Hereillä
Eilen illalla nukahdin aikaisin siskon viereen. Iskä katsoi olohuoneessa Saksa-Italia-välieräottelua, ja puoli yhdeltä havahduin hereille, kun Italia teki jatkoajalla ottelun ensimmäisen maalin ja heti toisen siihen perään, ja katsomo ulvahti ja iskä huusi pimeässä olkkarissa JES! Olin nukkunut jo toista tuntia, ja kun kerran menin heräämään, en tietenkään saanut uudestaan unta ihan heti. Vaihdoin sänkyä, sillä sisko on nukkuessaan kuuma kuin pieni uuni, ja kuuma on sen huonekin talon eteläpäädyssä, jota aurinko päiväsaikaan paahtaa. Siirryin siis pohjoispäätyyn, mummin ja papan vanhoille lavereille, jotka ovat melkein liian kovat mutta viileät ja jotenkin selkeät sängyt.
Kun on hereillä keskellä yötä, sitä on enemmän hereillä kuin päivällä koskaan. Se on mukavaa silloin kun ei ole mitään hätää nukkumisen suhteen eikä tarvitse panikoida miten jaksaa seuraavan päivän vain muutaman tunnin unilla. Öisin ajatteleminen on parhaita asioita elämässä. Silloin saan monesti kaikkein tärkeimmät oivallukseni siitä, kuka olen ja mikä minulle on tärkeää. Viime yönä ajattelin monia tärkeitä ja myös ihan pinnallisia asioita, kuten kaksi ja puoli vuotta sitten päättynyttä terapiaani, huhtikuussa päättynyttä suhdettani, Viiveen ja Veloenan kirjoituksia, sähköpostia, jonka haluan lähettää Thorbjörnille sekä sitä, että loppuviikosta menen siskon kanssa pesemään pirtin räsymattoa uusissa bikineissäni. Ja ajattelin myös, miten kirjoittaisin noista ylläluetelluista asioista tänne blogiin.
Terapia-ajatukset tulivat mieleeni Viiveen 22. kesäkuuta kirjoitetusta postauksesta, jonka luin pari päivää sitten. Olen ajatellut omaa pari vuotta kestänyttä terapiaani oikeastaan ihmeellisen vähän jälkikäteen, ja koko homma ja sen merkitys on jäänyt vähän hämärän peittoon. Olen vähän viiveellä (!) tajunnut, että terapiani oli psykoanalyyttis-painotteista enkä kyllä suoraan sanoen suosittele kenellekään sellaista puuhaa, että käytettävissä olevasta 45 minuutista voi helposti mennä 2/3 hiljaa istumiseen, jos asiakasta (eli minua) ei huvita puhua, ja minua ei tosi monesti huvittanut, vaan vitutti, ja ainoa asia mitä se terapeutti kysyi, oli että "mitähän sinun mielessä mahtaa liikkua?" En muista oliko tuo juuri se terapeutin käyttämä repliikki, mutta se teki sen kysymyksensä aina täsmälleen samoilla sanoilla. Herranjeesus, että se ärsytti minua. Minä en kerta kaikkiaan yhtään pitänyt siitä naisesta, mutta ehkä minä sitten kävin läpi jotain transferenssia ja siirsin siihen naisparkaan niitä vihantunteita, joita en ole osannut tuntea ja osoittaa niiden oikeita kohteita kohtaan, keitä ne nyt sitten lienevätkään. No, kyllä minä siellä tietysti puhuinkin, ja joskus itkin koko tapaamisen alusta loppuun, että kai siinä jotain pääsi purkautumaan. Mutta ehkä olisin kuitenkin kaivannut jotain kognitiivisempaa (siukku, jos luet tämän, korjaa tarvittaessa terminologiaani :) lähestymistapaa, jossa terapeutti olisi tukenut ja rohkaissut ja kysellyt ja esittänyt jotain ratkaisumalleja eikä vain istunut kiiltonahkakengät vieretysten odottamassa, että salliiko armon asiakas puhua pukahtaa tällä kertaa jotain.
