Naatti
Pääsykoeurakasta on selvitty, mutta nyt olen ihan naatti. Aloin miettiä tuota naatti-sanaa ja huomasin, että olen aina ajatellut, että se tarkoittaa nahistunutta lanttua, ja huomasin myös, ettei se ehkä tarkoitakaan sitä. Jotenkin se mielestäni kuitenkin liittyy juureksiin, mutta tarkoittaakohan se sittenkin sitä juureksen maanpäällistä osaa, niitä vihreitä hapsuja? Tällaisia pysähdyin miettimään kesken tenttikysymysten keksimisen. Nyt sain nekin tehtyä loppuun, mutta olen niin naatti (mitä se sitten tarkoittaakaan), etten jaksa edes sujautella kysymyksiä kuoriin, vaikka se on yleensä minusta kiva ja kevyt homma, vähän käsityötä pähkäilyn päätteeksi.
Tänä yönä haluaisin nukkua kuin tukki, jonka merkityksen tiedän hyvin, mutta tuonkin vertauksen herättämiä assosiaatioita voisi hyvin pysähtyä miettimään. Miten niin nukkuva tukki? Tukithan ovat kuolleita puita, eivät ne enää herää. Joskus opiskeluvuosina kyllä kirjoitin sellaisen runon, jossa oli tavarajuna, jonka vaunussa jäiset tukit uneksivat jostain, ja jotenkin itse miellyin siihen kuvaan, talviyön pakkaspimeydessä, junan kolkkeessa uinuviin puihin. Mutta ehkä tuo tukkivertaus tulee siitä, että tukki makaa yleensä pitkin pituuttaan kuten nukkuva ihminenkin, eikä sitä hevillä nosteta pystyyn, niin kuin ei sikiunessa olevaa ihmistäkään, ja minä haluaisin pitkästä aikaa vajota hyvissä ajoin illalla unen syvyyksiin.
Nostalgia-teema elämässäni ja blogissani jatkuu edelleen: tapasin eilen entistä hellua, sitä ensimmäistä. Kävimme vesitornin ravintolassa, ja mietin jo matkalla, että haluan juoda lasin sherryä, jota maistoin ensimmäistä kertaa sinä syksynä, kun aloimme seurustella. Muistelimme mökkiviikonloppuja ja yhteistä Itä-Euroopan matkaa, josta muistimme ihan eri asioita. Hauskaa ajatella, että toisten ihmisten päässä on tavallaan minunkin muistojani, joita en itse muista, mutta ne nousevat mieleen, kun joku muistelee niitä minulle. Siksikin varmaan kannattaa kokea asioita yhdessä, joku voi muistaa ne puolestani. Saimme myös ainakin yhden nauruhepulin, joita olemme ennenkin tavanneet saada. En tiedä montaa asiaa, joka yhdistäisi kahta ihmistä (ainakin hetkellisesti) niin kuin yhteinen hepulikohtaus.
Tämänpäiväinen nostalgia-annos saapui minulle postissa: Helsingin yliopistosta tuli kirje, jossa minua pyydettiin vastaamaan kyselyyn, joka koski työelämään sijoittumista. Yleensä inhoan kyselylomakkeita, erityisesti sähköpostin kautta tulevia, mutta tuohon haluan ehdottomasti vastata. Ehkä se liittyy siihen, että koko opiskeluajan olin enemmän tai vähemmän varma siitä, että en koskaan tule "sijoittumaan työelämään", kuten sanonta kuuluu. Ennen opettajankoulutuksen hankkimista olin myös jokseenkin kauhuissani siitä, että minusta ei "tule mitään". Jossain vaiheessa yritin myös henkisesti sopeutua siihen ajatukseen, että minusta todennäköisesti tulee loppuelämäkseni "gradua vaille valmis maisteri", sellaisiahan on paljon, ja minun henkiset voimavarani eivät vain tuntuneet riittävän gradun tekoon. Nyt olen maisteri, minusta tuli pätevä opettaja, olen ollut kolme vuotta sijoittuneena työelämään, ja teen täysin koulutustani vastaavaa työtä. Vaikka olen jo aika hyvin tottunut vallitsevaan asiantilaan (ja kuukausipalkkaan), se tuntuu vieläkin joskus ihmeelliseltä onnen kantamoiselta. Olen muuten huomannut, että aika moniin "saavutuksiini" suhtaudun jonkinlaisina vahingossa tapahtuneina onnellisina sattumina (mihin taitavat viitata nuo saavutus-sanan ympärillä olevat hapsutkin). Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa sain mielestäni vahingossa hyvät arvosanat, samoin graduarvosanani oli mielestäni aivan liian hyvä, ja tähän nykyiseen työhönikin kerron aina joutuneeni vahingossa ja ilman omaa syytäni. Tuota kyselylomaketta lehteillessäni onnistuin kuitenkin tuntemaan hieman tervettä ylpeyttäkin siitä, että ei tämä ihan metsään ole mennyt tämä elämä, vaikka välillä on horjahdeltukin aika pahasti.
