vielä voi loppua, että jonkun pitäisi vielä juosta minun perääni ja sanoa että nähdäänhän vielä. Tuli sellainen sama haikeus, joka valtaa sielun kaikkien leirien jälkeen, olivat ne leirit sitten festareita Jäämeren rannalla, talkooleirejä saaristossa, fennougristi-nuorten konferensseja syksyisessä Helsingissä tai monitieteisiä seminaareja Bergenissä. Leireillä pitää aina rakastua, se on leirien olemus, murteisiin ja kieliin ja lauluihin ja tanssiaskeliin ja joihinkin silmiin, joiden toivoisi katsovan koko ajan kohti.

Oli ihanaa tulla kotiin, tuntea tuttu lämpö, painautua sitä vasten niin kuin lumi, joka on viimein täällä, maisemaa vasten, siihen jäänyt.

Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

2007-10-30T21:45:00.000+02:00

"Elämässä ei voi jäädä mitään muuta kuin rakkautta paitsi", isäni aloitti puheensa, morsiamen isän puheen. Sinä päivänä me emme jääneet paitsi mistään, emme rakkaudesta emmekä ilosta.

Minun siskoni, minun morsian-siskoni, oli valkea ja kuulas, meidän omenamme. Minun siskoni säteili, hymyili ja itki vähän väliä. Kaikki me itkimme vähän väliä, ja nauroimme paljon, ja lopuksi tanssimme paljon, siskokin niin antaumuksella että morsiuspuvun helmat likaantuivat polven korkeudelle.

Hääpäivän aamuna, kun seisoin Yrjönkadulla morsiuskimppu sylissäni ja aurinko paistoi niin kirkkaasti että koko katu oli pelkkää valoa, minusta tuntui, että ilo ei mahdu minuun sisälle.

Minä en koskaan olisi uskonut että sydämeen voi mahtua niin paljon, yhdet häät ja yhdet hautajaiset, juhannushautajaiset, lokakuun häät, se mittaamaton matka helteiseltä hautausmaalta, jolla seisoimme kengät hienon hiekan tahrimina, auringon säälimätön paahde päidemme yllä, edessämme havuilla peitetty hauta, jolle olimme juuri laskeneet kimppumme, vaaleanpunaisia ruusuja ja orkideoja, ja minä ajattelin, että siihen haluan jäädä, enkä tiennyt, että minun sydämeeni mahtuu koko se matka keskikesän syvyydestä syksyn kirkkaimpaan päivään, lokakuun taivaan alle, joka päästää kaiken valon lävitseen, suodattaa surun onnen hunnun lävitse.

Lupaukset ja liitot, en tiedä, mitä ajatella niistä, mutta me vietimme rakkauden juhlan, sellaisen rakkauden, joka ei koskaan häviä.

Elossa

2007-10-01T19:50:00.000+03:00

Syksyyn syksyyn
nuotionlämmön turvallisessa sylissä
Syksyyn syksyyn
kuin kylmä käsi lämpimässä

Kaamostaa
Kaamostaa
Tulen läpi näkee ulos kesään

Pimeä kaamos
Pimeä kaamos
Kesä väreineen

(Niko Valkeapää, saamesta sanakirjatta ja vaillinaisesti suomentanut Hilla)

Niko Valkeapään "Cakcii"- eli "Syksyyn"-biisi on parasta musiikkia lokakuun ensimmäiseen iltaan. Ikkunan takaista pimeyttä vasten pelargonia kohottaa kukkavarttaan, jonka päässä hohtaa myöhäinen teriö. Pimeään liuenneena, kadun toisella puolella, seisoo vaahtera, jonka yläoksien lehdet hohtivat vielä viikko sitten ilta-auringossa niin oransseina, että säikähdin oudosti hehkuvaa maisemaa, kun nostin katseeni kirjan takaa ylös. Nyt lehdet ovat pudonneet laahukseksi puun jalkojen juuren. Niiden tuoksu on parasta tässä vaahterarajan eteläpuolisessa syksyssä. Pohjoisessa koivujen kelta levittäytyy koko maisemaan, täällä on vaahteroiden soihdut, jotka valaisevat katulyhtyjä kirkkaammin, ja vähän myöhemmin lehdet sytyttävät maan, ja me kävelemme keltaista kahisevaa pitkin.

Nurmikollemme on noussut suomumustesienien hattivattikansa. Maan sisältä valkeana työntyvät suippolakit mustuvat nopeasti syömäkelvottomiksi, mutta muutaman nuoren ja terhakkaan haluaisin pannullani paistaa.

Lauantaina kävin naapurin nurmikolla keräämässä pudokkaita, kolmea eri lajia. Yksi voisi olla valkea kuulas, sellainen kuulaan vihreä ja kirpsakka. Toinen on punakuorinen, ja selvästi eniten omenamatojen mieleen. Kolmas on päältä punainen, sisältä puhtaan valkea ja punasuoninen kuin Lumikki.

Ei syksy kyllä ole kuoleman vuodenaika, ei ainakaan vielä lokakuu. Outoa ajatella, että minulle juuri alkukesä on tästä lähin kuoleman merkitsemä.

Ystävä kertoi puhelimessa, että Siperian kansat ovat uskoneet ihmisten kuolevan sen tähden, että eläimet metsästävät meitä kuten me niitä, että ihmiset kuolevat koska ne joutuvat jonkin eläimen saaliiksi. Haluaisin tietää, mikä eläin saalisti siskoni.

Outo lohtu tuossakin kuvassa: kun aika tulee, kun voimamme loppuvat, me päädymme eläinten viemiksi.

Puhuin siskon kanssa, sen elävän siskoni, miten ajatus siitä, että me kaikki kuolemme joskus, näyttäytyy nyt aivan erilaisena kuin ennen. Kuolema on aivan eri tavalla totta nyt. Vaikka edelleenkin minä välillä sävähdän kivusta, kun äkkiarvaamatta muistan, että minun toinen siskoni on kuollut, kuollut koko minun loppuelämäni ajan.

Unissa sisko on aina kuollut, mutta yllättäen palannut luoksemme, ja minä ja elävä sisko juoksemme hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsemme, suljemme hänet syliimme, keskellemme, koska tiedämme, että siskon ei oikeasti enää kuuluisi olla täällä. Muutama viikko sitten näin ensimmäisen unen, jossa sisko puhui minulle. Hän oli taas palannut luoksemme, elävämpänä kuin koskaan ennen, eikä ollutkaan oikeasti kuollut, oli vain ollut poissa. "Me on haudattu väärä ruumis", minä toistelin typertyneenä, ja ihmettelin, miksi olin niin järkyttynyt enkä osannut iloita, vaikka sisko olikin elossa.

Rakkauslaulut ovat viimeisten kuukausien aikana saaneet aivan uuden merkityksen. Eivät ne oikeastaan koskaan ennen ole merkinneet niin kuin nyt. En ole koskaan kaivannut ketään niin kuin nyt, sillä tavoin, että kaikki kliseet ikävästä ovat kokonaan, fyysisesti totta, niin kuin Katri Ylanderin "En koskaan":

Kadulla hiuksiini sataa lunta
Taivaalla tähdet näkee susta unta
Tunnen sen
Mulla on sun luokses ikävä
En tahdo eksyä
Tahdon takaisin sun luo

En enää koskaan päästäis sua pois
En enää koskaan lähtis luotas pois
En enää koskaan päästäis sua pois

Syksyä iholla

2007-09-12T20:48:00.001+03:00

Lauantaina vietimme Harakanpesän syysjuhlia. Teimme sadonkorjuun pakasteessa, josta löytyi kaksi vuotta sitten poimittuja puolukoita ja ties kuinka monta vuotta sitten pakastettuja suppilovahveroita, jotka maistuivat jeeran ja persiljan säväyttäminä vielä aivan mainioilta. Naapurin pihasta saatiin omenoita ja raparperia, jotka pääsivät samaan piirakkaan.

Tuli ihmisiä, tuli lämmin, lämmitettiin sauna, juotiin punkkua ja tsekkiläistä yrttiviinaa, haitari soi ja viulu ja laulatti pitkästä aikaa. Vedeltiin Karjalan kunnaat, Uralin pihlajat ja On suuri sun rantas autius, ja vastapainoksi slaavilaiselle melankolialle Lasten liikennelaulu, joka soi päässä vielä sunnuntainakin.

Sisko oli mukana juhlissa, kehystettynä, kauniina, hiussuortuvat takaapäin tulevan valon kultaamina. Valokuva nojasi pöytäni kulmalla kuohuviini- ja päärynälikööripulloihin. Uskon, että sisko olisi pitänyt asetelmasta. Mielessäni nostin sille monta maljaa, teki mieli julistaa, että minä rakastan minun kuollutta siskoani elämäni loppuun saakka, mutta ääneen en uskaltanut.

Sunnuntaina vietimme suloista kotipäivää, sängyssä puolillepäivin. Iltapäivällä tehtiin sadonkorjuu kaivonrengas-kasvimaallamme, joka on nostanut mullasta korkeana huojuvan, kukkivan tillimetsän, tiheää persilja-aluskasvillisuutta ja yhden valtavan kesäkurpitsan-jötkäleen, josta saatiin kahden ruokalajin päivällinen: yrttistä, samettista keittoa ja pääruoaksi öljyssä tiristettyjä paistokkaita. Omavaraistalouteen on vielä matkaa: räkätit söi punaviinimarjat, rusakot ne muutamat sokeriherneen palot, jotka versoihin ehti kasvaa, ja karviaismarjat kuivettui pensaaseen ennen kuin ehtivät kypsyäkään. Mutta tuntui mukavalta, että yhdestä itse istutetusta siemenestä oli kasvanut neljän hengen ateria. Ja omalla seinustalla kypsyneet kirsikkatomaatit ovat makeampia kuin mansikat.

Iltasella kannoimme pihalle viherkasvit ja kukkaruukut ja ryhdyimme kevätpuuhiin, mullanvaihtoon väärään vuodenaikaan. Päivällä oli satanut, kostea maa hohkasi syyskylmää, hämärä alkoi kasvaa puiden alta. Tammesta napsahteli maahan kypsiä terhoja. Iltailma helahti poskille, säväytti vaahteroiden latvukset, ja minulla oli uudelleenrakastunut olo.

Kesä on mennyt

2007-09-03T23:10:00.000+03:00

"Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas." Tuo heinäkuun viimeisen päivän lopetus on osunut silmiin monta kertaa. Mikä pilkkaava lause.

Elokuun alussa myöhästynyt helle makasi kaupungin yllä, lämmitti viimein uimavedet, sai asfaltin hohkaamaan, huoneet tukaliksi. Kiedoin päähän pellavahuivin, sen alle likaisen tukkani, kuljin päiväkausia samoissa haalistuvanoransseissa housuissa. Eikä vain sydän, vaan koko ruumis ja sielu olivat niin raskaat, että aina ei olisi jaksanut kävellä pystyasennossa. Ajatus siitä, että etenisin maata myöten ryömien tai kenties kontaten, tuntui ihmeellisen houkuttavalta. Välillä toivoin että pyörtyisin kertakaikkiaan, pääsisin lepäämään väsyneitten naisten taloon, viileiden mankeloitujen lakanoiden väliin, vaatteista ja velvollisuuksista riisuttuna. Välillä yritin liikkua ja hengittää mahdollisimman hiljaa. Silloin paino tuntui helpottavan, vähäsen.

En tiedä onko mitään syytä kirjoittaa imperfektissä, mutta ainakin kesä on ohi. Viimeisenä hellepäivänä olimme mattopyykillä. Räsymatot saivat kuivua loppuun sisällä ovien päällä, kun yöt muuttuivat kosteiksi ja alkoi sataa. Leikkasin villiintyneen nurmikon sateiden alta, puskin museaalista leikkuriamme kuumissani ja päättäväisenä. Se tuntui ihmeen paljon kevyemmältä kuin kesäkuun toisena päivänä, kun maailma oli juuri sälähtänyt rikki ja työntelin leikkuria jostain kiinni pitääkseni. Silloin ruohon seassa kasvoi lemmikkejä, ja minä päätin, että yksikään niistä ei saa katketa, se oli taika. Toivoton taika, tiesin jo silloin, mutta sitä ei saanut rikkoa, koska ei ollut enää mitään muuta, jolla olisin voinut suojella siskoa.

Nyt viimeksi leikatessani nurmikolla kasvoi ensimmäisiä syyssieniä. Vetelin surutta niiden päältä niin että heltat roiskuivat ympäriinsä.

Elokuun viimeisenä iltana laitoin lämmöt päälle, koska sisällä oli enää 14 astetta lämpöä. Kuuma vesi lähti kiertämään vanhoissa putkissa ja pattereissa. "Kesä on mennyt", isä kirjoitti viestissään, "täällä oli toissayönä ensipakkanen ja eilen tuli hellassa."

Elokuussa siis ajoin nurmikon ja pesin mattoja, pyöritin kaksi koneellista lakanapyykkiä, imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ja sitten olivat kaikki ne aamut, joiden viisarit kiertyivät vääjämättömästi kohti iltapäivää, ja minä kierryin kyljeltä toiselle, ja sydämen vieteri kiertyi yhä tiukemmalle, kunnes oli pakko siirtää itsensä jonnekin toiseen paikkaan, ettei se katkeaisi.