Hups! Tulipas paapatettua! Viime yönä kyllä ajattelin asioita ihan tyynesti ja objektiivisesti, ja minusta olisi ihan kauhean mielenkiintoista kuulla, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on ollut terapioista. Olen harmitellut jälkikäteen, etten pitänyt mitään terapia-päiväkirjaa. Sitä olisi pirun mielenkiintoista lukea, sillä muistan koko hommasta hirveän vähän, vaikka istuin tuntikausia siinä huoneessa ja tuijottelin niitä samoja tauluja terapeutin aistikkaasti sisustetun vastaanottohuoneen seinällä. Parhaiten muistan, miltä sen ylellisesti remontoidussa vessassa tuoksui (joku saippua), kun kävin siellä istunnon päätteeksi huuhtomassa itkun turvottamaa naamaani viileällä vedellä.
Viimeksi päättynyttä parisuhdettani olen miettinyt silloin tällöin pitkin kesää. Ajatus siitä vihlaisee edelleen vatsassa, sydämessä ja kurkussa, myös viime yönä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni se, joka lopetti suhteen, ja mielestäni se oli paljon kamalampaa kuin tulla jätetyksi. Sen lisäksi, että täytyy käydä läpi suru suhteen loppumisesta, on vielä vastuussa toisen surusta. Minä olen tosi hyvä syyllistymään, ja minulla on tämän suhteen suhteen tietyllä tapaa syyllinen olo. Tiedän kyllä ihan kirkkaasti ja selkeästi, etten olisi voinut jatkaa sitä, eikä väliin tullut mitään kolmansia osapuolia eikä muutakaan "väärää", suhde ei vain tuntunut oikealta, mutta silti tuntuu pahalta olla se, joka antaa kuoliniskun. Omasta surustani ja haavoistani olen aina tiennyt selviäväni, mutta toisen suru ja haavoittaminen , se on paljon vaikeampaa kestää. Sen jälkeen kun kuukausia sitten olin saanut sanottua, että haluan olla yksin, ajattelin kaiken itkemisen keskellä oppineeni ainakin sen, että rakkaudella ei ole leikkimistä, se on hengenvaarallista hommaa.
Rakkaudesta kirjoittaa hyvin, syvästi ja kauniisti blogini haltiatar-kummi Veloena kesäkuun viimeisen päivän kirjeessään. Ja 28.6. Veloena kirjoittaa Ystävistä, jälleen kerran äärimmäisen tarkasti ja tunnistettavasti: hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa." Viime yönä jäin miettimään erityisesti tuon viimeisen lauseen sisältöä, kuinka tärkeä asia siihen kiteytyykään. Itse koen, että juuri tuo oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden (kauheita sanahirviöitä) tunnustaminen on kaikkien ihmisten välisten kohtaamisten perusedellytys. En tajua ihmisiä, jotka näyttävät vain särötöntä pintaa. Ketä sellainen voi kiinnostaa? Kuinka sellaista voi koskettaa?
Minä tunnen olevani varsin peloton oman huteruuteni suhteen. En ainakaan koe mitään tarvetta peitellä sitä, vaikka vajoamiset voivat pelottaakin. Tämä oli yksi viime yön suurista oivalluksista: minua ei ole kasvatettu häpeämään heikkoutta, ei itseni eikä muiden, ja siitä olen kiitollinen.
Kun on hereillä keskellä yötä, sitä on enemmän hereillä kuin päivällä koskaan. Se on mukavaa silloin kun ei ole mitään hätää nukkumisen suhteen eikä tarvitse panikoida miten jaksaa seuraavan päivän vain muutaman tunnin unilla. Öisin ajatteleminen on parhaita asioita elämässä. Silloin saan monesti kaikkein tärkeimmät oivallukseni siitä, kuka olen ja mikä minulle on tärkeää. Viime yönä ajattelin monia tärkeitä ja myös ihan pinnallisia asioita, kuten kaksi ja puoli vuotta sitten päättynyttä terapiaani, huhtikuussa päättynyttä suhdettani, Viiveen ja Veloenan kirjoituksia, sähköpostia, jonka haluan lähettää Thorbjörnille sekä sitä, että loppuviikosta menen siskon kanssa pesemään pirtin räsymattoa uusissa bikineissäni. Ja ajattelin myös, miten kirjoittaisin noista ylläluetelluista asioista tänne blogiin.
