Ripittäytyminen
Olen varmaankin keinunut liian vähän Leeliassa viimeisen viikon aikana, sillä armollisuuden sijaan tunnekarttaani ovat hallinneet erilaiset syyllisyydet.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kirjoittanut Hillaa kokonaiseen viikkoon. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt pitkiin aikoihin lukemassa muiden blogeja.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään luen liian vähän. Luen liian vähän sanomalehtiä, luen liian vähän aikakauslehtiä, luen liian vähän kaunokirjallisuutta (olen monta viikkoa nukahtanut illalla parin sivun jälkeen), luen järkyttävällä tavalla liian vähän teoreettista kirjallisuutta. Jälkimmäiseen liittyen on aiheellista mainita, että niin sanottu tutkimukseni on edistynyt niin vähän, että minut saisi saman tien heittää pellolle lahoamaan. Tunnen järisyttävää syyllisyyttä, kun kuuntelen työkavereita, jotka viimeistelevät väitöskirjaansa, jonka ovat raataneet valmiiksi samalla, kun ovat tehneet kokopäiväisesti muutakin työtä ja lisäksi muutaman lapsen, talon ja puutarhan. Ylipäätään tunnen liki lamaannuttavaa syyllisyyttä omasta saamattomuudestani kaikkien niiden ihmisten rinnalla, jotka pystyvät oman elämänsä lisäksi hoitamaan myös lastensa elämät.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että omistan niin vähän kirjoja, mikä on mielestäni osoitus kirjallisuudelle omistautumisen puutteesta ja oikeastaan myös siitä, ettei elämälläni ole selkeää suuntaa.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten vapaa-ajallani kirjoita lennokkaita kirjallisuuskritiikkejä erinäisiin lehtiin enkä essehtiviä lastusia tänne blogiini. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten oikein jaksa seurata niin sanottua kirjallista keskustelua enkä tänään ole katsonut edes Runoraatia.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kerännyt tänä syksynä juuri lainkaan marjoja ja sieniä enkä ole edes saanut haettua kaupunginkirjastosta sienikirjaa, jota etsin työajalla tietokannasta, mistä tunnen myös syyllisyyttä, sillä työnkuvaani ei millään muotoa voi katsoa kuuluvaksi sienikirjallisuuden kartoittamisen.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee alituiseen hienoja luontoretkiä lähiseuduille enkä ole käynyt hiihtämässä Käsivarressa kevättalvella enkä ole saanut aikaiseksi matkustaa Karjalaan ukin kotiseudulle, vaikka molempia reissuja olen suunnitellut monta vuotta.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole nähnyt 4-vuotiasta kummipoikaani moneen kuukauteen, ja että sitä 12-vuotiastakin näen aivan liian harvoin. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt mummin luona syysvierailulla vaikka asun vain reilun sadan kilometrin päässä, enkä saa aikaiseksi edes soittaa kuulumisia.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään soitan ihmisille aivan liian harvoin.
Tietysti tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllisyydentuntoni ovat näin itseensäkäpertyneitä enkä tunne riittävästi syyllisyyttä maailman tilasta osallistuakseni aktiivisesti sen parantamiseen.