Vaikka oikeasti elämän polku, joka menee metsään, kuulostaa kyllä aika ihanalta, kuvailmausten kirjalliseen merkitykseen palatakseni. Kukapa ei haluaisi kulkea metsän siimekseen?
Tänä yönä haluaisin nukkua kuin tukki, jonka merkityksen tiedän hyvin, mutta tuonkin vertauksen herättämiä assosiaatioita voisi hyvin pysähtyä miettimään. Miten niin nukkuva tukki? Tukithan ovat kuolleita puita, eivät ne enää herää. Joskus opiskeluvuosina kyllä kirjoitin sellaisen runon, jossa oli tavarajuna, jonka vaunussa jäiset tukit uneksivat jostain, ja jotenkin itse miellyin siihen kuvaan, talviyön pakkaspimeydessä, junan kolkkeessa uinuviin puihin. Mutta ehkä tuo tukkivertaus tulee siitä, että tukki makaa yleensä pitkin pituuttaan kuten nukkuva ihminenkin, eikä sitä hevillä nosteta pystyyn, niin kuin ei sikiunessa olevaa ihmistäkään, ja minä haluaisin pitkästä aikaa vajota hyvissä ajoin illalla unen syvyyksiin.
Nostalgia-teema elämässäni ja blogissani jatkuu edelleen: tapasin eilen entistä hellua, sitä ensimmäistä. Kävimme vesitornin ravintolassa, ja mietin jo matkalla, että haluan juoda lasin sherryä, jota maistoin ensimmäistä kertaa sinä syksynä, kun aloimme seurustella. Muistelimme mökkiviikonloppuja ja yhteistä Itä-Euroopan matkaa, josta muistimme ihan eri asioita. Hauskaa ajatella, että toisten ihmisten päässä on tavallaan minunkin muistojani, joita en itse muista, mutta ne nousevat mieleen, kun joku muistelee niitä minulle. Siksikin varmaan kannattaa kokea asioita yhdessä, joku voi muistaa ne puolestani. Saimme myös ainakin yhden nauruhepulin, joita olemme ennenkin tavanneet saada. En tiedä montaa asiaa, joka yhdistäisi kahta ihmistä (ainakin hetkellisesti) niin kuin yhteinen hepulikohtaus.
