Kymmenen vuoden takaa
Olin viikonlopun luokkakokouksessa Oulussa. Lähdin matkaan jo perjantai-aamuna, ja ajattelin, että etsin Oulusta nettikahvilan, jossa voin kirjoittaa, mutta viikonloppu oli niin täysipainoisen nostalginen, ettei minulla riittänyt aikaa eikä edes kiinnostusta askarrella nykymedian parissa.
Ennen kuin kirjoitan luokkakokouksesta enempää, täytyy tehdä vähän metatilitystä, eli kertoa, miltä bloggaaminen tällä hetkellä tuntuu. Olen nimittäin ollut vähän kauhuissani kirjoitettuani viimeksi muutaman rivin entisistä miesystävistäni. Siihen asti olin kirjoittanut vain itsestäni ja siten myös ollut vastuussa vain itselleni. Ajattelin jo, että poistan sen edellisen postaukseni, koska minua alkoi pelottaa, että kirjoitukseni loukkaavat jotakuta josta kirjoitan. Eilen illalla kuitenkin mietin, että kaikki peitenimet, jotka suunnittelin ottavani käyttöön ja jotka julkistin viime torstaina, on rakkaudella annettu, eikä kukaan voi niistä loukkaantua. En silti tiedä, haluanko tai osaanko oikeasti käyttää niitä täällä blogissa, enkä myöskään tiedä, miten osaan kirjoittaa muista ihmisistä. Ehkä en ala ainakaan rääpimään menneisyyttä, vaan kirjoitan päivä kerrallaan siitä, mitä minun ja muiden ihmisten välillä tapahtuu.
Ehkä se, mitä säikähdin, liittyy siihen, että koen muista ihmisistä kirjoittamisen jonkinlaisena vallankäyttönä. Minua on eilen syytetty kovin sanoin vallankäytöstä, ei kylläkään tähän blogiin liittyen ja mielestäni perusteettomasti, mutta ehkä tuo syytös silti lisää varovaisuuttani sen suhteen, mitä voin kirjoittaa muista. Niin tai näin, blogini on lähtökohtaisesti avoimen narsistinen hanke: itsestäni tulen varmasti kirjoittamaan ylivoimaisesti eniten. :) Mutta tietenkään ei ole mitään itseä ilman suhdetta muihin.
Asuin Oulussa lukion toisen ja kolmannen luokan ajan, ja viimeksi olen käynyt siellä suunnilleen kahdeksan vuotta sitten. Olen tietysti ollut monesti läpikulkumatkalla, mutta nyt viivyin Oulussa kokonaisen viikonlopun perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan, ja olin kaupunkiin aivan ihastunut. Keskustassa on paljon enemmän vanhoja rakennuksia kuin nykyisessä kotikaupungissani, ja toisaalta siitä on tullut paljon vilkkaampi ja eloisampi kuin mitä se oli lukiovuosinani: jonkinlaisena mittatikkuna voinee pitää sitä, että Rotuaarille on tullut jopa sushi-baari. Koska olen pohjoisesta kotoisin, minuun vetoaa myös Oulun pohjoisuus: puistoissa kasvaa enimmäkseen koivuja, Laanaojan varteen oli istutettu kulleroita (!!) ja aamuneljän auringonvalo taksijonossa palellessa oli vertaansa vailla. Helsingissä ei ole ikinä sellaista pohjoista valoa, niin paljon kaunista kuin siellä onkin. Olen ajatellut asiaa ennenkin, mutta nyt tuli hyvin vahvasti sellainen olo, että voisin joskus mielelläni asua Oulussa.
Nostalgisia tekoja: siiderit Wingerissä (lukiovuosien lempibaari), yö entisen vuokraisän(nän) luona (asuin lukioajan tuttavaperheemme luona), halaukset eläkkeelle jäävän, ihanan äidinkielenopettajan kanssa (joka vaikutti aika paljon siihen, että lähdin opiskelemaan kirjallisuutta), vierailu lyskalla ja entisissä luokkahuoneissa, ysäribiisien joraaminen luokkakavereiden kanssa, nauruun kuoleminen penkkarivideon äärelle, rokkibiisien tahdissa bailaaminen Nelivitosen ahtaassa kellarissa (Oulun klassisin tanssimesta), yö rakkaan Jossu-ystävän kotona kolmen muun lukioajan parhaan ystävän kanssa, pitkälliset perhe- ja parisuhdekeskustelut Jossun ja Piian kanssa sunnuntaina. Mitään ei jäänyt puuttumaan, kaiken sain.
Yksi mieltä ilahduttanut huomio oli se, että kaikki luokkakaverit, varsinkin naispuoliset, näyttivät hehkeiltä ja itsensä löytäneiltä, paljon paremmilta kuin silloin alle kaksikymppisinä. Tämä havainto hälvensi kolmenkympinkriisiäni, joka alkuvuodesta hieman nosti päätään (en kyllä vielä ole kolmeakymmentä, mutta olen näköjään päättänyt kriisiytyä hyvissä ajoin).
