Rakkauden juhla

Olen palannut työkoneeni ääreen. Keskiviikko-iltana saavuin tänne työkaupunkiini oltuani poissa melkein viisi viikkoa, ja täytyy sanoa, että tuntui aidosti siltä, että palaan kotiin. Yhteen kodeistani. Siihen kotiin, jonka vaatekaapeissa on paikka minun vaatteilleni ja jonka postiluukusta putoaa laskuja, hääkutsuja, WWF:n ja Unicefin kirjeitä sekä Kaltio. Ja parin viikon päästä myös sunnuntain Hesari, mikä tuntuu jostakin syystä suurelta asialta. Se tekee ehdottomasti kodista enemmän kodin, jotenkin varteenotettavamman. Vähän enemmän aikuisen ihmisen kodin kenties? Hesarin tilaaminen oli minulle vähän samanlainen askel kuin leivänpaahtimen ostaminen toukokuussa. Minulla on jotenkin surkastunut tuo pesänrakennusvietti, mitä tulee huonekalujen ynnä muiden tarpeellisten tavaroiden hankkimiseen. Ainoa huonekalu, jonka omistan, on roskisten vierestä löytynyt pieni ja kaunis puujakkara, joka on tällä hetkellä eksäni hallussa. Ja on minulla myös mummilasta peritty nojatuoli, joka sijaitsee nelivuotiaan kummipoikani huoneessa Itä-Helsingissä. Jonkinlaisesta paikoilleenasettumisesta kertonee se, että kesälomalla hankin useampia keittiökapistuksia: kolme Prima vera -kahvikuppia Tornion Marimekosta sekä neljä hienosti hiottua juomalasia ja neljä punakantista säilytysrasiaa virtolaiselta kirpputorilta. Ehkä minusta vielä jonakin päivänä tulee oikea perheenemäntä, jolla on kaapeissaan kaikkea tarvittavaa, kuten erikokoisia kattiloita ja hyviä patoja ja pannuja. Toistaiseksi en omista vielä yhtään kattilaa, tulen toimeen vuokraemäntäni kaluilla.

Viime viikonloppu meni onnellisessa häähumussa. Torstaina ja perjantaina harjoiteltiin tyttöjen kanssa häälauluja, pilkottiin perunasalaattia, roudattiin soittokamoja hääpaikalle ynnä muuta jännitystä kohottavaa. Ja minä hain ompelijalta elämäni ensimmäisen tyllihameen, joka korosti ihanasti häämekkoni kellohelmaa. Itse häät olivat ihanaiset. Kirkossa minua itketti melkein koko ajan, ja hääjuhlassa morsiamen isän puhe herautti kyyneleet viimein ripsien yli. Jostakin syystä juuri isien puheet itkettävät minua kaikkein eniten, vaikka myös morsiamen äiti puhui aivan ihanasti. Jos joskus olen itse morsiamena ja isäni puhuu häissä, itken varmasti ihan alusta loppuun. Todennäköisesti itken myös kirkossa niin paljon, että sulhanen alkaa epäillä avioliiton onnistumisen mahdollisuuksia. Olen muuten suunnitellut tänä kesänä aika paljon omia häitäni, vaikka aihe ei millään muotoa ole ajankohtainen. Torniossa mietin muun muassa sitä, kummassa kirkossa haluaisin tulla vihityksi ja olisiko Åströmin kartanossa sittenkin tarpeeksi tilaa kaikille niille vieraille, joita haluaisin häihini kutsua. Festari-heilastelun jälkeen olen alkanut haaveilla myös siitä, että menisin naimisiin gaktissa eli lapinpuvussa, ja olen myös vaivannut päätäni sillä, että jos sulhanen on saamenkielinen, puheet kestäisivät ihan hirveän pitkään, koska kaikki pitäisi kääntää, tai sitten koko perheeni ja sukuni ja ystäväpiirini pitäisi hankkia sujuva saamentaito, mikä lienee kohtuuton vaatimus. Olen myös suunnitellut omaa puhettani (siis morsiamen puhetta) ja sitä, miten heti kärkeen kiittäisin Inarissa asuvaa ystävääni siitä, että hän esitteli minut tälle ihanalle merisaamelaiselle miehelle. Nämä mielikuvitushäät ja -avioliitot ovat siitä ihania, että karu todellisuus ei koskaan pääse pilaamaan niitä!

Mutta palatakseni todellisiin, toissapäivänä juhlittuihin häihin, täytyy hieman ylistää hääpaikkaa, joka oli vanha vesivoimala, keskelle kanavaa rakennettu pytinki, jossa oli holvimainen katto ja korkeat ruutuikkunat. Valkea talo, vettä molemmin puolin, vedenväikkeitä seinillä ja katossa. Päivällä ilmassa sujahtelivat haarapääskyt, illalla vedenpinnassa lensi lukemattomia lepakoita, joilla oli pesät padon rakenteissa. Mietin yhtä kansanrunoa, joka alkaa sanoilla "pääskyläinen päivälintu, yölintu, lepakkolintu". Yöllä maiseman ylle nousi kapeankapea kuunsirppi. Jos olisin humalassa pudonnut kanavaan sinä yönä, olisin hukkunut onnellisena naisena, rakkauden juhlan uuvuttamana.

Kun tulin aamuyöstä kotiin, havaitsin, että jalkapohjani olivat pikimustat, koska loppuillasta heitin korkokengät nurkkaan ja tanssin ja juoksentelin myös ulkosalla sukkasillani. Tanssilattian huippuhetkinä jäivät mieleen CMX:n Kultanaamio (siis se biisi, jonka kertosäe menee "olen sinun, jos tahdot niin olen sinun..."), jonka tahdissa paitsi tanssin myös lauloin huomattavan antaumuksellisesti toisen pohjoisen tytön kanssa, sekä Hedningarnan Porno-polkka, jota tanssin loppuillasta morsiamen, kaason ja muutaman muun ekstaattiseen tilaan joutuneen naisihmisen kanssa. Humalassa tanssiminen on ihan parasta!

Ja eilen oli ihana päivä myös, olin aamupäivällä luutuamassa sitä samaista tanssilattiaa, jolla edellisiltana kirmasin, ja alkuillasta liityin häächillailua harrastavaan seurueeseen, pääsin uimaan ja saunaan ja nuotiolle, ja tuore avioparikin liittyi seuraan myöhemmin. Eläköön rakkaus!