Terapia-ajatukset tulivat mieleeni Viiveen 22. kesäkuuta kirjoitetusta postauksesta, jonka luin pari päivää sitten. Olen ajatellut omaa pari vuotta kestänyttä terapiaani oikeastaan ihmeellisen vähän jälkikäteen, ja koko homma ja sen merkitys on jäänyt vähän hämärän peittoon. Olen vähän viiveellä (!) tajunnut, että terapiani oli psykoanalyyttis-painotteista enkä kyllä suoraan sanoen suosittele kenellekään sellaista puuhaa, että käytettävissä olevasta 45 minuutista voi helposti mennä 2/3 hiljaa istumiseen, jos asiakasta (eli minua) ei huvita puhua, ja minua ei tosi monesti huvittanut, vaan vitutti, ja ainoa asia mitä se terapeutti kysyi, oli että "mitähän sinun mielessä mahtaa liikkua?" En muista oliko tuo juuri se terapeutin käyttämä repliikki, mutta se teki sen kysymyksensä aina täsmälleen samoilla sanoilla. Herranjeesus, että se ärsytti minua. Minä en kerta kaikkiaan yhtään pitänyt siitä naisesta, mutta ehkä minä sitten kävin läpi jotain transferenssia ja siirsin siihen naisparkaan niitä vihantunteita, joita en ole osannut tuntea ja osoittaa niiden oikeita kohteita kohtaan, keitä ne nyt sitten lienevätkään. No, kyllä minä siellä tietysti puhuinkin, ja joskus itkin koko tapaamisen alusta loppuun, että kai siinä jotain pääsi purkautumaan. Mutta ehkä olisin kuitenkin kaivannut jotain kognitiivisempaa (siukku, jos luet tämän, korjaa tarvittaessa terminologiaani :) lähestymistapaa, jossa terapeutti olisi tukenut ja rohkaissut ja kysellyt ja esittänyt jotain ratkaisumalleja eikä vain istunut kiiltonahkakengät vieretysten odottamassa, että salliiko armon asiakas puhua pukahtaa tällä kertaa jotain.
Hups! Tulipas paapatettua! Viime yönä kyllä ajattelin asioita ihan tyynesti ja objektiivisesti, ja minusta olisi ihan kauhean mielenkiintoista kuulla, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on ollut terapioista. Olen harmitellut jälkikäteen, etten pitänyt mitään terapia-päiväkirjaa. Sitä olisi pirun mielenkiintoista lukea, sillä muistan koko hommasta hirveän vähän, vaikka istuin tuntikausia siinä huoneessa ja tuijottelin niitä samoja tauluja terapeutin aistikkaasti sisustetun vastaanottohuoneen seinällä. Parhaiten muistan, miltä sen ylellisesti remontoidussa vessassa tuoksui (joku saippua), kun kävin siellä istunnon päätteeksi huuhtomassa itkun turvottamaa naamaani viileällä vedellä.
Viimeksi päättynyttä parisuhdettani olen miettinyt silloin tällöin pitkin kesää. Ajatus siitä vihlaisee edelleen vatsassa, sydämessä ja kurkussa, myös viime yönä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni se, joka lopetti suhteen, ja mielestäni se oli paljon kamalampaa kuin tulla jätetyksi. Sen lisäksi, että täytyy käydä läpi suru suhteen loppumisesta, on vielä vastuussa toisen surusta. Minä olen tosi hyvä syyllistymään, ja minulla on tämän suhteen suhteen tietyllä tapaa syyllinen olo. Tiedän kyllä ihan kirkkaasti ja selkeästi, etten olisi voinut jatkaa sitä, eikä väliin tullut mitään kolmansia osapuolia eikä muutakaan "väärää", suhde ei vain tuntunut oikealta, mutta silti tuntuu pahalta olla se, joka antaa kuoliniskun. Omasta surustani ja haavoistani olen aina tiennyt selviäväni, mutta toisen suru ja haavoittaminen , se on paljon vaikeampaa kestää. Sen jälkeen kun kuukausia sitten olin saanut sanottua, että haluan olla yksin, ajattelin kaiken itkemisen keskellä oppineeni ainakin sen, että rakkaudella ei ole leikkimistä, se on hengenvaarallista hommaa.