Niin monta päivää sakeaa huttua, suut ja silmät täyteen. Mutta kun suru joinakin iltoina sytyttää lyhtynsä, kaikki on vähän aikaa sietämättömän kirkasta. Sitä voi katsoa vain hetken silmiin, sitä silmitöntä tietoa, että sinun katseesi ei enää ole täällä.

Pahvilaatikkorunoutta

2007-09-03T22:51:00.000+03:00

Särkynyt sydän,
marttyyrin kyynel,
unohtunut kesämuisto,
jäähyväiset lapsuudelle.

Murtunut unelma,
vaikenevan tarina,
uinuva rakkaus,
vieno kesäillan tuuli.

(Kirjoittanut Hilla 11 v. Päiväkirjaan runon viereen on liimattu särkyneen sydämen haalistunut, mutta aivan ehjä kukka, jonka poimin mummilan seinustalta kasvavasta pensaasta. Saman sivun ylälaitaan on teipattu toinenkin kesämuisto: Ekoksen purkka-automaatista ostettu purukumi, kertaalleen pureskeltuna. Tämä mainittakoon, jottei kuva 11-vuotiaan minäni sielunelämästä näyttäydy liian romantillisena.)

Kylmien vesien kesä

2007-07-31T11:50:00.000+03:00

Pohjoisen loppukesä. Pihat ja pientareet lainehtivat kannusruohoa, maitohorsmaa, siankärsämöä, pietaryrttiä, kultapiiskua, sarjakeltanoa. Myöhäisen iltakävelyn viileät tuoksut muistuttavat kouluvuosien syyskesistä, paluusta pohjoiseen kuumien silokallioisten mökkiviikkojen jälkeen.

Halla on vienyt hillat avosoilta, luultavasti niinä kesäkuun ensimmäisinä öinä, joina sisko ei enää ollut luonamme. Kävin kuitenkin isän kanssa suolla kävelemässä sen verran, että sain suon hajut tajuntaani, upottavan maan jalkojen alle. Vähät hillat olivat auringossa laimeiksi lämmenneitä, suopursu yhtä väkevää kuin aina. Viime kesä oli hillakesä, nyt on mustikkavuosi. Eilisessä paikassa oli pakko kiljahdella vaikka kiellettiin, kun mättäät oli sinisenään melkein luumuiksi paisuneita marjoja.

Tästä tuli kuitenkin kesä, tuli heinäkuu, päästin auringon iholleni, sain pisamia ja hennot rusketusrajat. Katsoimme juuri ystävän lähettämiä kuvia hautajaisten jälkeiseltä päivältä. Oli helle, sietämättömän kuuma. Portailla istuu omaa väkeä, vieraita ja iloinen koira. Nyt meitä naurattaa, kun katsomme nyrjähtäneitä ilmeitämme, epäuskon sädekehää päidemme ympärillä.

Siitä on kauan, kun matkustin tänne ensimmäisen kerran kesäkuun kolmantena päivänä. Alkukesän aurinko paistoi kiinteänä koko iltaisen matkan, loi oudon lohdutuksen kivun ja kauhun ylle. Ensimmäisenä yönä kotona valvoimme aamuneljään, oranssi aurinko paistoi suoraan yläkerran portaisiin, sytytti seinät tuleen. Nyt valo ei enää ole yhtä silmitön, määrätön. Se painuu jo syvemmälle, osuu meihin vähän lempeämmin.

Kesäkuussa pihan yllä huusivat nuoret kurjet, jotka ottivat korkeutta, kiersivät ylemmäs, melkein silmän tavoittamattomiin. "Kurjet, kuningaslinnut, ne kyllä tuntevat murheen", niin kuin Haavikko kirjoittaa, vai olivatko ne Haavikolla kurkia? Ihmettelimme, miksi linnut tuntuivat tekevän lähtöä keskellä kesää. Isä arveli, että ne olivat nuoria, pesättömiä. Lähtijälintuja.

Tänä kesänä en ole kastautunut kotijoessa, siinä heinän ja mudan tuoksuisessa rannassa, jonne viime kesänä kuljimme siskon kanssa nokkosperhosten peittämää hiekkatietä pitkin. Väylässä kävin kerran uimassa, iloa tuntematta. Vain muutaman kerran koko kesänä vesi on tuntunut lempeältä, uimalämpöiseltä. Saderintamat ja kovat tuulet ovat viilentäneet vedet kerta toisensa jälkeen.

Unta riittää pitkiksi, vielä valoisten öiden tunneiksi. Välillä uupumuksen huppu peittää minut päivisinkin. Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas.

Uskollinen koira

2007-07-19T20:15:00.001+03:00

Joogaleirillä saaristossa. Mieli on levännyt, ruumis venynyt aikaisiin herätyksiin ja joka-aamuiseen harjoitukseen. Ylöspäin katsova koira, alaspäin katsova koira, ties kuinka monta kertaa. Tänään olin lapsellisen onnellinen, kun sain kolme uutta asanaa joogasarjaani. Enpä olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että ilahdun näin paljon, kun joku antaa minulle luvan tehdä eteentaivutuksia istualtaan toinen jalka koukussa.

Avasin New Post -ikkunan jo toisena leiripäivänä, mutten osannutkaan kirjoittaa mitään. Kaikki aloitukset tuntuivat jotenkin naurettavilta. Jos tekee mieli aloittaa lauseella "en osaa oikein kirjoittaa mitään", voi kai yhtä hyvin jättää kirjoittamatta.

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, etteivät tiedä mitä sanoa. En minäkään ole aina tiennyt. Ja tiedän, että vaatii rohkeutta tulla sanomaan edes se, oma sanattomuutensa.

Suru on merkillinen eläin. Se asettui minuun asumaan seitsemän viikkoa sitten, mutta se on vieläkin vieras ja arvaamaton. Se antaa minun katsoa itseään kasvoista kasvoihin vain lyhyitä hetkiä. Välillä se kaivautuu syvälle sisälleni, näkymättömiin. Katselen kummissani olkani ylitse: ei kai se vielä voinut jättää minua? Sitten se taas nousee esiin, tulee läpi silmistä, muuttaa minutkin surueläimeksi, jolla on vääristyneet kasvot ja ruumis ikävästä kouristunut.

Kotona pohjoisessa suru oli päässäni kuin kruunu, tai kuin keisarinnan näkymättömät vaatteet, jotka kaikki pystyivät näkemään ylläni, toisin kuin sadussa, koska kaikki tiesivät. Niin minusta ainakin tuntui pienen kaupungin kaduilla kävellessä.

Täällä kukaan ei ole nähnyt eläintä, joka välillä katsoo silmieni takaa. Minusta tuntuu, että suru jäi odottamaan johonkin tienmutkaan kuin uskollinen koira. Minä haluankin, että se odottaa minua. Tieto siitä, että voin kutsua sen luokseni, on ihmeellisen lohdullinen. Voin painautua sitä vasten, haudata kasvoni sen tiheään, tummaan karvaan, tietää, ettei se jätä minua, vaikka unohtaisinkin sen moneksi päiväksi.

Muutaman kerran olen täälläkin tuntenut surun läsnäolon, nuoren tytön hahmon, joka istuu tyhjässä kirkossa jossain takanani, tai pyöräilee hitaasti perässäni kapeaa hiekkatietä, aina katse maahan luotuna, sulkeutuneena. Ja kun se sitten nostaa päänsä, katsoo minuun, ehkä hymyileekin, minä itken, koska sillä on minun siskoni kasvot.

Siskolle

2007-06-20T23:24:00.000+03:00

Kevään viimeisenä päivänä sinä kuljit pellon poikki joen rantaan, tulvaveteen,
kahden maailman rajalle.

Virta oli sulavesistä vahva.
Se kantoi pois koko talven lumien painon,
koko silmittömän pimeän.

Et kulkenut enää ihmisten polkuja,
sinä uit saareen kalojen tietä,
vahvojen eläinten tietä.

Saniaisten pehmeät käsivarret ottivat sinut vastaan.
Kuusenkerkkien heleät lyhdyt hohtivat ylläsi.

Suosta syntyivät sääsket,
lämpimät tuulet irrottivat pajujen hahtuvat,
niiden kevyen lennon maiseman ylle.

Päivä päivältä kasvoivat koivujen lehdet taivaan ja silmiesi väliin.

Ja jonakin yönä painanteen reunalla seisoi hirvi,
silmän mustuudessa suolammen tyyneys ja tieto:

että sinä et ollut enää siellä,
eikä maa sinun allasi ollut tästä maasta,

se oli jo taivas.

Hilla 1 vee

2007-05-30T00:12:00.000+03:00

Hilla täytti 12 minuuttia sitten yhden vuoden. Onnea pikku Hilla!

Vuosipäivän kunniaksi pahvilaatikkorunoutta kymmenen vuoden takaa:

kaikki ne huoneet
jotka ovat olemassa koko ajan
vaikka oma hengitys
ei liikautakaan niiden ilmaa

elämät
jotka tihenevät meistä joka suuntaan
kuin läpitunkemattomat oksistot

sanojen sirahteleva hyönteisparvi
maan kehän ympäri

yhdet kuultavat siivet
meille annettu,
hatara välimatka
toisesta toiseen

(Kirjoittanut Hilla 20 v.)

Muistan aika hyvin, mitä tunnetta tavoittelin noilla sanoilla. En tiedä, tavoitinko, mutta tunne tulee joskus edelleen, tunne siitä, että liikahtaa pois oman elämänsä keskiöstä.

Enää en kirjoittaisi yksistä siivistä. Ei me mitään sudenkorentoja olla, vaan vahvasiipisiä muuttolintuja, monivuotisia kasveja.

Mutta se välimatka, se on hatara.

Kun yli seitsemän vuotta sitten olin lähtenyt kevääksi pohjoiseen, kaamosrajan yläpuolelle, Jäämeren rannalle, sain silloiselta rakastetultani kirjeen, tammikuun pimeydessä kirjoitetun. Rakastettuni oli kuullut radiosta Daven biisin: "Pieni ja hento ote, ihmisestä kiinni, aivan sama tunne kuin koskettava tuuli..." Tunsin laulun, se oli minusta kaunis, mutta silloin halusin, että ote olisi väkevä.

Nyt tiedän ehkä vähän paremmin, kuinka hento se on, kuinka huteria ne tuuliset sillat, joita rakentelemme toistemme luo, kuinka tuulen sukua olemme.

Kevään paljaudessa

2007-04-03T22:08:00.000+03:00

Maaliskuussa lähdetään kävelylle valoisaan iltaan, kun auringon kehrä on vierähtänyt metsänrajan taakse ja taivas pidättää koko päivän kirkkautta. Nojataan lintutornin kaiteeseen, matala lahti on vielä hiljainen, heinäsorsat uivat laskuojan mutkittelevassa sulassa ja vesi heijastaa taivaan pehmeää keltaa. Kuljetaan vielä kerran rantajäillä, taivaankannen yli lentää suihkukone, joka vetää valkean latunsa aivan kallellaan kelluvan kuunpuolikkaan vierestä. Ihminen on kaunis vasten sameana hohtavaa jääkantta, rantakoivujen paljautta, kaislikon himmeää keltaista.

Maaliskuussa sunnuntai-aamut venyvät iltapäivään kuistilla paistatellessa. Kun aurinko jää suuren pihakuusen taakse, siirrytään portailta maahan istumaan, paistatellaan lisää, harjoitellaan puolilootusta. Pisamat puhkeavat poskille ja silmien ympärille. Ulko-ovi unohtuu auki, talo laajenee pihamaalle, siivotaan kuisti kevätkuntoon, suunnitellaan kasvimaita ja kukkapenkkejä. Kesken lauseen pihan yli lentää yksinäinen laulujoutsen järveä kohden.

Sunnuntaikävelyllä kuljetaan ilta-auringon hunajassa. Rantatien lepikossa viipyy viileä henki, mutta aurinkoinen rinne hohkaa maahan varastoitunutta lämpöä, josta on puhjennut kevään ensimmäinen leskenlehti. Sen pientä heleää kehää ja nuppupäisiä sisaria tahtoisi kumartua suutelemaan.

Pienet noidat kulkevat saattueissa, virpovat kaikki tuoreeks terveeks, jättävät kuistille paperia kukkivat pajunoksat. Kaikki ovet ovat auki, ihmisiä muuttaa sisään ja ulos, kivijalan luukut ja kellarin ovet avataan kevätilmalle, valo virtaa ja ilo ja nauru.

Keväällä ruumis on mieltä viisaampi. Se kääntyy pois kirjoista ja kuvaruuduista kohti vastustamatonta lämpöä, kääntyy pelotta toisen ihmisen puoleen.

Ja aamulla, kun huhtikuun yö on saanut maan kuuraan, on peiton alla ihmeellisen lämmin.

Pahvilaatikkorunoutta

2007-04-03T21:07:00.000+03:00

Ilo pulppusi minusta
kuin kevätpurossa vesi solisee
yli kivien,
pitkin puron mutkittelevaa uomaa.

Pimeys ympäriltäni hälveni
ja aamu-usva sekoittui sisältäni kumpuavaan nauruun.

Kevät.
Tänään aloin elää.

