Loppukesä
Toissapäivänä kävelin kotikylän peltoteillä, vittikon reunustamilla, osittain umpeen kasvaneilla. Ohrapeltojen keskellä mietin, miten kuvata vihneiden himmeää hohdetta käyttämättä sanoja "usvainen" ja "lainehtiva". Yritin katsoa tarkemmin: hopeanvihreää, tuleentuneenkeltaista, ojien töyräillä horsmien säihkyvä aniliini. Leivän tuoksua. Pientareilla parimetrisiksi hujahtaneita heiniä ja ohdakkeita.
Syksyisin ja keväisin kostean maan haju heittää minut takaisin lapsuuteen, siihen vaikeasti sanoitettavaan ilon ja haikeuden tilaan, jonka vuodenaikojen vaihtuminen on aina herättänyt. Syksy ja kevät, talven rajat. Niin vuosi jäsentyy: talveen, sen taittumiseen ja sitä kohti taipumiseen, ja kesään. Kesän loppu ei oikeastaan koskaan ole tehnyt minua surulliseksi. Oikeastaan siihen liittyy helpotusta. Nyt on tapahtunut se, mitä on kesäkuusta asti pelätty: kesä on ohi.
Perä-Pohjolassa se loppui sunnuntaina. Vielä edellisaamuna lämpö painautui tiiviisti maata vasten, ajoi varjoon istumaan. Yön jäljiltä maisema oli kuulas. Auringon ja maan välissä oli enemmän ilmaa, valo ohuempaa, eikä lämpö enää yltänyt iholle.
Tänään laitoin onnellisena päälleni syyshameen. Punaista hellemekkoani pidin kesällä yhden kerran.
Syksyisin ja keväisin kostean maan haju heittää minut takaisin lapsuuteen, siihen vaikeasti sanoitettavaan ilon ja haikeuden tilaan, jonka vuodenaikojen vaihtuminen on aina herättänyt. Syksy ja kevät, talven rajat. Niin vuosi jäsentyy: talveen, sen taittumiseen ja sitä kohti taipumiseen, ja kesään. Kesän loppu ei oikeastaan koskaan ole tehnyt minua surulliseksi. Oikeastaan siihen liittyy helpotusta. Nyt on tapahtunut se, mitä on kesäkuusta asti pelätty: kesä on ohi.
Perä-Pohjolassa se loppui sunnuntaina. Vielä edellisaamuna lämpö painautui tiiviisti maata vasten, ajoi varjoon istumaan. Yön jäljiltä maisema oli kuulas. Auringon ja maan välissä oli enemmän ilmaa, valo ohuempaa, eikä lämpö enää yltänyt iholle.
Tänään laitoin onnellisena päälleni syyshameen. Punaista hellemekkoani pidin kesällä yhden kerran.
posted by Hilla at 12:04 ap.
3 Comments:
oi hilla
tämäkin taas osuu ja läpäisee, tavoitat niin paljon niin eleettömästi. ihailen ja kiitän!
t
elonkuun samoin koskettama
Hei, Hilla! Ihana, ihana teksti.
Niin totta tuo pelko kesäkuusta asti. Minä olen kesähaikailija, mutta helpotus tosiaan, kun huomaa, ettei luonto paljon ihmisen kaihoiluista piittaa. Hyvä niin. On sentään jokin varmuus ja jatkuvuus.
Täällä oli tänään ensimmäistä kertaa syksyn tuoksu. Huomasin, kun lähdin pyöräilemään. Alkoi tehdä mieli sienimetsään ja kouluun (sinne pihaan aamulla arvuuttelemaan, mikä ruoka tuoksuu), tuli se lapsuusolo.
Täällä uusi postaus! Mukavaa.
Lähetä kommentti
<< Home