Merkityksellistä

Ajattelin tässä yhtenä iltana ajatuksen, joka minun on pitänyt kirjoittaa tänne blogiin, mutta en ole muilta kirjoituksiltani ehtinyt. Ajatukseni oli oivallus siitä, että hyvän mielen ja masennuksen vaihtelussa on hyvin pitkälle kysymys merkityksellisyyden kokemuksen vaihtelusta. Masennus on merkityksistä tyhjentymistä. Luulen, että ajatus ei ole ihan itse keksimäni, yhdeksi sen alkulähteeksi epäilen Julia Kristevaa, jonka Mustan auringon ensimmäistä lukua olen lukenut hurmioituneena siitä, kuinka joku osaakaan merkityksellistää masennuksen kokemusta. En nyt jaksa hakea Kristevan kirjaa tähän lainauksia varten, koska on taas jo ilta ja minä edelleen täällä työhuoneella ja hyvän lainauksen etsimiseen menisi taas vaikka kuinka kauan, joten viittaan vain epämääräisesti ja muistinvaraisesti. Muistaakseni Kristeva siis puhuu siitä, että masennukseen liittyy tietty mykistyminen, kokemus siitä, että merkitykset katoavat. Se on mahtava tunne, kun joku teoreettisesti orientoitunut ajattelija kirjoittaakin yhtäkkiä jostain, jonka tunnistaa omasta itsestään, kokemuksen tasolla. Hyvä Kristeva!

Nyt olen elänyt monta kuukautta syvän merkityksellisyyden kautta, eikä aurinko ole ollut musta, vaan valkohehkuinen, kiinteä tähti pohjoisen yötaivaalla, tai ihmeellinen oranssi kiekko, joka painuu muutamiksi yön tunneiksi vastarannan taa. Paikat ovat merkityksellisiä, suorastaan tihkuvat merkitystä ja menneiden kokemusten painoa, ihmiset ovat oikeita ja merkityksellisiä, laulujen sanat, kirjat, runojen säkeet ovat merkitystä täynnä.

Myös Hillasta on tullut tärkeä merkityksen paikka. Olen täällä monesti silloinkin, kun en istu koneen ääressä. Seison maisemassa, tunnen järviveden viileyden suloisempana kuin koko kesänä, makaan sängylläni enkä voi ottaa kirjaa käteeni, koska niin monta omaa ajatusta täytyy vielä ajatella, ja samalla jo kirjoitan sitä kaikkea tänne, muotoilen lauseita mielessäni. Tunne on tuttu niiltä teinivuosilta, kun kirjoitin kiihkeimmin päiväkirjaa, eivätkä kokemukset olleet edes puolivalmiita ennen kuin ne oli saanut purettua paperille. Nyt painopiste on vähän toinen: kokemukset itsessään kirkastuvat, kun tiedän, että pian saan myös kirjoittaa niistä tänne. Ja totta kai ajatus siitä, että joku muukin tulee täällä sanojeni äärelle, viettelee minua kirjoittamaan. Hilla on lahjoittanut minulle kirjoittamisen riemun, joka on uinunut aika monta vuotta.

Sain tänään sähköpostilla lisää kuvia Bastön leiriltä. En millään meinannut saada riuhtaistua itseäni takaisin työhön niiden ääreltä. Siellä leirillä sai olla laumaeläimenä, mikä on jotain ihan muuta kuin tämä perusarki, josta suuren osan viettää yksin päätteensä ääressä nököttäen. Kuvissa näkyy ihmislauma rantakallioilla, ihmislauma runkoja raahaamassa, ihmislauma teltassa kännäilemässä, ihmislauma Kastelholman linnassa retkellä, ihmislauma haassa ihailemassa kirjavaa lammaslaumaa. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui, kun muutaman kerran leirin aikana olin yksin siinä saaressa, jossa poltimme katajarovioita. Yksinolon tunsi ihan eri tavalla kuin yleensä. Tuntui siltä, kuin saari olisi avannut sielunsa, kun kulki hiljaa sen puiden alla, askeleet upposivat pehmeästi ruohoon, rovionpohjat savusivat hiljaa, auringonpaahtamat männyt tuoksuivat, saarnet siivilöivät hellettä.

Täytyy muuten tehdä lisäys reilun viikon takaiseen Bastö-listaani:

8. Naisten niemi, jonka silokallioilla nautittiin elämästä täysin rinnoin. Alastomuus kukoisti, ja ronskit jutut. Kalliolta pääsi luonnonkiviportaita pitkin helposti uimaan, auringossa lämmenneellä kivellä oli suloista kuivatella. Rehevästi versovat keskustelut käytiin monimurteisesti; tampereen kielellä oli aika vahva asema. Yhtenä iltana muistelin niemessä jooga-liikkeitä muutaman harrastuneen tukemana. Voi sitten talvi-iltana jossain jumppasalin lattialla muistella, miltä tuntui soturiasento bikinit päällä, loivasti viettävällä kalliolla seisten, katse vastarannan metsänrajassa, ympärillä ihanat naiset rannalla.