Tämänpäiväinen nostalgia-annos saapui minulle postissa: Helsingin yliopistosta tuli kirje, jossa minua pyydettiin vastaamaan kyselyyn, joka koski työelämään sijoittumista. Yleensä inhoan kyselylomakkeita, erityisesti sähköpostin kautta tulevia, mutta tuohon haluan ehdottomasti vastata. Ehkä se liittyy siihen, että koko opiskeluajan olin enemmän tai vähemmän varma siitä, että en koskaan tule "sijoittumaan työelämään", kuten sanonta kuuluu. Ennen opettajankoulutuksen hankkimista olin myös jokseenkin kauhuissani siitä, että minusta ei "tule mitään". Jossain vaiheessa yritin myös henkisesti sopeutua siihen ajatukseen, että minusta todennäköisesti tulee loppuelämäkseni "gradua vaille valmis maisteri", sellaisiahan on paljon, ja minun henkiset voimavarani eivät vain tuntuneet riittävän gradun tekoon. Nyt olen maisteri, minusta tuli pätevä opettaja, olen ollut kolme vuotta sijoittuneena työelämään, ja teen täysin koulutustani vastaavaa työtä. Vaikka olen jo aika hyvin tottunut vallitsevaan asiantilaan (ja kuukausipalkkaan), se tuntuu vieläkin joskus ihmeelliseltä onnen kantamoiselta. Olen muuten huomannut, että aika moniin "saavutuksiini" suhtaudun jonkinlaisina vahingossa tapahtuneina onnellisina sattumina (mihin taitavat viitata nuo saavutus-sanan ympärillä olevat hapsutkin). Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa sain mielestäni vahingossa hyvät arvosanat, samoin graduarvosanani oli mielestäni aivan liian hyvä, ja tähän nykyiseen työhönikin kerron aina joutuneeni vahingossa ja ilman omaa syytäni. Tuota kyselylomaketta lehteillessäni onnistuin kuitenkin tuntemaan hieman tervettä ylpeyttäkin siitä, että ei tämä ihan metsään ole mennyt tämä elämä, vaikka välillä on horjahdeltukin aika pahasti.
Vaikka oikeasti elämän polku, joka menee metsään, kuulostaa kyllä aika ihanalta, kuvailmausten kirjalliseen merkitykseen palatakseni. Kukapa ei haluaisi kulkea metsän siimekseen?
posted by Hilla at 5:57 ip.
4 Comments:
Ihana Hilla innostat mua päiväkirjan pitoon. Sillä aikaa, kun nostalgisoit entisen hellun kanssa, poikaystäväni makasi sammuneena sängyssä ryypättyään pikkuveljeni kanssa, ja minä kaivoin esille päiväkirjan hiljaisessa olohuoneessamme. Pohdin vähän samaa kuin sinä: sijoittumista työelämään. Yöllä näin unta luokkakokouksesta, jossa julistin, että seuraavaan kymmenvuotistapaamiseen mennessä musta on tullut professori!
Ihana koti-idylli tuo sammuneen poikaystävän ja päiväkirjan yhdistelmä :)
Ei mitään paineita, mutta en muuten yhtään epäile, ettetkö voisi olla kymmenen vuoden päästä proffana!
Hei ja kiitos kommentistasi! Huomasit varmaan juuri julkaistun tutkimuksen, jonka mukaan työelämään lähtevät naiset pyytävät huomattavasti pienempää palkkaa kuin miehet. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että monet naiset katsovat saaneensa elämässä hyviä asioita ja saavutuksia ansiotta, tsägällä, ja monet miehet taas täysin aiheesta ja ansaitusti (tämä tosin luonnollisesti kauheaa yleistystä :). Lienee aika paljon kasvatuksen ja kulttuurin peruja. Kuten eilinen 100-lehden kolumnisti sanoi: tässä meillä naisilla olisi opittavaa miehistä. Enemmän itsetuntoa ja -luottamusta, omanarvontuntoa ja positiivista itsekkyyttä. Sillai sopivasti :)
Lupiini, tervetuloa kommenttilooraani! En ole huomannut tuota mainitsemaasi tutkimusta, mutta helppo uskoa, että noin se juuri menee: menee naiset emme osaa hinnoitella itseämme oikein :) Ja tyydymme kiltisti pätkätöihin, onhan meillä sentään vain noin 18 vuoden koulutusputki takanamme... Kasvatuksella ja kulttuurisella asenteella on varmasti suuri vaikutus, myös siihen, että monet naiset pelkäävät ajaa autoa (tästä keskusteltiin kesätytön kanssa).
Eläköön terve ja rakentava naisellinen itsekkyys!
Lähetä kommentti
<< Home