Ja nyt julistan itse kaikki syntini anteeksi niin että pamahtaa.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kirjoittanut Hillaa kokonaiseen viikkoon. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt pitkiin aikoihin lukemassa muiden blogeja.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään luen liian vähän. Luen liian vähän sanomalehtiä, luen liian vähän aikakauslehtiä, luen liian vähän kaunokirjallisuutta (olen monta viikkoa nukahtanut illalla parin sivun jälkeen), luen järkyttävällä tavalla liian vähän teoreettista kirjallisuutta. Jälkimmäiseen liittyen on aiheellista mainita, että niin sanottu tutkimukseni on edistynyt niin vähän, että minut saisi saman tien heittää pellolle lahoamaan. Tunnen järisyttävää syyllisyyttä, kun kuuntelen työkavereita, jotka viimeistelevät väitöskirjaansa, jonka ovat raataneet valmiiksi samalla, kun ovat tehneet kokopäiväisesti muutakin työtä ja lisäksi muutaman lapsen, talon ja puutarhan. Ylipäätään tunnen liki lamaannuttavaa syyllisyyttä omasta saamattomuudestani kaikkien niiden ihmisten rinnalla, jotka pystyvät oman elämänsä lisäksi hoitamaan myös lastensa elämät.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että omistan niin vähän kirjoja, mikä on mielestäni osoitus kirjallisuudelle omistautumisen puutteesta ja oikeastaan myös siitä, ettei elämälläni ole selkeää suuntaa.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten vapaa-ajallani kirjoita lennokkaita kirjallisuuskritiikkejä erinäisiin lehtiin enkä essehtiviä lastusia tänne blogiini. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten oikein jaksa seurata niin sanottua kirjallista keskustelua enkä tänään ole katsonut edes Runoraatia.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kerännyt tänä syksynä juuri lainkaan marjoja ja sieniä enkä ole edes saanut haettua kaupunginkirjastosta sienikirjaa, jota etsin työajalla tietokannasta, mistä tunnen myös syyllisyyttä, sillä työnkuvaani ei millään muotoa voi katsoa kuuluvaksi sienikirjallisuuden kartoittamisen.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee alituiseen hienoja luontoretkiä lähiseuduille enkä ole käynyt hiihtämässä Käsivarressa kevättalvella enkä ole saanut aikaiseksi matkustaa Karjalaan ukin kotiseudulle, vaikka molempia reissuja olen suunnitellut monta vuotta.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole nähnyt 4-vuotiasta kummipoikaani moneen kuukauteen, ja että sitä 12-vuotiastakin näen aivan liian harvoin. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten ole käynyt mummin luona syysvierailulla vaikka asun vain reilun sadan kilometrin päässä, enkä saa aikaiseksi edes soittaa kuulumisia.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että ylipäätään soitan ihmisille aivan liian harvoin.
Tietysti tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllisyydentuntoni ovat näin itseensäkäpertyneitä enkä tunne riittävästi syyllisyyttä maailman tilasta osallistuakseni aktiivisesti sen parantamiseen.
Ja nyt julistan itse kaikki syntini anteeksi niin että pamahtaa.
posted by Hilla at 9:35 ip.
3 Comments:
Tällainen ripittäytyminen kirjoittamalla onkin muuten hyvä idea, ja vapautuminen. Taidan kokeilla itsekin.
Äitinä voisin vielä lisätä omaan listaani monia syyllisyyksiä: olenko varmasti nyt hyvä äiti, jne..
Uuh, tuttua juttua! Syyllisyyttä kyllä helpottaa sekä sen aukikirjoittaminen, että kanssasyyllistyjien löytäminen. Tunteekohan mittava enemmistö ihmiskunnasta syyllisyyttä melko lailla usein? Ehkä kaikki? Ainakin naiset!
Olen joskus yrittänyt hahmotella omaa, jatkuvaa syyllisyyttäni miehelleni, eikä hän myötätunnostaan huolimatta oikein tunnu tietävän mistä puhun. Eli hän taitaa elää vailla syyllisyydentunteita tai kanavoi ne tunteet syyllisyyteen maailman tilasta ja muusta ylevästä? En kyl tajua miten se on mahdollista, mutta kadehdin. Pitäisiköhän naistenpäivän rinnalle julistaa syyllisyydetön päivä? Joo!
Hei kanssasisaret, kanssasyyllistyjät - niin se taitaa olla, aika monet on ansioituneita tuossa syyllistyvyyden jalossa lajissa... Ripittäytymisnollaus toimi ihan kivasti, tosin seuraavana päivänä olin taas ihan syypää. :)
Lähetä kommentti
<< Home