(Kirjoittanut Hilla 12 v. sateisena, pimeänä marraskun iltana vuonna 1989)

* * *

Tämä runo aloittaa uuden sarjan, jossa julkaisen lapsuuden ja nuoruuden runojani. Niitä ei ole vuosikausiin säilytetty pöytälaatikoissa, vaan muovipusseissa ja pahvilaatikoissa, kaapeissa, komeroissa ja kellareissa. Nyt lasken ne vapaaksi verkkoon. (Vapaaksi verkkoon - hassu ilmaus!)

Pari viikkoa sitten sain kotiutettua kirjat ja paperit, jotka ovat viettäneet kolme ja puoli vuotta eksäni kalliolaisessa kellarikomerossa. Vietin pahvilaatikkojen keskellä yhden kiihkeän perjantai-illan ja lauantai-aamun käyden läpi omaisuutta, jota en ollut tarvinnut vuosiin. Kannoin keräysastiaan sylikaupalla paperia. Vanhoja ruotsin kurssin opetusmonisteita, suomen kielen muoto-opin ja saamen kielihistorian muistiinpanoja, pinoittain graduseminaari-esitelmiä (olinko oikeasti ajatellut, että joskus vielä lukisin niitä gradunraakileita, joita samassa seminaarissa istuneet opiskelijatoverini olivat väsänneet keväällä 2001?), saamenkielisiä ala-asteen käsityö-vihkoja (luoja paratkoon, kannoin niitäkin mukanani kolmeen eri asuntoon!) ja kaunokirjallisia harjoitteita, joita olivat tuottaneet Oriveden opiston sanataiteen linjan opiskelijat lukuvuonna 1996-1997 (mietin hetken, pitäisikö minun säästää viime syksyn palkitun esikoisnovellistin varhaisia hengentuotteita, joilla saattaisi olla kulttuurihistoriallista arvoa parin vuosikymmenen kuluttua, mutta sinne menivät että heilahti).

Jätin viimeiset hyvästit myös täysin loppuun kävellyille Doctor Martinseille, jotka ostin 16-vuotiaana Lontoosta ja joilla kävelin läpi lukiovuosien (miten selvisin Oulun keskitalvesta liukaspohjaisissa, vuorettomissa maihareissa?) sekä Covent Gardenin torilta ostetulle nahkarepulle, jonka myös olin kymmenessä vuodessa käyttänyt puhki. Rauha heidän muistolleen. Uffin laatikkoon päätyivät teininä käyttöön ottamani isän vanha vihreä villakangastakki sekä lukiovuosien vara-isäni 70-lukulainen vakosamettitakki, serkun vuosia sitten luokseni unohtamat Camel Bootsit, siskon vanha makkaratoppatakki, Makasiinien kirpputorilta ostettu punaraidallinen villakankainen hame, Töysän kenkätehtaalla valmistetut supikkaat (harrastin ensimmäisinä opiskeluvuosina kansantansseja) sekä afganistanilainen käsin kirjottu paita, jonka vuori oli täysin riekaleina (en kyennyt heittämään sitä itse roskiin, sen saavat tehdä Uffin lajittelijat). Eksä otti haltuunsa edellisen eksän muinaiset purjehdus-saappaat, sisko taas äidin mukana Helsinkiin kulkeutuneen suuren enkelinmuotoisen kynttilänjalan.

Tavaroiden läpikäyminen ja poisheittäminen oli äärimmäisen terapeuttista, vaikka olinkin aivan läkähdyksissäni teipattuani laatikot uudelleen kiinni ja lastattuani ne tädin miehen takakonttiin. Kellarikomeron lisäksi tyhjensin myös eksän yksiöstä viimeiset kamppeeni. Vaatekaapissa roikkui vanhojentanssipukuni ja ylioppilasmekkoni - minua on lievästi sanottuna ahdistanut, etten ole saanut niitä aikaisemmin siirrettyä omaan huusholliini. Oli helpottavaa jättää avaimet pöydälle ja painaa asunnon ovi kiinni. Asia loppuun käsitelty! (Jälkikäteen tosin kävi ilmi, että olin unohtanut yhteen keittiön laatikkoon hienon puisen ompelurasiani, jonka olen ostanut köyhältä riialaiselta katukaupustelijalta kesällä 1998. No, onpahan jokin syy käydä vastakin kylässä.)

Laatikot saapuivat bussirahdissa Sisä-Suomeen. Tuntui kuin olisi saanut valtavan joululahjalähetyksen. Varsinkin kirjalaatikoiden avaaminen oli hienoa. Halailin ja pussailin kirjojani, joita en ollut nähnyt yli kolmeen vuoteen. Oulun kaupunginkirjastosta varastettu Katri Valan Kootut runot, 10-vuotistoivelahjani Seitsemän veljestä, Otavalta saamani Hannu Väisäsen kuvittama upea Kalevala, Oxfordista ostettu Sally Mannin ihana valokuvateos, isältä peritty Itkosen Suomen lappalaiset I ja II, äidin vanha kellastunut Pikku naisia ja uudenkiiltävä lukiolaisena ostamani Pieni runotyttö. Suloisia omistuskirjoituksia ystäviltä ja rakastetuilta.

En ole koskaan osannut hankkia kovin paljon kirjoja omakseni, niitä ei ole kuin muutama hyllymetri, mikä on vähän noloa, kun olen kuitenkin olevinani kirjallisuuden opettaja. Olen jo vuosia ajatellut, että miksi ostaa kirjoja, kun niitä saa kirjastosta lainaan. Mutta on sanottava, että tunnen olevani enemmän kotona nyt, kun huoneeni hyllyissä on kirjoja, joiden selkämykset ovat vuosien takaa tutut.

Talvilajeja

2007-03-08T21:14:00.001+02:00

Viime viikolla olin retkiluistelukurssilla. Mitään oikeaa retkeä ei tosin tehty, niin kuin olin alun perin kuvittellut, mutta luonnonjäällä kyllä luisteltiin. Edellisestä luistelukerrastani oli ehkä noin kahdeksan vuotta aikaa, ja kun olin saanut jalkaani pitkät terät, jotka kiinnitettiin kärkisiteellä monoihin, halusin jäädä roikkumaan opettajan käsivarteen. Kun lähdimme luistelemaan järven jäälle aurattua rataa pitkin, jäin auttamatta joukon hännille. Muut painelivat ensimmäiseen kaarteeseen kuin vanhat tekijät, eikä kurssilla ollut edes yhtään vaihtaria, jonka olisin voinut ohittaa suomalaisella peruskoulu-pohjalla. Opettaja kaarsi kärkijoukosta katsomaan, miten pärjäsin. "Minä olen kaikista paskin", parahdin niin epätoivoisesti, että räkää roiskahti rinnuksille. "Etkä ole", opettaja-parka yritti kiistää ilmiselvää tosiasiaa.

Selvisin kuitenkin siihen ensimmäiseen kaarteeseen, jossa pidettiin pieni tauko. Sadattelin mielessäni, että miksi helvetissä minun piti järjestää itseni tällaiseen naurettavaan tilanteeseen. Jalkapohjia vihloi, säärilihaksia poltteli, halusin heittäytyä selälleni penkkaan ja kontata takaisin kenkienvaihto-penkille. Olin ihan varma, etten pystyisi kiertämään 2,5 kilometrin jäärataa loppuun.

Jotenkin se kuitenkin lähti sujumaan. Kiersin radan viisi kertaa enkä kaatunut kertaakaan. Helmikuun viimeinen päivä hämärtyi ympärillä ja minä yritin hallita huteraa menoani keskittämällä tarkkaavaisuuteni keskivartalon lihaksiin ja potkimalla pitkiä liukuja kohtisuoraan sivulleni, ja välillä oivalsin, miten jäällä pitää lentää, ainakin muutaman potkun ajan.

Viikonloppuna olin Torniossa. Lauantaina oli täydellinen hiihtosää: häikäisevä auringonpaiste, pakkasta kuutisen astetta. Torniolaiset hiihtävät enimmäkseen joen jäällä, mutta minä halusin merelle. Kuumetautinen isä näytti kartasta reitin, minä ja sisko pakattiin sukset autoon ja ajettiin alajuoksuun parin kilometrin päähän jokisuulta. Hiihdeltiin kelkanjälkeä pitkin merta ja aurinkoa päin, suunnilleen niin hitaasti kuin suksipelillä pääsee. Talviteloille nostetun laiturin portaalla syötiin ohrarieskat ja paistateltiin päivää.

Meren jäällä hiihdimme kahden tehtaan, Outokummun ja Veitsiluodon savujen välissä. Pajukarin niemenkärjen takaa aukesi avomeri ja kilometreittän horisonttia. Minulle Tornio on aina ollut joen kaupunki, mutta siinä sitä kiistatta levisi silmien edessä, Perämeren jäätasankoa, vain joidenkin kilometrien päästä kotoani.

Tällä viikolla olen ottanut tuntumaa talven trendilajiin, rajuun flunssaan. Maanantain ja tiistain sinnittelin puoliteholla töissä, eilen tunsin itseni niin kipeäksi, että sain hyvillä mielin antaa kokonaan periksi ja jäädä sänkyyn. Nyt on ristiselkä hellänä kahden päivän makaamisesta, mutta olen selvästi paranemaan päin. Vaihdoin jo puhtaat lakanatkin sen kunniaksi, että taudin selkä on taittunut. Eilen, kipeimpänä päivänä, kaipasin koko ajan, että joku olisi silittänyt väsynyttä päätäni, ja vaadin Niksua ainakin kolme kertaa kokeilemaan, tuntuuko otsani kuumeiselta (mikään ei ole lohdullisempaa kuin tuntea viileä käsi otsallaan silloin kun sairastaa). Tänä iltana elämä tuntuu palaavan suoniini. Tekisi kauheasti mieli kiehnätä, pelmuta ja painiskella jonkun kanssa leikkisästi.

Päivän ja yön lintu

2007-02-28T21:07:00.000+02:00

Voi minun kultalintuseni
Voi minun päiväyölintuseni
käki ja kotka
Voi minun pääskyseni
pesineen joen törmässä
Voi minun pöllöni
rajattomine katseineen
Voi voi minua
Voi voi minua

Voi näitä iloja
riekonnauruineen
Voi näitä murheita
suolakyynelmerineen
Voi näitä pakkasia
Voi kesien määrättömiä helteitä
Voi voi minua
Voi voi minua

Rauni Magga Lukkari, pohjoissaamesta kääntänyt Hilla

Sydän täynnä

2007-02-26T20:40:00.000+02:00

Perjantaina kannoimme ystäväni muuttokuorman pakettiautoon, joka ajoi sen toiseen kaupunkiin. Helmikuinen iltapäivä-aurinko paistoi tyhjään asuntoon, olohuoneen keltaiset seinät hehkuivat lämpiminä. Ihailimme elämän yllättäviä lempeitä käänteitä, yllätysrakkautta, yllätysvauvaa.

Perjantai-iltapäivän ja sunnuntai-illan väliin mahtui paljon. Mieleni on ollut kuin piripintainen malja, joka on läikkynyt monta kertaa yli. Nyt siinä läikehtii päällimmäisenä melkein kipeää tekevä ilo siitä, että olen juuri nauranut siskon kanssa puhelimessa, kehrännyt siskon naurua esiin omallani, nauranut itkunkin rajan yli.

Taas olen huomannut, kuinka lähekkäin ne ovat, itku ja nauru, toisissaan kiinni. Perjantainen puhelu toisen siskon kanssa oli niiden ristiaallokkoa. Jokin yksittäinen lause sai meidät molemmat nauramaan hysteerisinä, ja meitä nauratti sitä enemmän, kun tiesimme, että nauru voi hetkessä keikahtaa pitelemättömäksi itkuksi. Lauantaina makasin kuulokkeet korvilla sängyssäni, huoneeni oven takana keittiössä oli nauruun remahteleva seurue. Minä yritin itkeä äänettömästi, mutta itkua kumpusi vatsasta asti, se kouristi minua kuin oksennus. Loppuillasta istuin sitten itsekin keittiössä, puhuin kovaan ääneen, nauroin katketakseni sille, että Suomen armeija on opastanut miehiään ydinpommin pudotessa kaivamaan maahan kuopan ja piiloutumaan siihen sadetakki päällä.

Iloisen illan jälkeen jäin yksin kotiin. Tunsin itseni säälittäväksi ylijäämä-hylkiöksi, joka makaa kylmässä sängyssään sillä välin kun kaikki muut painautuvat rakastettujaan vasten. Mutta sunnuntai-aamun taivas kylpi valossa ja minä soitin itselleni c-kasetilta aamulaulun: "Herää rakkaani herää, elämä jatkuu, kaikki hyvin täällä päällä maan". Iltapäivällä viritin museaaliset Kuusistoni, joiden toinen y-side roikkui viime kevään viimeisen hiihtoretken jäljiltä yhden ruuvin varassa, ja kävelin sukset kädessä järven rantaan. Bambusauvojen pehmeiksi kuluneet nahkahihnat asettuivat mukavasti ranteen ympärille ja Kuusistot luistivat täydellisesti sillä voitelulla, joka niiden pohjiin on jäänyt edellisen omistajan jäljiltä. Hiihtelin hiljakseen, aurinko paistoi iltapäivänpehmeänä, hanki narahteli suksien alla, ja minä tunsin, miten vastustamaton onnentunne valtasi mielen. Katselin niemenkärkiä, joihin puut osaavat asettua juuri niin kuin niiden kuuluu, rantojen haavikoita, jotka hohtivat kellanvihreinä, elokuun uimakiveä lumipeitteen alla. Takaisinpäin hiihdin varjonpuolen rannassa, ja kuin nousin jäältä, maailman ylle lankesi hunajavalo, joka kotiin päästyäni kalpeni maitolasin kuulaudeksi, kun aurinko solahti horisonti taakse.

