sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006

Joki

Olin melkein unohtanut, miten ihanaa on uida virtaavassa vedessä. Nyt olen uinut kahdesti Tornionjoessa ja kahdesti Raumonjoessa, joka on minun lapsuuteni ja nuoruuteni joki, kotijokeni. Eilen kuljin joelle pikkusiskon ja ystävän kanssa, pitkäaikaisimman ystäväni, olemme tunteneet siitä asti kun olimme yhdeksän. Täällä on ollut hellettä, mutta tuulista, tuulee ehkä lännestä tai lounaasta, jostain lämpimästä ilmansuunnasta, eikä helle polta iholla ollenkaan. Meidän kotiportailla tosin taitaa olla kylän kuumin paikka, siihen ei tunnu tuulevan koskaan ja aamuaurinko räköttää suoraan rappusille. Siinä olen joka aamu sulatellut aamiaista ja väistellyt siskon tupakasta leijuvaa savua, kunnes on tullut liian kuuma ja on pitänyt lähteä sisälle, tai joelle, niin kuin eilen ja tänään.

Eilisellä uimaretkellä meitä saattelivat siivekkäät, se oli melkein lumottua. Joelle vie hiekkatie, joka kulkee isäni mummulan ohi. Vähän mummulan jälkeen ihan tien vieressä kasvaa sireeni, joka on uhkeimmassa kukassa, ja sen kohdalla tien kuumassa pinnassa kolmisenkymmentä nokkosperhosta piti siipiään supussa. Ne lehahtivat oranssinkirjavina lentoon meidän edeltämme, tunsivat kai askelten tärähtelyn. Menimme uimaan vanhan, puoliksi lahonneen sillan läheltä. Joki on sillan kohdalla matala ja kivinen, oikeastaan siinä on pieni koski, jossa vesi ulottuu puolisääreen tai vyötärölle, mutta vähän sillalta yläjuoksuun on pieni suvanto, jossa vesi on syvempää. Ja juuri siinä uimapaikassa oli kaksi ihmeellistä, turkoosinhohtoista korentoa lentelemässä veden yllä. En osaa kuvailla rantaheinien ja mudan tuoksua, se osuu minuun vuosien takaa, se on puhdas aistimuisto, johon ei liity edes mitään selkeää tunnetta, vain se haju, joka on niin tuttu.

Suvannossa pääsee uimaan myös vastavirtaan, mutta pitkät vesiheinät ovat kampautuneet virran suuntaisesti, ne ovat joen hiuksia, jotka hohtavat vihreinä ihoa vasten, kun ne nostaa pinnalle. Muistan jonkin vuosientakaisen uimaretken ensimmäisen heilani kanssa, silloinkin oli heinäkuu, ja uinnin jälkeen pukeuduin rannalla pelkkiin jokiheiniin helluani varten.

Tänään kävimme uimassa siskon kanssa kahdestaan. Kiipesimme rantatörmältä veteen ihan sillankorvassa. Rantakiven vieressä sisko huomasi pienen pulskan ahven-serkun, joka vilautti meille punaisia eviään. Vesi on sillan lähellä paljon matalampaa kuin suvannossa, mutta virta on uskomattoman voimakas. Otimme koskikylpyjä, uimme käsipohjaa vastavirtaan, kolhimme itseämme kiviin, joki yritti riistää bikinit yltämme. Sitten annoimme virran kuljettaa meitä mukanaan, näin lapsuuden sillan ensimmäistä kertaa alhaalta päin, taivas vilkkui irronneiden lautojen raoista. Haarapääskyt lentelivät veden yllä, rakkaat linnut, joilla on monena kesänä ollut pesä meidän pihassa vanhan navetan kurkihirren alla. Ja kotimatkalla perhoset tulvahtivat taas lentoon meidän askeltemme alta.

5 Comments:

Blogger KK said...

Kaunista.

10:49 ip.  
Blogger kaisa said...

Kuulostaa lapsuuden kesältä, siltä menetetyltä, joka haalistuu jo. Tuletko joskus surumieliseksi, kun palaat lapsuutesi maisemiin? Kun näet ne tyhjinä, hiljaisina, hylättyinä? Tai kuten Blue kertoi: niin kovin paljon pienempinä kuin muistikuvissasi.

12:45 ip.  
Anonymous piia said...

Yhtäkkiä muistan, että olen ollut kanssasi tuolla joella. Kävellyt soratietä, istunut harvoilla laudoilla, jollakin sillalla. Katsellut pyöreitä kiviä joen pohjassa ja joen tukkaa. Enkö olekin?

Vai olivatko ne jonkun muun pyöreät kivet ja jonkun muun harvat laudat?

Ja nyt kun oikein ajattelen - tuota kuvaamaasi paikkaa ja omia muistojani - en voi olla varma, ovatko muistoni oikeasti tapahtuneetkaan. Olenko nähnyt ihanaa unta, jossa ollaan yhdessä menty joelle. Jotain unenomaista siihen liittyy - totta tai unta.

Mukavaa saada sun kesäpäivien palasia tänne, toimistoon. Olen nyt siinä pisteessä, että ajattelen vain laituria tyynellä iltajärvellä, lautojen karheutta selkää vasten, satunnaisia lintujen ääniä. Kohta, ihan kohta olen siinä, makaamassa.

Nähdään 24.7. sun luona?

7:19 ip.  
Blogger Hilla said...

KK, mukavaa saada kommenttisi! Kiitos!

Kaisa, kyllä näihin lapsuuden maisemiin liittyy haikeutta, mutta eivät ne kovin hiljaisia ja hylättyjä ole. Paitsi se silta, joka ränsistyy hyvää vauhtia, mutta uskaliaat kesäasukkaat kuulemma vieläkin ajelee sitä pitkin autolla, vaikka itse en uskalla sillalle edes kävellen. Meän kylä näyttää oikein vireältä, uusia taloja nousee ja niihin muuttaa uusia lapsiperheitä, joiden lapsuuden maisema on sama kuin minulla. Eikä täällä oikeastaan näytä pienemmältä. Silloin kun asuin Torniossa, tämä oli minulle kauhean ahdas paikka, mutta nyt nautin kaikesta tästä tilasta. Kai se johtuu siitä, että oman pään sisään on tullut enemmän tilaa.

Piia, kyllä sinä olet minunkin muistini mukaan käynyt tuolla joella ja sillalla. Se oli sellainen ihmeellinen harmaa ja lämmin, utuisa kävelyretki joskus loppukesällä, siitä on kuviakin jossakin albumissa. Ihania laiturihetkiä sulle ja 24.7. nähdään Tapionkadulla! Pus!

2:30 ip.  
Blogger kaisa said...

Lohdullista kuulla, että jossakin pohjoisessa on uusia taloja ja lapsia. Meidän sukutalo pienessä lappilaisessa kylässä on aivan ränsistynyt ja hiljainen, ovetkin jo naulattu kiinni...

Ja jos päästetään vanha kunnon kyökkipsykologi hetkeksi irti, jotain symbolistakin on kommentissani ja sinun vastauksessasi siihen.

7:09 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home