Ehkä en enää pelkää

Kesätyttö kirjoittaa pelosta ja sen voittamisesta ja väistämisestä. Olen kiinnittänyt työpöydälläni kököttävän tietokoneen keskusyksikön kylkeen Johanna Venhon runon, jossa puhutaan samoista asioista:

Ehkä en enää pelkää
kuten ennen, hän sanoi
rantauduttuaan, ehkä sydän
on yksinäinen lokki, sirpalekirkaisu ulapan yllä,
mutta sen kanssa elän. Vaiti taittuva kaari
merenselän yli, rakeina satava taivasvalo, pyörteinen syvyys
joka houkuttaa, lupaa kaiken. Yhtään venettä ei tullut
tällä matkalla vastaan. - Miten kaita siivekäs,
nyrkkilintu, huusi itselleen pesän
hiljaisuuteen, ei se kuollut, merkillisen lujasti
se nyt toistaa, itkeekö vai nauraa
ettei enää pelkää

(Johanna Venho, Postia Saturnukseen)

Minäkin olen pelännyt, ehkä eniten itseäni ja mieleeni aukeavia "pyörteisiä syvyyksiä", mustaa aurinkoa, joka vetää puoleensa, aina uudelleen. Ja sitten kun saan nenäni taas syvyyksien pinnalle ja oman painovoimani takaisin (tuo ei taida olla tieteellisesti ihan pätevä ilmaus), ajattelen, että ehkä en enää pelkää.

"Pitäisikö pelkonsa yrittää voittaa vai hyväksyä?", kesätyttö kysyy. Minä ajattelen, että sekä että. Kun pelon on hyväksynyt, sen on oikeastaan jo voittanut. Jos katsoo pelotta pelkoaan silmiin, on jo rohkea. Itse en usko, etten enää pelkäisi, mutta ehkä en enää pelkää niin paljon pelkäämistä.

Kun nyt kerran lähdin runositaatti-linjalle, lainaan tähän myös Paavo Haavikkoa, jonka runo on myös sinitarralla keskusyksikön kyljessä (lintuteema jatkuu):

Telkkä, hyvin vaatelias, vesilinnut

yleensäkin,

kotkat, haikarat, kurjet pyytävät maailmassa

mahdottomia,

elättävät monia

ihmisiä,

niin hyväätarkoittavia byrokraatteja,

riistäjiä,

lepakko ei pyydä muuta kuin että talosi on vanha,

sen verran rikki,

lepakko ei pyydä sinulta muuta kuin että

sinä,

mielesi on rikki sen verran

että siinä voi asua, katon alla, että

sitä ei ole varaa korjata,

ei ole pakko

myydä

niin se kysyy, nahkalintu, sinulta

pysyväistä mieltä.

(Paavo Haavikko, Viiniä, kirjoitusta)

Tuo on minusta niin lohdullinen: että on olentoja, joiden ainoa vaatimus on se, ettei paikat ole ihan kunnossa, ja että juuri se rikkinäisyys on pysyväistä. Ainakin oma vinttini on sen verran hatara, että Haavikon lepakkojen vaatimukset täyttyvät varmasti.

Nyt lähden leipomaan puolukkapiirakkaa.