Kotona hohkasin hiihdon jälkeistä hyvää oloa, kokkasimme Niksun kanssa omiamme, yhdessä, puuhella ja sähköhella lämmittivät keittiön, soitin Marian arabi-musiikkia ja tanssahtelin kasvislasagne-keitosteni äärellä, välillä itkin taas kokovartaloitkua ja sitten söin lasagnea pikkuisen tärisevänä mutta hyvällä halulla. Ruuan päälle hauduttelin kannullisen Bright mood -teetä, jonka mielialavaihteluja tasapainottavaan vaikutukseen en omassa tapauksessani jaksa enää kauhean paljon uskoa. Loppuilta oli kukkea sekoitus Family guy -jaksoja, BodyBalance-ohjelman puu- ja tanssija-asentoja, Nirvanaa kovalla silmät kiinni, sipsinjämiä ja suklaata, sauhuttelua sisätiloissa, kikatuskohtauksia, kylmiä väreitä ja levottomia mielikuvia, joista viimein vaivuin uneen ala- ja yläkerran välisen puhelinviestinnän sekä Mari Boinen maahisneito-biisin tyynnyttämänä.

Turvassa

2007-02-22T22:17:00.000+02:00

Sisko soitti eilen sairaalasta. Istuin työhuoneen sohvalle, kuuntelin siskon hiljaista ääntä, ihmettelin, miksi minusta ei tuntunut miltään. Itku tulvahti ulos vasta siskon itkun kutsumana. Itkin vielä äidin kanssa puhuessa, ja kun kuulin, että kaikki oli nyt ihan hyvin, osasin ajatella vain, että en itse halua olla seuraavaa yötä yksin kotona.

Olen pitänyt Harakanpesää yksin lämpimänä kokonaisen viikon ja aloin itkeä uudelleen helpotuksesta, kun Niksu soitti ja sanoi tulevansa iltajunalla kotiin. Makasin pitkään työhuoneen sohvalla, itku ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Sitten kuitenkin nousin, olo oli yhtä aikaa kummallisen raskas ja leijuva, päässä humisi hiljaa. Ajattelin, että ehkä mielen järkytystä on hyvä tasapainottaa hoitamalla kehoa. Kävelin kampuksen halki voimistelusalille, ohikulkevien ihmisten äänet osuivat minuun etäältä. Taivaanranta hohti vielä vaaleankeltaisena, joka muuttui ylempänä syväksi turkoosiksi. Vasta taivaan laki oli musta, ja sitä vasten piirtyi selällään makaavan kuun ohut sirppi. Katsoin kuuta mäntyjen pylväiden läpi, itku oli puhjeta taas pintaan.

Illalla menin asemalle vastaan Niksua, joka tuli Etelä-Pohjanmaalta rinkan, suksien ja tietokoneen kanssa. Lämpö hulvahti minuun kun näin junan ikkunasta tutun hahmon. Koti-ihmiseni!

Puuhellan lämmössä joimme mielialavaihteluita tasapainottavaa Bright mood -teetä ja haistelimme seinäjokelaisia yrttejä. Nukahdin onnellisena yläkerrasta kuuluvaan lattian narahteluun, ihmisen läsnäoloon talossa. Tiesin, että kaikki olivat turvassa.

Oma huone

2007-02-18T13:08:00.000+02:00

Ikkunasta näkyy suuri haapa. Ikkunalasi saattaa olla alkuperäinen, 40-luvulta, sillä se saa haavan ja taivaan sen takana aaltoilemaan hiukan. Haavan täytyy olla lasiakin vanhempi. Ikkunaan olen ripustanut ystävältä saamani kristallikruunun, metallilangasta ja lasihelmistä taivutellun tuikkulyhdyn. Taivas on harmaa, tuuli heiluttaa haavan oksia, lipputanko sen vieressä huojahtelee. Minun on hyvä.

Makaan sängylläni, annan katseen kiertää huoneessa, josta on kuuden kuukauden aikana hitaasti tullut minun huoneeni. Näen, miten rakkaus ympäröi minua.

Seinällä on kaksi naista, toisistaan pois kääntynyttä, samassa kuvassa. Niitä on kaksi, mutta ne ovat yksi nainen, se on ollut minulle alusta asti selvää. Mieleni kuva, ylioppilaslahja äidiltä. Toisella seinällä on toinen lakkiaislahjataulu, unimetsä, jossa valkea Pegasos laiduntaa tyynenä rinnallaan pehmeänruskea, siivetön hevonen. Minun kuvani sekin, nyt tajuan.

Sängyn yläpuolelle olen kiinnittänyt pienen savisen taulun, johon on kaiverrettu siivekäs, suippokuonoinen olento. Suojelusenkelini, joululahja tädiltä. Samantapainen saviolento seisoo myös pöydälläni kukkaruukun juuressa. Tiedän, että sillä on lempeä hymy, vaikkei se näykään tänne asti. Tiedän myös, kuinka mukavalta olento tuntuu kädessä, se on pehmeämuotoinen, ja kun sitä ravistaa, sen sisällä helisee vaimeasti. Ilon ja lohdun lahja Mustikalta, jolta saatuja lahjoja ja kortteja on ripoteltu pitkin hyllyjä ja kaapinovia: linnunmuotoinen kynttilänjalka, pieni kuparikehyksinen peili, oranssilla taustalla lentävä kurki, mieshahmo, jonka pää on taipunut kumaraan kruunun painon alla.

Vaatekaapin ovessa on pieni sammakkotaulu, tuliainen Tallinnasta, lahja ensimmäiseltä oikealta hellultani. Siltä samalta sain vielä viime kesänä kauniin kortin, käsintehtyä paperia, josta valo kuultaa läpi tuossa ikkunalaudalla.

Ja yhdellä seinällä on suurennettu valokuva, jossa poseeraan aurinkolaseissa ihan voguena, taustallani yksi Kremlin sipulikupolitorni ja Moskovan taivaan poutapilvet. Siinä kuvassa näyn vain minä, mutta siinä on läsnä kaksi rakasta: Solveig-siskoseni, joka on kuvan ottanut, ja Anjukka, jonka luota olimme palaamassa Joskar-Olasta.

Pöydällä on uutukaiset espanjalaiset kengät, syvänvihreät, pehmeää nahkaa. Ne ostin eilen rakkaan Jossun kanssa, jonka vierailu tähän taloon ja huoneeseen teki tästä taas vähän enemmän minun kotini.

Eilen päätin yhden asian: jos joskus löydän elämäni miehen ja jos käy niin, että haluan myös naimisiin hänen kanssaan, ja jos päätän vielä vihkiytyä kirkossa, alttarille minut saattavat ystäväni, ja sisko, josta tulee kaasoni, saa kävellä perässä ja huolehtia, että nenäliinat eivät lopu kesken.

Meillä ei ole muuta

2007-02-15T21:15:00.000+02:00

Vuoden 2007 alku on ollut minulle suuren ysäri-buumin aikaa. Vanhat lukioaikojen suosikit ovat yksi toisensa perään räjäyttäneet tajuntani voimalla, josta en silloin kultaisella 90-luvulla tiennyt vielä mitään. Cranberriesin kokoelman menin oikein ostamaan, ja jumavita se Dolores päästelee komeasti. En ole koskaan ollut mikään Oasis-fani, mitä nyt Wonder Wallia hoilasin mukana silloin kun se oli hitti, mutta nyt Niksulta löytynyt Oasiksen The best of menee minuun kuin häkä. Alanis Morrissetten Jagged Little Pilliä kuunnellessa huomasin, että osaan edelleen pitkiä pätkiä ulkoa. Huvittuneena muistelen, miten silloin 17-kesäisenä lauloin Alaniksen mukana kostonhimoisena "is she perverted like me, would she go down on you in a theatre", vaikken itse ollut mennyt down on anyone edes pimeässä makuuhuoneessa.

Tänään tajuuntaani iskeytyi CMX:n Cloaca Maxima -kokoelman kolmas CD, Astralis. En ole koskaan liiemmin vaikuttunut Yrjänän runoilusta, mutta Marmorin sanat on minusta yksinkertaisesti hienot:

Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän rehellisyyttä
Alastomuus hiekkaa
sen vapaus tuulen kiusaamaa
Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän kärsivällisyyttä
Ajattomuus leikkii ajatuksen valolla

Laulut puhuu rakkaudesta
laulut suulla suuremmalla
laulut etsii, laulut kaipaa
laulut tekee tekojaan

Ja muistin marmoriin on kaiverrettu sanoin
haluan sinua, muuttumista lähteeksi
Ja muistin marmoriin on kaiverrettu kuvin
olet taloni, lämmin sateen keskellä
Ja me lennämme surujemme poikki
ei meillä ole muuta

Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän mielettömyyttä
Ajatus on leikki
kosketus kuin tulessa
Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän hiljaisuutta
Luvuttomat päivät virtaa toistensa lomaan

Minä tulen talviteitä
liian vähän rinnassani
liettehiä povella
ja haaveissa puhdasta kultaa

Lapsi sylissä

2007-02-14T21:23:00.000+02:00

Ystävänpäivän iloisin asia oli puhelu pikkusiskon kanssa. Sisko kertoi, että hänen ystävänpäivänviettonsa huipentui pomon aloittaman ystävänpäiväleivoksen syömiseen ilman lupaa. Oli kuulemma pahaa (kookosta ja mantelimassaa) ja ihmiset alkoivat kysellä, että kuka söi Esan leivoksen. Sisko tunnusti.

Siskon tunnelmiin oli paljon helpompi eläytyä kuin sen hyvännäköisen pariskunnan, joka yliopiston ruokalassa söi yhteistä sydämenmuotoista munkkia ja suukotteli pöydän yli. Tai sen naapuripöydässä istuvan nuoren naisen, joka selitti ystävättärelleen silmät loistaen, että "se oli vissiin netistä selvittänyt, koska olen vetämässä jumppaa, ja laittanut vahtimestarin tuomaan sen kimpun sinne jumppasaliin tunnin jälkeen. Siis mä en oo koskaan nähnyt niin isoja ruusuja!" Hohhoijaa, menkää muualle leuhkimaan!

Minulla oli sellainen aavistus, että kotiin tullessani en löydä kuistilta salaisen ihailijan lähettämää ruusukoria ja neliömetrin kokoista konvehtirasiaa. Neuvokkaana naisena menin kotimatkalla kukkakauppaan ja ostin itse itselleni ystävänpäiväkukan, suuren, lohenpunaisen ranskalaisen tulppaanin. Olen siitä melkein yhtä onnellinen kuin salaisen ihailijan kukkalähetyksestä (jota ei siis ainakaan vielä ole saapunut - kellohan on tosin vasta puoli kymmenen illalla, toivossa on hyvä elää). Minun uljas, sensuelli tulppaanini on omistettu kaikille niille naisille, jotka eivät saaneet tänään keneltäkään kukkia. (Alanko kuulostaa liikaa epätoivoiselta sinkulta? Kerrottehan kiltit kommenttiloorassa, jos Hillasta uhkaa tulla suomalais-ugrilainen Bridget Jonesin päiväkirja.)

Tänään en itse asiassa ole miettinyt niinkään paljon miehiä, vaan lapsia ja lasten kykyä tulla välittömästi lähelle. Olen miettinyt kaikkia niitä lapsia, joita olen saanut pitää sylissä, silittää ja suukotella. Ekaluokkalaista Ronjaa, joka juoksi syliini ja roikkui siinä kaikilla neljällä raajallaan. Pientä Leenaa, joka kylässä ollessaan riisui äkkiä itsensä pikkuhoususilleen ja halusi tulla minun viereeni makoilemaan. Kolmivuotiasta Oivaa, joka leikki koiraa ja antautui rapsuteltavaksi onnellisena kuin pieni luottavainen eläin. Eskari-ikäistä Mitjaa, jonka saan vieläkin joskus kaapattua syliini kiehnäämään. Kuukauden vanhaa Kuuraa, joka katseli minua ihmeellisen ihanilla menninkäisenkasvoillaan joille välillä nousi hymy, häivähdys toisesta maailmasta. Nelikuukautista Kaislaa, joka uudenvuodenaattona heräsi iltauniltaan kun muut paukuttelivat ulkona raketteja ja rauhoittui syliini pehmeänä ja lämpimänä, vauvantuoksuisena. Ilmaria, isoksi venähtänyttä kuudesluokkalaista kummipoikaa, joka tulee nykyään halaamaan ilman erillistä pyyntöä ja rutistaa minua lujaa, rakas pieni iso poika.

