sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006

Aurinko sisälläni

Koleat harmaat päivät ovat väistyneet, tänään on paistanut syksyn kultainen aurinko. Ja sisälläni, vatsan ja sydämen välissä, hehkuu myös aurinko, yötä päivää.

Olin kahden päivän karkumatkalla, luvattomilla teillä. Reissuun lähtö arvelutti, olin uupunut, kaipasin paikallaan oloa, asettumista, tunnetta siitä, että hallitsen itseni ja elämäni. Mutta lähdin kuitenkin, aamun vasta sarastaessa, kun kaupunki oli vielä hiljainen ja ilma syysyön viileä. Bussi vei minua pohjoista päin, tienvieren metsissä näin verenpunaisiksi helähtäneitä haapoja, suot paistoivat okraa ja ruostetta. Aamusumuista vapautunut maisema vetäytyi iltapäivällä harmaaseen tihkusateeseen, aurinko sisälläni alkoi hehkua.

Tänään kävelin Haukanniemen sänkipelloilla, kuljin hiljaa, jäsenet raskaina, pää oksitosiinipilvessä, otsallani seppele, josta Katri Vala kirjoittaa: "Olet puhunut sanoja, / jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni. / On kuin huoneestani kaikkialta / loistaisivat ohuet valkoiset maljakot / auringonhohtoa täynnä." Minun oli käytävä pellolle makaamaan, selkääni vasten tunsin savisen maan voiman, kasvoilla syyskuun auringon ihmeellisen lämmön, joka saavutti minut avaruuden halki. Olisin voinut nukahtaa siihen ja nukkua onnellista unta maaliskuuhun, mutta kädelleni laskeutunut myöhäinen korento säpsäytti minut hereille.

Tänään on ollut ensimmäinen päivä, kun olen tuntenut olevani kotona uudessa kodissani. Huoneessani on edelleen kaikuvan tyhjää ja lattianrajassa vetoisaa, mutta nukuin makeasti patjallani peiton ja viltin alla lämpimässä, nenänpää viileänä. Heräsin puhelimen soittoon kahdesti, aamuyöllä ja aamupäivällä, sain kuunnella tutuksi käynyttä ääntä vuoteessani, silmät kiinni, suu hymyä ja naurua pulppuillen. Nousin vasta puolenpäivän jälkeen, join kahvia keittiössä ja kuistilla ja luin Hesarin sunnuntaisivut kannesta kanteen, yöpaita päällä, pihapöydän ääressä iltapäivän auringossa paistatellen. Tokkuraiset ampiaiset lentelivät ympärillä. Poimin puskasta viimeiset punaiset viinimarjat, joista aion vielä tänä iltana leipoa piirakan WTC:n muistopäivän ja opetuksen alkamisen kunniaksi.

Eilen kuulin ihania uutisia: aamulla kello 7.22 ystävälleni syntyi tytär. Itkin ilosta ties kuinka pitkään. Tänään luin viestin toiselta ystävältäni, joka on päässyt onnellisesti Tokioon ja kulkee siellä kaukana rohkein ja iloisin sydämin. Eilen tanssittiin tämän rakkauden kesän kolmansia häitä, stay up -sukkani repeytyivät parketilla, kun jorasin ilman kenkiä riehuvan hääkansan joukossa. Tänään puhelimessa sain itkevän siskon nauramaan. Nämä asiat eivät liity toisiinsa muuten kuin niin, että Mirkka Rekolaa lainaten totean:

"Minä rakastan sinua,
minä sanon sanon sen kaikille."

4 Comments:

Anonymous Jossu said...

Hilla, oli ihana lukea auringosta sisälläsi! Blogisi oli hiljentynyt, mutta olit ajatuksissani.

10:38 ap.  
Blogger Veloena said...

Oksitosiinipilvi, vai niin! Terveisiä pms-maasta!

4:39 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Äh, ei tullut kommentti näkyviin. Mikä hormoni se oksitosiini olikaan? Liittyikö jotenkin valoon?

Nimim. Liian pitkä aika bilsantunneista (X)

10:24 ip.  
Blogger Hilla said...

Jos olen asian oikein ymmärtänyt, oksitosiinia erittyy muun muassa rakastuksen tilassa ja lasta imettäessä. Ja tarkennettakoon vielä, että minä en ole viime aikoina imettänyt vauvoja :)

9:44 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home