Joku totesi lukiovuosien olleen elämän parasta aikaa. En kyllä todellakaan voi olla samaa mieltä. Silloin tapahtui paljon ihania asioita, ja Jossun mahtavia valokuva-albumeja katsellessa muistui mieleen paljon hauskoja seikkailuja, jotka oli jo unohtuneet. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin aika hukassa silloin, enkä paljonkaan tiennyt, mitä elämältä haluan (paitsi suuria tunteita ja poikakaverin, jollaisen sain oikeasti vasta 19-vuotiaana, ellei lasketa sitä, joka minulla oli kun olin 16 v., ja sitä en ole tavannut laskea, enkä myöskään lukiovuosieni suurta rakkautta, jonka kanssa en koskaan virallisesti seurustellut). En nyt suin surmin halua väittää, että elämänkuvioni olisi edelleenkään mitenkään selkeä saati valmis, mutta kyllä minä totisesti tiedän itsestäni enemmän kuin lukiovuosina, ja se tuntuu hyvältä.
Olen monesti sanonut, että en kaipaa yhtäkään mennyttä elämänvaihetta, vaikka kaikkiin ikäkausiin liittyy paljon hyviäkin musitoja. Aikuiseksi kasvaminen on ollut aika haastavaa, ja se on edelleen pahasti kesken, enkä todellakaan haikaile mitään nuoruuden villejä päiviä. Oulun reissulla muistui mieleen eräätkin luokkabileet, joissa itkin hysteerisesti vessan peilin ääressä, tuijotin peilikuvaani ja hoin sille, että "minä en tunne sinua" (alkoholilla oli osuutta asiaan). Lopulta suostuin tulemaan vessasta ulos ja antauduin luokkakaverieni lohdutettavaksi, ja yön vietin bileiden isännän pikkuveljen parvisängyssä, rinnallani miespuolinen ikätoveri, joka teki tutkimusretkiä alushousuihini, mistä en erityisemmin osannut nauttia. Siis oikeasti, kuka kaipaa niitä vuosia, kun oli 17??
Mutta kyllä minä sitä penkkarividota ja niitä valokuvia katsellessa olin myös sitä mieltä, että me oltiin aivan ihania silloin, kun me oltiin vasta 18.
Ennen kuin kirjoitan luokkakokouksesta enempää, täytyy tehdä vähän metatilitystä, eli kertoa, miltä bloggaaminen tällä hetkellä tuntuu. Olen nimittäin ollut vähän kauhuissani kirjoitettuani viimeksi muutaman rivin entisistä miesystävistäni. Siihen asti olin kirjoittanut vain itsestäni ja siten myös ollut vastuussa vain itselleni. Ajattelin jo, että poistan sen edellisen postaukseni, koska minua alkoi pelottaa, että kirjoitukseni loukkaavat jotakuta josta kirjoitan. Eilen illalla kuitenkin mietin, että kaikki peitenimet, jotka suunnittelin ottavani käyttöön ja jotka julkistin viime torstaina, on rakkaudella annettu, eikä kukaan voi niistä loukkaantua. En silti tiedä, haluanko tai osaanko oikeasti käyttää niitä täällä blogissa, enkä myöskään tiedä, miten osaan kirjoittaa muista ihmisistä. Ehkä en ala ainakaan rääpimään menneisyyttä, vaan kirjoitan päivä kerrallaan siitä, mitä minun ja muiden ihmisten välillä tapahtuu.
Ehkä se, mitä säikähdin, liittyy siihen, että koen muista ihmisistä kirjoittamisen jonkinlaisena vallankäyttönä. Minua on eilen syytetty kovin sanoin vallankäytöstä, ei kylläkään tähän blogiin liittyen ja mielestäni perusteettomasti, mutta ehkä tuo syytös silti lisää varovaisuuttani sen suhteen, mitä voin kirjoittaa muista. Niin tai näin, blogini on lähtökohtaisesti avoimen narsistinen hanke: itsestäni tulen varmasti kirjoittamaan ylivoimaisesti eniten. :) Mutta tietenkään ei ole mitään itseä ilman suhdetta muihin.
Asuin Oulussa lukion toisen ja kolmannen luokan ajan, ja viimeksi olen käynyt siellä suunnilleen kahdeksan vuotta sitten. Olen tietysti ollut monesti läpikulkumatkalla, mutta nyt viivyin Oulussa kokonaisen viikonlopun perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan, ja olin kaupunkiin aivan ihastunut. Keskustassa on paljon enemmän vanhoja rakennuksia kuin nykyisessä kotikaupungissani, ja toisaalta siitä on tullut paljon vilkkaampi ja eloisampi kuin mitä se oli lukiovuosinani: jonkinlaisena mittatikkuna voinee pitää sitä, että Rotuaarille on tullut jopa sushi-baari. Koska olen pohjoisesta kotoisin, minuun vetoaa myös Oulun pohjoisuus: puistoissa kasvaa enimmäkseen koivuja, Laanaojan varteen oli istutettu kulleroita (!!) ja aamuneljän auringonvalo taksijonossa palellessa oli vertaansa vailla. Helsingissä ei ole ikinä sellaista pohjoista valoa, niin paljon kaunista kuin siellä onkin. Olen ajatellut asiaa ennenkin, mutta nyt tuli hyvin vahvasti sellainen olo, että voisin joskus mielelläni asua Oulussa.