Jossakin viimeviikkoisessa keittiökeskustelussa sanoin Niksulle, että rakastan lapsia juuri siksi, että ne saa ottaa syliin, ja ne osaavat yleensä tulla siihen. Voi kiesus että olisi mukavaa, jos aikuisten kanssa voisi toimia samoin, vetää toisen vain muitta mutkitta lähelleen ja rutistella vähän. Naurettiin Niksun kanssa ihan vääränä, kun mietittiin, miten aikuisten pitää tehdä läheisyysasioista niin ihmeellisiä venkoilu- ja vehtaamisnäytöksiä, että kuinka paljon mutkattomampaa olisi, jos voisi vain sanoa, että kuule, tykkään susta, saanko tulla tänä yönä sun sänkyyn? Ja sitten toinen voisi vastata, että no sänkyyn et voi tulla, mutta voitais halailla ja pussailla pikkasen.

Ihmisten ja kynttilöiden lämmöstä

2007-02-13T22:22:00.000+02:00

En meinaa uskoa tätä todeksi: istun omassa huoneessani, omassa keinutuolissani, sylissäni oma uutukainen kannetava tietokoneeni, ja olen yhteydessä tiedon valtateihin vasta-avattua laajaa kaistaamme pitkin. Ja olen ihan itse saanut aikaan kaiken tämän: löytänyt Harakanpesän, löytänyt narisevan Leeliani kirpputorilta, halunnut ja osannut hommata tietokoneen ja laajakaistaliittymän (noissa kahdessa viimeksimainitussa sain kyllä tärkeää taustatukea ja vetoapua kämppikseltä).

Ja nyt Hilla on täällä minun omassa tilassani.

Harakanpesästä on tullut entistä omempi ja rakkaampi paikka viimelauantaisten tupaantuliaisten jälkeen. Juhlinta alkoi jo perjantai-iltana, kun pidettiin Niksun kanssa kahdestaan yksityisbileet, joissa juotiin siideriä hiprakan verran (aloin kyllä tilittää jo puolen lasin jälkeen eksistäni) ja soitettiin death metallia, hiphopia, punkia, Bob Marleya, Manu Chaoa ja Kate Bushia. Minä leivoin hillapiirakaa ja omenavadelmapaistosta ja jorailin kulhojeni kanssa keittiössä. Ilta huipentui kun yhteys internetin ihmemaahan aukesi.

Lauantaina olin aamusta asti ihan hepakassa. Leivoin vielä kaksi pellillistä piirakkaa (suppilovahveroista ja hapankaalista) ja hain Alkosta pyöränkorillisen punkkua, kuurasin vessan ja asettelin kynttilöitä pitkin pöytiä. Vähän ennen vieraiden tuloa olin jo hyppimässä seinille, peläten vuoroin sitä, että tulee liikaa ihmisiä eikä ruoka ja tuolit riitä (Niksu laski jossain vaiheessa, että jos kaikki kutsutut tulevat, kolmentoista vieraan täytyy istua sängylläni), vuoroin sitä, ettei kukaan tule ja piirakat happanevat syömättöminä pelleilleen.

Vieraita tuli juuri sopivasti, monta yllätysvierastakin pitkin iltaa. Ihmiset ja kynttilät lämmittivät keittiön, punkkua kului, piirakat syötiin viimeistä murua myöten ja vieraat kuuntelivat mukisematta ystäväni polttamaa kotidisko-kokoelmaa, jonka biisivalikoima yltää Kikan "Tartu tiukasti hanuriin" -kappaleesta jakutialaiseen kurkkulaulun helmeen "Meillä on puolustusvoimat". Sauna oli lämpimänä koko illan, minäkin maltoin mennä sinne toisessa aallossa naisten kanssa läyryämään. Meinasin haljeta emännänonnesta, kun tulin takaisin sisälle pyyhe päässäni, ja keittiöni oli täynnä hymyileviä sopivasti humaltuneita ihmisiä, jotka puhuivat mukavia tuikkujen valossa. Minun kotonani, minun kutsuminani! Kiitos kaikille läsnäolosta!

Sain aivan ihania tupaantuliaislahjoja:

ruususuolaa
himalajansuolaa
kotona leivotun saaristolaisleivän
pienen pyöreän ruislimpun ja kuivattuja karpaloita
kaksi punaista mehiläisvahakynttilää
vaaleanpunaisen lemmenlyhdyn (muisto elokuisista häistä)
tuoksulyhdyn ja omenantuoksuista öljyä
minttusuklaata
Matti Johannes Koivun uuden levyn (kotipolttoisena)
Tourén etno-blues levyn (täydellistä työhuonemusiikkia)

Ystävilläni on loistava maku lahjojen suhteen!

Viimeisten vieraiden lähdettyä minut valtasi laskuhumalainen alakulo. Nukahdin vaatteet päällä viltin alle herätäkseni hirvittävässä kylmänhorkassa neljältä aamuyöllä. Tuohon aikaan vuorokaudesta voipunut, paleleva ja humalan hylkäämä ihminen on hauraassa tilassa. Sain hysteerisen itkukohtauksen miettiessäni sitä traagista tosiasiaa, että kukaan ei vetänyt minua juhlien lopuksi syliinsä eikä suukotellut niskaani eikä sanonut että nyt eukkoseni mennään nukkumaan.

Lohtua vailla tartuin yöpöydälläni olevaan Eckhart Tollen teokseen Tyyneys puhuu:

"Kun katselet muita ihmisiä ja tunnet suurta rakkautta heitä kohtaan tai tarkastelet luonnon kauneutta ja jokin sisälläsi reagoi siihen voimakkaasti, sulje silmäsi hetkeksi ja tunne tuon rakkauden tai kauneuden ydin sisimmässäsi erottamattomana osana sinua, todellisena luontonasi. Ulkoinen muoto on väliaikainen heijastus sisimmässäsi olevasta, ydinolemuksestasi. Tämän vuoksi rakkaus ja kauneus eivät voi milloinkaan hylätä sinua, vaikka kaikki ulkoiset muodot tekevätkin niin."

Olin lohdutettu. Rakkaus ja kauneus eivät hylkää minua.

Dagen efter oli lenseä ja onnellinen. Ei oksettanut, oli vain mukavan hutera olo ja vähän rytmihäiriöitä. Hoidimme Niksun kanssa krapulaamme thai-aterialla (suloisen öljyistä paistettua riisiä ja nuudelia), Yogi-teellä, isoilla pusseilla irtokarkkia, Simpsoneilla ja YouTubesta löytyneillä Family Guy -jaksoilla. Hyvin parani. En vain tajua, miten selvisin krapula-päivistä silloin, kun asuin yksin. Tai arki-illoista tai viikonlopuista. Miten ylipäätään jaksoin elää ennen kuin muutin Harakanpesään?

Että sinä olet täällä

2007-02-09T14:57:00.000+02:00

Olen astunut uuden askelen opettajanurallani: minusta on tullut verkkokurssin vastuuopettaja. Olin hankkeen suhteen ensin todella vastakarvainen, mutta heti luettuani kurssin aloituskeskustelun ensimmäiset viestit, olin sitä mieltä, että virtuaaliopetus on aivan mahtavaa. Ei millään tavallisella kontaktiopetuskurssilla, oli se kuinka vuorovaikutteinen tahansa, pääse tutustumaan tuolla tavalla opiskelijoiden ajatusmaailmaan. Uskoni virtuaalisiin kohtaamisiin on entisestään vahvistunut, vaikka jo tämän bloggaamisen myötä olen alkanut rakastaa internjetiä.

Yksi kurssilainen esitti omassa viestissään niin ihanan lainauksen Kuolleiden runoilijoiden seurasta, että saatan tehdä siitä huoneentauluni. Ennen kuin alan opetella ristipistoja, laitan sen tälle virtuaaliselle seinälle:

"We don't read and write poetry because it's cute. We read and write poetry because we are members of the human race. And the human race is filled with passion. Medicine, law, business, engineering, these are all noble pursuits, and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. To quote from Whitman: 'O me, o life of the questions of these recurring, of the endless trains of the faithless, of cities filled with the foolish. What good amid these, o me, o life? Answer: that you are here. That life exists, and identity. That the powerful play goes on, and you may contribute a verse.'"

"Vastaus: että sinä olet täällä." Voiko olla lohdullisempaa vastausta?

Työhuoneessa on kaunis iltapäivähämärä, helmikuisen auringon kirkkaus osuu tänne vastapäisen ikkunan heijastuksen kautta. Kuuntelen Kaikkia elämäni aamuja, en osaa olla lainkaan huolestunut analyysipinosta, joka pitäisi saada arvioitua maanantaiksi. On perjantai, ja maailma on niin kaunis. Painaudun sitä vasten, gamba-musiikkia vasten, vasten aurinkoa, jonka lämpö jo yltää meihin, jota kohti maailmamme kallistuu koko ajan, vasten hohtavia kiteitä, jotka leijuvat puiden välistä siilautuvassa keltaisessa valossa kuin kelluisivat vedessä. Painaudun sanoja vasten, itseäni vasten, ja mielessäni painaudun vasten toista ihoa, rintakehää, käsiä, joilla ei ole kiire mihinkään, ihmisen lämpöä vasten.

Halo ja häätunnelmat

2007-02-06T17:52:00.000+02:00

Aamulla mittarissa oli -26 astetta pakkasta. Unohdin kaiken turhamaisuuden, vedin jalkaan pakuspohjaiset ulkoilukengät, päähän eksältä saadun sinisen karvalakin ja käteen liian isot nahkavahvisteiset lapaset. Ei ole palellut! Karvalakin suojista on mukava kurkistella pakkasmaailmaa ripset huurteessa ja kuunnella mahtavasti narskuvia askelia.

Aamulla pakkashuurujen takaa näkyi upea haloilmiö, kaksi hohtavaa sateenkaarta auringon molemmin puolin. Neljän aikaan iltapäivällä aurinko paistoi vielä, heitti lumelle pitkäksi venyneitä varjoja ja ihmeellisen keltaista matalaa valoaan.

Olen pikkuhiljaa toipunut serkun häistä, joita tuli juhlittua varsin kokonaisvaltaisesti. Häähumun lisäksi sain kosketusta myös lapsiperhetodellisuuteen, sillä toimin varaäitinä vanhemman serkkuni lapsille, kun äiti oli kaason hommissa. Täytyy myöntää, että itsellänikin oli itku lähellä, kun väkisinpuin hysteerisesti huutavalle kolmivuotiaalle kullanhohtoista prinsessamekkoa n. 15 minuuttia ennen vihkitilaisuuden alkua. Autossa matkalla kirkkoon pieni morsiusprinsessa onneksi rauhottui. Minä puolestani paikkailin kynsilakalla 32 euroa maksaneita saumasukkahousujani, joissa oli puoleen sääreen ulottuva silmäpako (siis jo ennen kuin juhlat olivat edes alkaneet - tulkitsin sen rangaistukseksi turhamaisuuden synnistä). Tulimme kirkkoon kolme minuuttia myöhässä, koko hääkansa odotti meitä penkeissään, mutta kaikki sujui lopulta kauniisti. Kuusivuotias morsiusneito sai kultakengät jalkaan ja kimpun käteen, kolmivuotias roikkui lanteellani kuin apinanpoikanen ja nyhti tyytyväisenä mekkoni rinnuksista vaaleanpunaisia helmikoristeita kirkon lattialle. Pieni itkukohtaus säesti herkkää sormustenvaihtoa, mutta kun minun oma siskoni vihkimisen jälkeen lauloi Aretha Franklinin Natural Womanin, itkin kyllä minä eikä sylissäni istuva.

Itse häät olivat vastoin odotuksiani ihan kunnon bileet. Vanhapiikaserkkuna minut oli toiveikkaasti plaseerattu vastapäätä sulhasen ystävää, n. 166-senttistä italialaista nuortamiestä, joka esitti kaksimielisiä kommentteja miehen pituudesta ja "sen" pituudesta, jotka ovat hänen tietämyksensä mukaan kääntäen verrannollisia. En ihan hirveästi lämmennyt. Tulin taas kerran todenneeksi, että minulla on ihan toivoton miesmaku, koska olin paljon kiinnostuneempi n. 40-vuotiaasta kahden pienen lapsen isästä, joka istui oikealla puolellani (vaimo oli jäänyt lasten kanssa kotiin). Hohhoijaa.

Loppuillasta pöytienaluset olivat täynnä jaloista potkittuja korkokenkiä, kampaukset alkoivat lässähtää, deodorantti petti, lapset juoksivat hysteriaa lähentelevässä tilassa ympäri tanssilattiaa, keski-ikäiset avioliitoissaan riutuvat miehet ja naiset vokottelivat toisiaan tökerösti, morsian heitti vannehameen nurkkaan ja savukone meni rikki niin että koko juhlatalo peittyi sakeaan diskosavuun. Minä pistin jalalla koreasti, mummilta perittyjen korkokenkien nahkapohja irtosi siinä menossa melkein kokonaan. Eli oikeastaan hienosta juhla-asustani ehjänä säilyivät ainoastaan rintaliivit, sillä hartiahuivinkin pitsineulos meni vähän rikki, kun se tarttui morsianta halatessa morsiuspuvun paljetteihin kiinni. Seuraaviin häihin taidan pistää puuvillasukkahousut ja pellavamekon, niin ei tarvi varoa.