Nostalgisia tekoja: siiderit Wingerissä (lukiovuosien lempibaari), yö entisen vuokraisän(nän) luona (asuin lukioajan tuttavaperheemme luona), halaukset eläkkeelle jäävän, ihanan äidinkielenopettajan kanssa (joka vaikutti aika paljon siihen, että lähdin opiskelemaan kirjallisuutta), vierailu lyskalla ja entisissä luokkahuoneissa, ysäribiisien joraaminen luokkakavereiden kanssa, nauruun kuoleminen penkkarivideon äärelle, rokkibiisien tahdissa bailaaminen Nelivitosen ahtaassa kellarissa (Oulun klassisin tanssimesta), yö rakkaan Jossu-ystävän kotona kolmen muun lukioajan parhaan ystävän kanssa, pitkälliset perhe- ja parisuhdekeskustelut Jossun ja Piian kanssa sunnuntaina. Mitään ei jäänyt puuttumaan, kaiken sain.
Yksi mieltä ilahduttanut huomio oli se, että kaikki luokkakaverit, varsinkin naispuoliset, näyttivät hehkeiltä ja itsensä löytäneiltä, paljon paremmilta kuin silloin alle kaksikymppisinä. Tämä havainto hälvensi kolmenkympinkriisiäni, joka alkuvuodesta hieman nosti päätään (en kyllä vielä ole kolmeakymmentä, mutta olen näköjään päättänyt kriisiytyä hyvissä ajoin).
Joku totesi lukiovuosien olleen elämän parasta aikaa. En kyllä todellakaan voi olla samaa mieltä. Silloin tapahtui paljon ihania asioita, ja Jossun mahtavia valokuva-albumeja katsellessa muistui mieleen paljon hauskoja seikkailuja, jotka oli jo unohtuneet. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin aika hukassa silloin, enkä paljonkaan tiennyt, mitä elämältä haluan (paitsi suuria tunteita ja poikakaverin, jollaisen sain oikeasti vasta 19-vuotiaana, ellei lasketa sitä, joka minulla oli kun olin 16 v., ja sitä en ole tavannut laskea, enkä myöskään lukiovuosieni suurta rakkautta, jonka kanssa en koskaan virallisesti seurustellut). En nyt suin surmin halua väittää, että elämänkuvioni olisi edelleenkään mitenkään selkeä saati valmis, mutta kyllä minä totisesti tiedän itsestäni enemmän kuin lukiovuosina, ja se tuntuu hyvältä.
Olen monesti sanonut, että en kaipaa yhtäkään mennyttä elämänvaihetta, vaikka kaikkiin ikäkausiin liittyy paljon hyviäkin musitoja. Aikuiseksi kasvaminen on ollut aika haastavaa, ja se on edelleen pahasti kesken, enkä todellakaan haikaile mitään nuoruuden villejä päiviä. Oulun reissulla muistui mieleen eräätkin luokkabileet, joissa itkin hysteerisesti vessan peilin ääressä, tuijotin peilikuvaani ja hoin sille, että "minä en tunne sinua" (alkoholilla oli osuutta asiaan). Lopulta suostuin tulemaan vessasta ulos ja antauduin luokkakaverieni lohdutettavaksi, ja yön vietin bileiden isännän pikkuveljen parvisängyssä, rinnallani miespuolinen ikätoveri, joka teki tutkimusretkiä alushousuihini, mistä en erityisemmin osannut nauttia. Siis oikeasti, kuka kaipaa niitä vuosia, kun oli 17??
Mutta kyllä minä sitä penkkarividota ja niitä valokuvia katsellessa olin myös sitä mieltä, että me oltiin aivan ihania silloin, kun me oltiin vasta 18.
posted by Hilla at 7:14 ip.
3 Comments:
Ensimmäinen blogi ikinä, jonka olen lukenut, ja olen niin ihastunut! Käyn katsomassa luokkakokouksen kuvia kerran tunnissa ja kaipaan meidän tiiviin yhdessäolon hetkiä. Ja nyt saankin olla mukana elämässäsi ihan uudella tavalla.
Muisto lukioajan päiväkirjasta: "Lintsasimme tänään TOK:n tunnilta vastalauseena www:n eli maailmanlaajuisen verkon käytön opettelua kohtaan."
Olen koukussa sun blogiin.
Rakkaat Jossu ja Anders, kiitokset suunnattoman kannustavasta palautteesta! Ja onnittelut, että olette heti osanneet myös kommentoida :)
Tuo päiväkirja-lainaus on todellinen helmi. En olisi itsekään uskonut edes noin vuosi sitten, että voisin innostua näin paljon jostakin, joka liittyy tietokoneeseen. "Maailmanlaajuinen verkko" kuulostaa ihanalta, samalta kuin "näköradio".
Lähetä kommentti
<< Home