Tuntui suloiselta palata kotiin häälahjavuorien, itkevien lasten ja romantiikkaa tihkuvan ilmapiirin keskeltä. Rautatieasemalla muistelin, millaista oli palata sunnuntai-iltana kotiin silloin, kun asuin vielä yksin. Asunto tuntui aina jotenkin ankealta ja asumattomalta. Nyt sain purkaa päällimmäiset hääfiilikset heti keittiön pöydän ääressä ja pääsin valmiiksi lämmitettyyn saunaan pesemään pois juhlan pölyjä. Nukahdin onnellisena kuin pieni lapsi keittiöstä kuuluviin teenkeiton ääniin ja hiljaiseen jutteluun.

Häähepeniä

2007-02-02T15:31:00.000+02:00

Menin eilen ihan sekaisin ja ostin seuraavat vaatekappaleet:

* saumasukkahousut
* rintaliivit, joissa on kukka- ja lehtikirjailuja
* lehmuksenvihreän pitsineuloksisen mohair-hartiahuivin, joka on kuin seittiä tai merilevää
* korvanapit vaaleanpunaisesta vuorikristallista

Nämä asusteet tuli maksamaan enemmän kuin itse mekko, jonka laitan serkun häihin (eikä sekään ollut ihan halpa), mutta nyt mulla on ehkä elämäni täydellisin juhla-asu, kun kokonaisuuteen kuuluu vielä mummilta perityt 20-luvun henkiset korkokengät ja äitin Espanjasta ostama lehmuksenvihreä laukku, jossa on helmiäiskoristeita. Nyt lähden valmistautumaan häähumuun!

Tunteita

2007-01-26T15:09:00.000+02:00

Onko tunteisiin koskaan luottamista? Voiko niiden varaan rakentaa muutakin kuin kauniita haavekuvia, joissa huulet painautuvat huulia vasten, pehmeä käsi kulkee iholla kuin vene varhain aamuisella joella?

Tunteet ovat johdattaneet minut ostamaan hammasharjoja asuntoihin, joissa olen viettänyt vasta muutamia öitä. Ne ovat saaneet minut pakkamaan pienen mustan reppuni ja astumaan viikko toisensa jälkeen perjantai-iltapäivän Pendolinoon. Ne ovat riistäneet minut aamuyöllä lämpimästä sängystäni pyörän selkään, humaltuneen runoilijan syliin. Ne ovat saaneet minut itkemään rähmälläni Uuden ylioppilastalon ylimmän kerroksen aulan lattialla kesken kirjallisuudenopiskelijoiden bileiden ja juoksemaan sukkasillani hankeen ulvomaan uuden vuoden ensimmäisenä yönä Hailuodossa. Ne ovat kuristaneet kurkkuani katsoessani kuvaa lintumiehen vastasyntyneestä tyttärestä, jolla on samanlainen ylähuuli kuin lintumiehellä. Ne ovat pilanneet yhden Mari Boinen konsertin, jonka aikana olen vain sydän levottomana etsinyt sitä yhtä harmaata luhkaa ja ruskeita silmiä vellovasta yleisömerestä. Niiden vuoksi olen juonut pullollisen punaviiniä kuunnellen Cranberriesin Emptyä ja vuodattaen katkeria kyyneleitä päiväkirjani lehdille. Niiden vuoksi olen istunut Aurajoen rannalla vollottaen puhelimeen, että miksi minä aina onnistun rakastumaan vääriin miehiin?

Kokemukseni mukaan tunteisiin ei pääsääntöisesti ole liiemmin luottamista.

Ja jostakin ne aina uudelleen hiipivät mielen sopukoihin, ja jonakin iltana sitä vain huomaa, että mikäs tämä on, lämmin hahmo keskellä syäntäni.

Kotitunteita, osa 2

2007-01-22T16:16:00.000+02:00

Harakanpesästä on tullut minun koti. Keittiön ikkunassa on äitin vanha oranssi verho, seinällä Marimekon jäännöspalakorista löytynyt Kaivo-kangas, kaapinovissa japanilainen eläinkalenteri, joululahja Mustikaltani.

Viikonloppuna elimme kämppisten kanssa harmonista perhe-elämää. Lauantaina autoilimme yhdessä isoille kirpputoreille keskustan ulkopuolelle ja saimme saaliiksi mm. peilin, taulun, tuolin, kolme turkoosinvihreää juomalasia, teelusikoita ja punaisen kylpyankan. Iltasella tilkitiiin kierrätysvillalla ikkunoita ja poltettiin talven ensimmäinen pesällinen puuhellassa. Laitoin Niksun kanssa kasvisruokaa. Lauantaina katsottiin Avara luonto, sunnuntaina Poirot-elokuva (voiko olla parempia perhe-ohjelmia?), kylki kyljessä lattiatyynyillä istuen (meidän telkkaria katsotaan jääkaappikylmällä porrastasanteella, johon ei todellakaan mahdu sohvaa).

Pakkanen kiristyi. Haaveilin siskonpedistä keittiössä, talon lämpimimmässä huoneessa.

Sunnuntai-iltana saunottiin. Höyry pakeni pukuhuoneen avonaisesta ovesta taivaalle kuin kiihkeä surviaisparvi, tähdet näkyivät pihalle, lumi narskui kumisaappaiden alla. Makasin lauteilla jälkilöylyistä nautiskellen, ihmettelin ja hellin sitä kaikkea mikä sisälläni liikkui.

Eikö koti ole juuri sellainen paikka, joka pidetään yhdessä lämpimänä ja jossa saa mahansa täyteen hyvää ruokaa?

Hopealanka

2007-01-19T17:44:00.000+02:00

Eilen mieleeni muistui jostain Raija Siekkisen "Kesän viimeinen päivä" -novellin kohta:

Hitaasti oli kasvanut jokin tunne. Oli näkynyt koko elämä, virheineen ja erehdyksineen ja päätöksineen, sotkuisena, kokonaisena silti, ja yö yöltä asiat olivat asettuneet järjestykseen, jonka läpi kuulsi hauras, ohut linja, kuin hopealanka, paikoin lähes poikki hiertynyt.

Joskus ei ole mitään lankaa, jota seuraten voisi löytää ulos labyrintistä, ei ohjenuoraa, polkua, reittiä, joka piirtyisi mielen kartalle. Sitä hortoilee pimeässä metsässä kuin suunnistaja, jonka kompassineula on epäkunnossa, pohjoinen hukassa. Tekee mieli jäädä kuusen alle itkemään.

Ja sitten taas tulevat ne päivät, jolloin hopealanka, punainen lanka, elämän lanka hohtaa kirkkaana ja selkeänä, sydämen kompassineula näyttää suunnan erehtymättä, askeleet löytävät suunnan.

---
Palasin syvyydestä kaikujen polkujen myötä
valoon,
tavoitin tien.

(Aale Tynni)

Itteä kuukletin

2007-01-18T16:46:00.000+02:00

Äkkillisessä narsisminpuuskassa kuukletin tänään itseni, ensimmäistä kertaa elämässäni jopa. Löytyi sitä sun tätä, mutta yhteen omaan juttuuni ihastuin jälkijättöisesti. Haastattelin Saila Susiluotoa silloin, kun Siivekkäät ja Hännäkkäät oli ilmestynyt, ja löysin haastattelusta ihania kohtia, kuten tämän:

"[Susiluodon runoissa] mies suojautuu kilven taakse, mutta nainen ei pelkää haavoittumista: Niin, sanoi nainen, lentelen, putoilen vähän väliä, paiskaudun maata vasten kädet auki, nousen, tiedäthän.

'Uskon siihen, että miehet menee naisia pohjattomammin rikki mennessään rikki. Kun yrittää kauheasti väistää kipua, yleensä aiheuttaa sitä itselleen enemmän. Alttiiksi asettuminen on aina riski, mutta yleensä se kannattaa', Susiluoto sanoo."

Ja haastattelun lopussa Susiluoto puhui Tuhannen ja yhden yön tarinoista, jossa hänen mukaansa "elämä ja rakkaus säilyvät kertomisen avulla".

Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Paljon satua, vähän totta. Sillä lailla tästä kaikesta voi selvitä.

Keltanaama

2007-01-18T10:27:00.000+02:00

Sinä olet tuossa kuvassa ihan keltainen, huomioi työkaverini. (Tarvitsin kolmen työkaverin tukea ja opastusta saadakseni kuvan tuohon missä sen kuuluu olla. Kuinka monta humanistia tarvitaan lisäämään blogiin valokuva...?)

Niin olenkin ihan keltainen, koska kello on viisi aamulla, on kesäkuun alku, ja olen pohjoisessa. Seison taksijonossa, vielä varsin onnellisessa laskuhumalassa, joka oli pian muuttuva horkkaiseksi kiroiluksi niiden perään, jotka ottivat yksin kokonaisen tilataksin ja jättivät meidät 200 jonottajaa tärisemään kylmästä jalkakäytävälle. Mutta hetken aikaa nousevan auringon valo osui meihin, sitä tulvi koko mukulakivisen kadun leveydeltä kasvoillemme, ja sen valon perässä vaellan taas kuuden kuukauden kuluttua kohti pohjoista.

Kuvan otti Sasu, kiitos! Kuvassa vieressäni oli myös Sanna, joka kiroili jonossa vielä julmetummin kuin minä, kiitos jonotusseurasta ja adrenaliinista!

Syvänmeren hautavajoamasta aallonharjalle

2007-01-17T11:00:00.000+02:00

Opettaminen (ja elämä muutenkin) on viime päivinä ollut yhtä flow-tilaa. Virtuaaliset mahjong-palikat ovat huuhtoutuneet virran mukana joillekin kaukaisille rannoille. Työpöydälleni on jostain leijunut tuoreita, hyvin kirjoitettuja teoksia, joista voin ammentaa mielin määrin uutta tietoa opiskelijoille jaettavaksi. Saan pitkin päivää ja iltaisinkin ilmestyksenomaisia visioita siitä, mitä kaikkea kursseillani voisi tehdä ja minkä voisi tehdä edellisvuosia paremmin. Viime perjantaina hahmottelin tuosta noin vain toisen kurssini aikataulun koko keväälle, vaikka olen aina kokenut aikataulun tekemisen perusturvallisuutta järkyttävänä ja ahdistavana prosessina. Eilisellä luennolla puhuin niin innoissani, etten muista koska viimeksi. Ja harjoitusryhmässä opiskelijat keskustelivat niin iloisesti ja fiksusti, että olisin halunnut tunnin lopuksi halata niitä kaikkia.

Muistaakseni viime syksyn ensimmäisella opetusviikolla olin viimeksi näin täynnä rakkautta opettamista kohtaan.

Se on kyllä kumma, että sitten kun on huonompi kiiri, kaikki onnistumisen ja ilon elämykset pyyhkiytyvät pois, mitätöityvät täysin. Viime kuukausien ajan olen tuntenut olevani enemmän tai vähemmän paskan opettajan ja paskan työntekijän ruumiillistuma, joka lukaisee juuri ennen luentoa vanhat kalvot läpi ja käy pöpisemässä vanhat juttunsa innottomasti, haukotuksia vastaan hangoitellen.

On niitä kausia, ja sitten on taas näitä kausia. Eilen illalla yllätin itseni ajattelemasta, että olisinko sittenkään valmis luopumaan niistä kausista, koska silloin nämä eivät tuntuisi niin hengästyttävän ihanilta. Vähän sama juttu kuin krapulassa ja siitä elpymisessä: ilman pieniä kuolemia ei muista, kuinka hyvältä tuntuu, kun herää aamulla siihen, ettei tunnu pahalta.

Toisaalta olisi mahtavaa, jos aallonharjojen energiaa voisi jotenkin pullottaa ja säilöä ruokakomeroon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten ottaa tujauksen niinä aamuina, kun sänky on syvä kuin hautavajoama ja alkava päivä painaa kuin sen yllä kuin kymmenen kilometriä valtameren vettä.

Hieman huolestuneena olen tarkkaillut sitä, että iloisuuteni purkautuu myös kasvaneena haluna kuluttaa ja hankkia materiaa. Tällä hetkellä minulla on yksi kantava kulutus-unelma: haluan kannettavan tietokoneen. Ehkä syvän rubiininpunaisen - onko sellaisia? (Siis värihän on tärkein ostopäätökseen vaikuttava tekijä, niin kuin autoissakin.) Ja laajakaistayhteyden haluan Harakanpesäämme, johon olen muuten totaalisen uudelleenrakastunut. Oi ihana puusaunamme, lattialankkumme, vetoiset nurkat, 40-luvun aaltoilevat ikkunalasit ja kauniisti kaiverretut puitteet, vanhat lonksottavat keittiönkaapit, talviuntaan nukkuva kuisti ja vintit katonharjojen suojissa. En halua muuttaa pois, mutta laajakaistan haluan.

Lunta ja asanoita

2007-01-14T19:00:00.000+02:00

Lumimyräkkä! Paarustin pehmeässä lumessa työhuoneelle erittäin asianmukaisesti varustautuneena: jalassa upouudet tuulihousut (!!) ja goretex-talviulkoilukengät, korvilla läpät, käsissä kaksinkertaiset lapaset. Sisällä tuli niin kuuma, että piti riisua tuulihousut kokonaan pois. Nyt istun siis työkoneellani kalsareissa ja fleecessä ja juon välillä mehua suoraan purkista. Ihan kuin olisin juuri tullut takaisin mökkiin hiihtoretken jälkeen.

Minulla on ollut ehkä elämäni tervehenkisin viikonloppu, joka on sisältänyt seuraavia asioita:

astangajoogakurssi (pe-illasta su-iltapäivään)
liikuntavaateostoksia alennusmyynneistä (ne tuulihousut, jumppahousut ja kaksi jumppapaitaa)
kirpputoriostoksia (12 lusikkaa)
kävelyä pakkasilmassa (n. 1h)
luomukasvisruuan laittoa ja syömistä (sieni-tattari-muhennos, ohje teoksessa Härkäpapua sarvista)
oman huoneen, keittiön ja vessan sisustusta (sisustuselementit omista kaapeista ja laatikoista sekä kämppisten jäämistöistä)
Yogi-teen juontia (Bright mood!)
lämminhenkistä keittiösosiaalisuutta kämppisten ja ex-kämppisten kanssa
vanhojen cd-levyjen ja c-kasettien kuuntelua (mm. Björk, CMX, Suzanne Vega, Dave Lindholm)
venyttelyä oman huoneen vetoisella lattialla pellavamaton ja villapeiton päällä

Jopa lauantaikarkit oli tavallista tervehenkisempiä, eikä edes itse ostettuja: lakua kämppiksen muuttoa varten ostetusta pussista, joka syötiin yhteisestä sopimuksesta loppuun jo muuttoa edeltävänä iltana.

Joogakurssi oli aivan ihana. Lauantain tunnin loppurentoutuksessa minulla oli taivaallinen, itkettävän hyvä olo. Sellainen minulla on ollut vain pari kertaa aikaisemmin: elämäni ensimmäisen shiatsun jälkeen ja toisen kerran viimekeväisen shiatsu-hoidon jälkeen.

"Jos huomaat jonkin kivun, muista, että sinä et ole se kipu", opettaja sanoi. Se lause sai minut melkein itkemään, se oli kuin jokin synninpäästö tai sovitus. Enkä ajattele vain fyysistä kipua.

Tänä aamuna olinkin kyllä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin. Uskomatonta, kuinka kaikki lihakset voivat olla yhtä aikaa näin hellinä. Jalat ja kädet koko pituudeltaan, rintaranka edestä ja takaa, kyljet, lapaluiden liikuttajat, vatsa. Saa nähdä pääsenkö huomenna sängystä ylös.

Mutta olen kuitenkin jo valinnut, minkävärisen joogamaton haluan ostaa: auringonkeltaisen.

Kihelmöintiä

2007-01-12T17:59:00.000+02:00

Eilen illalla pakkanen alkoi kiristyä. Kotipihalta näkyivät tähdet.

Aamulla pensasaita oli kuurassa, sammaleinen nurmikko oli kuurassa, pyöränpenkki oli kuurassa. Savinen maa kuusenjuuressa oli karahtanut jäiseksi, siihen olivat ikuistuneet edellispäivien pyöränjäljet ja kumisaapasaskeleet. Harakka kirskutteli tammenoksalla, sen kaveri kopisteli kynsillään pihasaunan kuuraista peltikattoa.

Tiet olivat aivan kuivat ja sulat, mutta ensimmäistä kertaa tuntui talvipyöräilyltä. Nenäontelo kauhistui kylmää sisäänhengitysilmaa, vedet kihahtivat silmiin. Sormenpäitä nipisteli, vaikka laitoin lapasten alle villahanskat. Kylmyys livahteli kaulaliinan ohi iholle.

Mäntyjen takaa paistoi aurinko, kelmeä talvitähti. Sula järvenselkä höyrysi korkealle maisemaan, höyry muuttui auringonvalossa nektariksi.

Asiat näkyivät kirkkaammin kuin viikkokausiin. Puiden latvustot, paloportaiden simpukkakierre talon päädyssä, koivujen väliin kasvanut pahka, joka oli kuin lähekkäisten runkojen yhteinen elin, istukka.

Sisään tultua iholla ja vaatteissa säilyi pitkään pakkasen tuoksu.

Mieli kihelmöi kuin lämpenevät sormenpäät tai puutunut raaja, johon veri sykähtelee takaisin. Ahnehdin pakkasilmaa kuin janoinen.

Yhteinen kattila

2007-01-10T21:18:00.000+02:00

Join juuri lasillisen portviiniä kohta 81-vuotiaan mummini kanssa kylpylähotellin tanssiravintolan baarissa. 4 cl kauniista jalallisesta lasista, joka oli niin pieni että nenä oli juodessa koko ajan tiellä. Puhuttiin serkkujen ja siskojen häistä ja heiloista, mummin 85-vuotiaan poikakaverin tahdistimesta ja verenohennuslääkkeestä, sukuun naitujen vävyjen ja ex-vävyjen ominaisuuksista, ruuansulatuksesta ja mielialoista. Ravintolassa oli alkamassa naistentanssit, varttuneita rouvia vaappui paikalle korkokengissään ja heiluvissa helmoissaan, meitä mummin kanssa nauratti. Jotkut toiset kuntoutuksessa olevat veteraanit olivat kuulemma käyneet iltaisin tanssimassa, mummi ei enää ollut vaivautunut.

Kaupunkiin palattuani muistin mummilta joitakin vuosia sitten saamani kirjeen, jossa mummi kirjoitti korumaisella kaunokirjoituksellaan, kuinka toivoisi elävänsä ainakin niin pitkään, että saisi nähdä minut ja vanhemmat serkkuni morsiamina. Kauhukseni tajusin, että siitä kirjeestä on seitsemän vuotta aikaa, eikä edelleenkään ole mitään tietoa siitä, kuinka kauan mummi-parka saa vielä sinnitellä elävien kirjoissa.

Aiemmin päivällä kävin Stockmannin hääpalvelussa varaamassa lahjan serkun ja tämän sulhasen lahjalistalta. Aluslakanoita, Pentikin astiastoa, rautapata, lihaveitsi, puna- ja valkoviinilaseja, pursotinpussi... Tuollaisissa listoissa on jotain häkellyttävää: nämä asiat yhteisestä elämästämme vielä puuttuvat, mutta eivätpä puutu kauan! Tunnen pelonsekaista ihailua ihmisiä kohtaan, jotka osaavat valita, mitä kahviserviisiä ja viinilasisarjaa haluavat täydentää ja minkä värisiä aluslakanoita tarvitsevat. Ja mikä hämmästyttävämpää, osaavat valita itselleen kumppanin, jonka kanssa sitä lahjalistaa aletaan suunnitella.

Pakko myöntää: lahjalistat ovat kauhean käteviä. Valitsin kiltisti listalta Pentikin kahvipurkin (kannella), ja Visa-kortin numero ja voimassaoloaika näihin ruutuihin, kiitos. Ehkä olisi pitänyt repäistä ja ostaa vaikka pari vuohta Afrikkaan. Minusta se olisi hienompi lahja kuin kahvipurkki, mutta taitaa olla myöhäistä perua.

Tämän jälkijättöisen lahjalistakapinoinnin taustalta paljastuu tietysti kalvava epätietoisuus siitä, tulenko minä itse koskaan ostamaan ensimmäistäkään yhteistä kattilaa kenenkään kanssa. (Viime syksynä ostin kyllä kirpparilta teräskattilan kommuunimme yhteiskäyttöön, mutta sitä ei tosiaankaan lasketa.) Tähän asti en ole päässyt yhteiselämässä juuri sen pidemmälle, kuin että minulle on ostettu oma hammasharja miehen vessan hyllylle (ja se ostetaan usein heti suhteen alkumetreillä, epärealistisessa ihastumisen tilassa). Jossain vaiheessa minulla oli oma hammasharja kahden miehen asunnossa, mutta kummankaan kanssa en (enää) seurustellut. Niin ja iso osa irtaimistostani on edelleen eksäni kellarikomerossa, vaikka sillä on jo lapsi toisen naisen kanssa. Lähimmäs yhteistaloutta taisin päästä kymmenen vuotta sitten, kun sain ensimmäisen miesystäväni kanssa parkkisakon, joka maksettiin puoliksi.

Nimimerkki katkera vanhapiika -77!!!!

* * *

Pakko lisätä pehmentäväksi lopuksi: vaikkei sitä yhteistä kotia ja kattilaa vielä olekaan, jaan kuitenkin joka yö vuoteeni kahden ihanan kumppanin kanssa. Toinen makaa tyynyni vieressä, toinen jalkopäässä. Ensimmäinen on pieni plyysistä tehty susi, jolla on pitkä suukoteltava kuono, mustat nappisilmät ja oikea korva surumielisesti lurpallaan. Toinen taas on tädiltä joululahjaksi saatu täyskuminen kuumavesipullo, joka lämmittää uskollisesti jääkylmiä jalkojani iltaisin. Että ei ole iloton ja kylmä sinkunkaan sänky!

Uusi vuosi Ylä-Lapissa

2007-01-04T20:30:00.000+02:00

Vuoden vaihtumiseen valmistautuminen alkoi perjantaina Tornion Alkossa. Vaikutti siltä, että koko Norrbottenin lääni oli tullut paikalle halvan suomalaisen viinan perässä. Eräskin nuori ruotsalainen nuorimies kompastui tungoksessa skumppakoriini niin että siltä meinasi lentää nuuska huulesta.

Kun uudenvuoden aatonaattona matkasin kohti Ylä-Lappia, olin jälleen kerran vaikuttunut siitä, kuinka paljon pimeyttä Suomeen mahtuu. Bussinikkunoiden ulkopuolella näkyi suuren osan ajasta pelkkää mustaa, ikään kuin olisimme ajaneet pimeässä nesteessä. Ihmeellisellä varmuudella jotkut matkustajista tiesivät, missä kohtaa pimeyttä heidän täytyy painaa nappia jäädäkseen pois kotipysäkillä. Jouluvalaistut taajamat putkahtivat pimeydestä täysin sattumanvaraisen tuntuisesti.

Vuosi vaihtui Inarin Ranta-Marissa, jonne hankkiuduimme hyvässä skumppanosteessa. Olin heti täydessä karaoke-valmiudessa, antaumuksella tulkitsemani Kaksoiselämää veti tanssilattian täyteen ja vähän myöhemmin annoin tulla sydämeni pohjasta: "Ja elämä on helppoo, silloin kun on joku, josta pitää kii..." Ystävätär esitti vaikuttavin ruumiinliikkein tehostettuna Kikan klassikon Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, minä komppasin kertosäkeessä. Tanssimaankin päästiin, partnereiden iät vaihtelivat yhdeksästätoista kuuteenkymmeneen.

Kun aamuyöstä purkauduimme Rantsusta Inarin raitille, tunsin oloni niin karnevalistiseksi, että varastin jäätelön ovensuussa olevasta pakastearkusta. "Joukossanne on kriminaali", julistin terassilla roikkuvalle seurueelle ja tarjoilin Magnumia kaikille haluaville. Tulin kuitenkin nopeasti synnintuntoon ja kävin sisällä tunnustamassa varkauteni.

Kun puoliltapäivin avasin silmäni, kymmenen sentin päästä kasvoistani oli kolmivuotiaan säteilevä maitohammashymy: "Aika herätä!" Ensin kaikki vaikutti hyvältä, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että kohtalonani oli hirmuinen sappineste-krapula. Annoin ylen sellaisella voimalla, että seuraavana päivänä ihmettelin, olenko kenties tehnyt humalaspäissäni vatsalihasliikkeitä, kun lihakset oli niin hellinä. Ystävätär oli myös huonossa jamassa, saimme ohjeeksi maata mahdollisimman liikkumatta ja syödä hitaasti löysää kauravelliä, jota oli keitetty meidän elvyttämiseksemme. En voinut syödä lusikallistakaan, en voinut oikeastaan edes puhua. Olin jo unohtanut, että ihmisellä voi olla niin paha olo, ettei voi suutaan avata.

Kaikesta kauheudesta huolimatta Inarin taivas oli kirkas, kaamosaurinko luovutti sille taivaanrannantakaisen valonsa ja sai harvat pilvenhahtuvat punertumaan, ja Inarijärven ylle nousi melkein täysi kuu. Ajoimme kirkonkylältä Konesjärvelle, minä istuin takapenkillä turvakaukalon ja lastenistuimen välissä ja ajattelin, etten anna ikinä itselleni anteeksi jos vuoden 2007 ensimmäisenä päivänä oksennan autossa Kappahlin muovipussiin melkein kolmevuotiaan ja melkein neljäkuukautisen lapsen välissä. En oksentanut. Alkuillasta koin krapula-ylösnousemuksen, söin jumalaista Konesjärven rautua ja ranskalaisia ja olin melkein sitä mieltä, että kannatti olla krapulassa, koska siitä virkoaminen on niin ihanaa.

Ja ilta sen kun parani, aamuisen kauravellin keittäjä totisesti osaa jälkihuollon: tarjolla oli sipsejä, Mummon lihapullia ja Tutti frutti -karkkeja sekä Twin peaksin aloitusjakso. Olin valmis uuteen alkuun.

Ilo irti Perä-Pohjolassa, osa kaksi

2006-12-28T22:46:00.000+02:00

Tänä jouluna on naurettu moneen kertaan seuraavalle jutulle, joka osoittaa, kuinka globaalisti Tornion syrjäkylillä on ajateltu jo 50-luvulla:

Eräässä talossa Kantojärven kylässä kaivettiin uutta kaivoa. Naapurin isäntä, Iisakka nimeltään, oli muuttanut edellisvuonna Australiaan saakka. Kun kaivoa oli kaivettu jo hyvän aikaa, yksi kaivajista totesi tuskaantuneena: "Vettä ei tule, vaikka Iisakan Pekan perse kohta näkkyy."

Toinen klassikkojuttu kertoo Valtesta, jonka opettaja oli kansakoulussa pyytänyt oppilaita esittämään arvoituksia. Valte, joka yleensä oli varsin laiska viittaamaan, nosti kätensä. Opettaja antoi ilahtuneena Valtelle puheenvuoron. "Yö tullee, työ tullee, kaks karvaa yhteen mennee", Valte lausui vakavana. "Ulos luokasta!", huusi opettaja raivostuneena. Valte nousi hölmistyneenä paikaltaan ja opettajan ohi kävellessään tuumasi puoliääneen: "Mutta sehän on silmä."

Kotitunteita

2006-12-28T21:24:00.000+02:00

Kotona ollessa käy läpi sellaisia tunteita, joita ei tunne missään muualla, sisko totesi, kun tiskasimme äidin luona joulupäivän illallistiskejä. Kun tapaamme siskon kanssa omissa aikuiselämissämme, keskustelemme ja käyttäydymme kuin aikuiset konsanaan, mutta kotona taannumme helposti keskenkasvuiseen siskoskinasteluun, jollaista en voisi kuvitellakaan harrastavani kenenkään ystäväni kanssa. Enkä lakkaa ihmettelemästä, että edelleen kiukuttelen ja tiuskin äitille kuin kolmetoistavuotias.

Aatonaatonaattona minua vaivasi jouluvitutus, jota yritin käsitellä muun muassa kuuraamalla pyllynhajuisia lauteita. Saunan lattian kylmillä kaakeleilla konttiessani ajattelin kiukkuisena, että ensi jouluna en kyllä tule kotiin, vaikka kaikki itkien pyytäisivät. Jo seuraavana päivänä minua nauratti: aika radikaali ajatuksellinen irtiotto liki kolmekymmenvuotiaalta, ettei viettäisikään joulua äitin ja isin luona. Kiukkuni suli helläksi mieleksi. Aattona makasin flunssan vaivuttamana pirtin puusohvalla, jonka on tehnyt isoisäni isän veli, Ville-setä. Vilutti vähän, ja samalla oli lämmin olo. Katselin rakkaitani, jotka kattoivat joulupöytää, enkä olisi maailman kaikista huoneista halunnut olla missään muualla kuin siinä pirtissä.

Aattoyönä laitoin soimaan toivelahjani, Mari Boinen Idjagiedas-levyn. Makasin korva kaiuttimessa, sen saman levysoittimen edessä, jolla viisitoistavuotiaana soitimme sielunsisareni kanssa Simonin ja Garfunkelin The Greatest Hits -vinyyliä, siinä samassa kohtaa olohuoneen lattialla, missä itkimme hysteerisesti ja hurmioissamme Bridge Over Troubled Wateria. Voi voi minun kultalintuni, voi voi minun päiväyölintuseni, voi voi minua, Mari Boine lauloi, ja minä olin äkkiä kokonaan kotona, sielua ja ruumista myöten, selän alla ne samat lattialaudat, talon harjojen suojissa kaikki ne myöhään valvotut yöt, se suuri tila, joka yläkerran huoneissa öisin aukesi.

Syksyn saldo

2006-12-16T21:25:00.000+02:00

Viime päivinä olen lukenut nelisensataa sivua luentopäiväkirjoja ja kirjoittanut marginaaleihin noin 50 kertaa "teoksen nimi kursiiviin" tai "aakkosta lähteet tekijän nimen mukaan".

Viime kuukausina olen laskurin mukaan pelannut 649 erää mahjongia.

Syksy alkaa olla pulkassa.

Ilta työhuoneella

2006-12-14T20:11:00.000+02:00

Maisema työhuoneen ikkunan takana on niin pimeä, että vastapäisen talon sijaan ulkona näkyy huoneen peilikuva, loisteputkilamppu ja punaiset ilmoitustaulut. Tietokoneen keskusyksikkö rohisee omiaan ja vilkuttaa keltaista valoa pimeään.

Peikonlehti on kurottanut lehtensä ahnaasti päivien kitsasta valoa päin. Se näyttää siltä, että kiipeäisi ulos ruukustaan jos voisi. Ikkunalla roikkuva saniainen varistaa huoneenpuoleisia lehtiään, mutta vehka sen kun puskee varsistaan uusia heleänvihreitä lehtikääröjä, aivan kuin ei tietäisi pimeästä mitään.

Ohiajavan auton renkaiden äänestä kuulee, että asfaltti on märkää. Ulkona taitaa sataa, mutta sadetta ei erota pimeän läpi.

Paita haisee eilisillan kapakalta, tupakalta.

Mikään tässä huoneessa ei muistuta minua siitä, mutta ajattelen heinäkuun päivää, tivolia Tornionjoen rannassa, maailmanpyörää, joka nosti meidät korkealle, näytti meille merta kohti virtaavan joen, sen sillat ja sivuhaarat, koko sen ihanan voiman maiseman halki.

Toimeliaana

2006-11-29T18:52:00.000+02:00

Viime viikonloppuna minut valtasi outo tarmokkuus. Lauantaina hyökkäsin haravan kanssa pihalle vettyneiden lehtien kimppuun. Kyytiä saivat myös kotikuusen alaoksiin nojaavat pyöränraadot, ruukkuihinsa kuukahtaneet kesäkukkaset, hikiset laudeliinat ja pyykkipussissa muhineet kestositeet, sängyn alla ja vessan nurkissa vaanivat pölykoiralaumat ja keittiön lattilankkujen väliin juuttunut yksinäinen sarvimakarooni. Keitin ison kattilallisen porkkanasosekeittoa ja leivoin omena-puolukkapiirakkaa, harkitsin myös leipätaikinan alustusta. Lauantai-iltana kämppis yllätti minut lajittelemassa vessan roskiksen sisältöä maatuviin ja maatumattomiin jätteisiin - hanke, johon olin ollut aikeissa tarttua monasti tämän syksyn aikana.

Maanantaina, hoidettuani päivän opetuksen, venyttyäni BodyBalancessa soturiasentoihin ja joutsentaivutuksiin sekä piipahdettuani suutarilla, ompelijalla ja sukkahousukaupassa, istuin kotona lopen uupuneena ja halusin mennä nukkumaan puoli kahdeksalta.

Marraskuu on aika tehokas ylikuumenemissuoja.

Yrityksiä elämänhallintaan

2006-11-19T18:44:00.000+02:00

Viime päivien urotekoja:

Pesin tukan.

Leikkasin kynnet sekä sormista että varpaista.

Petasin pitkästä aikaa sängyn.

Pumppasin pyöränkumeihin ilmaa.

Vein kengät suutariin.

En maannut perjantai-iltana kotona vaan kävin elokuvissa ja join kaksi siideriäkin.

Kävin ekokaupassa ruokaostoksilla ja laitoin kotona luomukasvisruokaa.

Menin katsomaan tanssiesityksen.

Pesin kaksi koneellista pyykkiä.

Lähetin sähköposteja, jotka olisi pitänyt lähettää päiväkausia sitten.

Kirjoitin muutaman rivin henkitoreissaan riutuvaan blogiini.

Hyvä Hilla!

Kuuraa, lätäköitä

2006-11-07T20:47:00.000+02:00

Vuodenajat ovat jotenkin sekaisin.

Viikonloppuna oli kevättalvi, säteilevä helmikuu. Vastasatanutta lunta omenapuiden oksilla, oksien lomassa yksinjäänyt omena. Ilmassa kimmelsi puista satavia lumikiteitä.

Kun sunnuntaina palasin Sisä-Suomeen, täällä oli tammikuinen sydäntalvi, pakkasta 17 astetta. Savut nousivat piipuista pystysuorina pylväinä, edellisyön täysikuu oli oikeasta reunastaan aavistuksen litistynyt. Puut olivat umpikuurassa, jokainen oksa kukki suuria särmikkäitä kiteitä. Ja bussipysäkin takana olevassa koivussa vihreät lehdet kuuran alla.

Tänään on ollut loskakevät. Aamulla tuulessa oli hupenevan lumen kostea huhtikuinen tuoksu. Kaupunki on värjännyt penkat rusehtaviksi, risteyksissä on lätäköt.

Mutta illalla oli lopultakin marraskuu. Kävelin pimeässä järveä ympäri, mustaa asfalttia, litsuvaa lunta, koviksi poljettuja kaljamia, soraa. Sillalla tuuli korvasta sisään. Lahkeet kastuivat puolisääreen.

Eikä mieli tiedä vuodenaikaansa, mitä kaikesta pitäisi ajatella.

Iltamat Aapajoella

2006-11-01T20:21:00.000+02:00

Viime lauantaina isä soitti pohjoisesta ja kertoi, että makuuhuoneesta löytynyt perhonen elää edelleen. Kysyin, oliko isä antanut sille sokeria. Ei, mutta leijonaviinaa perhoselle oli kyllä tarjottu vahvistukseksi.

Isä ja sisko antoivat puhelimitse myös kuvauksen verrattomasta tavasta viettää lauantai-iltaa. Kas näin otetaan ilo irti Perä-Pohjolassa:

Hommataan kyyti. Varataan mukaan omat juomat, Lapin kultaa ja vähän teräviä. Ajetaan 20 kilometriä pimeään metsään, jonka keskeltä löytyy Aapajoen nuorisoseurantalo. Parkkipaikalla on ainakin sata autoa, sisällä kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Nautitaan iltamien perinteikkäästä ohjelmasta, kansanomaisesta näytelmästä, paikallispoliitikon puheesta ja viirien luovutuksesta. Ostetaan puffetista kahvia, lorautetaan sekaan taskulämmintä viskiä. Käydään tiuhaan tupakalla. Pihan puolella juodaan pelottomasti omista pulloista ja puhutaan kovaäänisesti puhelimessa, arvostellaan hieman poliitikkoa joka ei ole "omia miehiä", kehutaan vuolaasti iltamien yleistunnelmaa: "voi että kun sieki olisit täälä!" Tanssiorkesteria odotellessa jaagataan kuopukselle sopivaa sulhasehdokasta, mielellään sellaista jolla on navetta ja joka on vähintään kahdeksannen polven karunkilainen. Jossain vaiheessa iltaa tilataan lämmin mersu perseen alle, jätetään Aapajoki herran haltuun ja hurautetaan keskustan kantakapakkaan.

Lokakuun perhonen

2006-10-26T21:08:00.000+03:00

Välillä sumu tiivistyy tahmeaksi seitiksi, joka kietoutuu ympärille myrkyllisenä lamauttavana verkkona. Aamu jää saaliiksi sängyn satimeen.

Jotkin päivät ovat ahtaita onkaloita, joiden läpi täytyy edetä ryömien. Niiden ilma on ummehtunutta, moneen kertaan hengitettyä.

Iltaisin luolasto avartuu. Voi nousta seisomaan, tuntea kuinka jostain virtaa illan tuoksu. Seurata sitä kuin aukikerittyä lankaa, ulos, avoimen taivaan alle.

Joinakin öinä sanat palaavat kuin muuttolintujen parvi, kirkkaina ja voitokkaina. Itse on puu, johon ne laskeutuvat, laulavat ilmoille sen mikä humisee juurten hiljaisuudessa, sydänpuussa.

* * *

Viikko sitten yöjunan kehto heijasi minut pohjoiseen. Aamulla rääseikköinen maisema junanikkunan takana oli huurteessa, lokakuun aurinko osui siihen matalalta. Ajoimme isän kanssa karpalosuolle, joka oli vastavalossa niin valkea ja kirkas, että tuntui kuin olisi astumassa taivaaseen. Saappaat jättivät painaumia jäätyneeseen sammaleeseen. Karpalot olivat piilossa kuuraisten heinien alla, verenpunaisina, sormenpäitä kylmäävinä. Suussa niistä purskahti suon villi maku. Kyykistelin selkä aurinkoon päin, ja kun nousin ylös, olin suolla yksin. Isä oli kadonnut häikäisevään valoon. Sitten näin tutun hahmon kumartelemassa suon laidalla, joimme kahvit, siristelimme. Suon yli lensi korppeja raakkuen viestejään ylisestä ja alisesta.

Paluumatkalla poikkesimme järvelle, joka on antanut meille nimensä. Muutaman yön vahva syysjää tuntui jalan alla joustavalta kuin lapsen luut. Vanhin talo järven rannassa on yli kaksisataa vuotta vanha, hirret taivaiden ja säiden painamia. Kurkin sisään ikkunoista, jääpitsin ja lasin toisella puolella roikkuvan repeilleen verhopitsin läpi. Isoisäni isä on asunut siinä talossa, ja minun isäni on kyläillyt siellä lapsuudessan, kun järvelle ei vielä tullut tietä. "Käystä ampumassa lintu", isäntä oli komentanut poikaansa, kun vieraille piti saada tarjottavaa.

Kotona makuuhuoneen matolta löytyi nokkosperhonen siivet supussa, se oli ehkä herännyt kun patteri on naksautettu päälle, oliko se edes elossa. Mieleen lehahtavat perhosparvet heinäkuun kuumilta hiekkateiltä, talvi on tullut.