Rakkaudesta kirjoittaa hyvin, syvästi ja kauniisti blogini haltiatar-kummi Veloena kesäkuun viimeisen päivän kirjeessään. Ja 28.6. Veloena kirjoittaa Ystävistä, jälleen kerran äärimmäisen tarkasti ja tunnistettavasti: hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa." Viime yönä jäin miettimään erityisesti tuon viimeisen lauseen sisältöä, kuinka tärkeä asia siihen kiteytyykään. Itse koen, että juuri tuo oman keskeneräisyyden ja epävarmuuden (kauheita sanahirviöitä) tunnustaminen on kaikkien ihmisten välisten kohtaamisten perusedellytys. En tajua ihmisiä, jotka näyttävät vain särötöntä pintaa. Ketä sellainen voi kiinnostaa? Kuinka sellaista voi koskettaa?
Minä tunnen olevani varsin peloton oman huteruuteni suhteen. En ainakaan koe mitään tarvetta peitellä sitä, vaikka vajoamiset voivat pelottaakin. Tämä oli yksi viime yön suurista oivalluksista: minua ei ole kasvatettu häpeämään heikkoutta, ei itseni eikä muiden, ja siitä olen kiitollinen.
posted by Hilla at 4:50 ip.
5 Comments:
Jättävänä osapuolena on kauheaa. Siinä sekä kipuilee itse, että kantaa vastuuta toisen tuskasta, plus usein tuntee itsensä siaksi. Toisaalta myös tämä klassinen "erilleen kasvu" on kauhean surullista, siihen ei liity (ainakaan alussa) parantavaa vihaisuutta, joka auttaa riuhtaisemaan lopullisesti erilleen. Erosin aikoinaan piiitkästä parisuhteesta juuri erilleen kasvamisen takia, ja meidän molempien onneksi mies lähti heti vuodeksi ulkomaille. Kun eroon ei tunnu olevan selkeää syytä, on helppo liukua takaisin vanhaan tilanteeseen, vaikka mikään ei olisi muuttunut.
Viiveellä juuh :). Oma terapiani (tätä sanaa muuten inhoan ylitse muiden, siksi kai puhunkin ruusutädistä usemmiten, miksi, se on toinen tarina ja löytyy jo kai osittain blogistani),
puuh, sivuraide. Uusi ajatuksen aloitus: oma terapiani on kestänyt vasta reilun puoli vuotta, mutta olen läpikäynyt paljon tuota samaa, kokenut uhmaa ja vihaa sitä naista kohtaan joka aina toistaa samat kysymykset, itseasissa toistaa paljon muitakin fraaseja. Niin ja tietysti istunut pitkiä aikoja hiljaa, monista syistä.
Nyttemin olen jotenkin yrittänyt järkeillen ryhdistäytyä tässä ja miettinyt oloani hieman etukäteen, edellisten päivien fiiliksiä jne, jotta olen sitten osannut aloittaa puhumisen jostain. Eikä tämäkään välttämättä ole paras vaihtoehto, mutta saa minut puhumaan. En tiedä mihin tulen päätymään jos jatkan kaksi alustavasti sovittua vuotta läpi saman naisen kanssa, mutta vielä kaikki se istuminen tuntuu isolta osalta ajanhukalta.
Hmm, huomaan tarpeen puhua tästä :), ehkä meille joskus tulee siihen mahdollisuus. Nyt on yritettävä nukkumista, hyvää yötä ja huomenta.
Hilla,
itkettää, kun luen noita viimeisiä lauseita. Vihaan sitä, etten ole saanut / saa näyttää heikkouttani. Vaikka välillä tuntuu valoisammalta, ja luulen oivaltaneeni jotain, hetkittäin vajoan todella alas ja tunnen olevani täysin, lopullisesti umpikujassa.
Minä kävin kaksi ja puoli vuotta terapiassa ja sain siitä aika paljon, vaikka jätinkin sen typerästä syystä kesken. Olisin saanut vielä vuoden siihen päälle, mutta jossain hypomaanisessa nousujohdanteisessa fiiliksessäni uskottelin itselleni olevani terve ja parantunut. pah.
Terapeuttini oli mies ja ihailin häntä valtavasti. joskus oli vaikeaa, kun ei ollut mitään puhuttavaa eikä terapeutti sanonut juuta eikä jaata asioihini tai kannustanut kysymyksillä puhumaan. Sitten ratkaisin sen sillä, että aloin kävellessäni terapiaan keräämään itseeni kaikki edelliskäynnin jälkeen tapahtuneet loukkaantumiset, riidat, pahat ajatukset, vainoharhat, ahdistukset ja vitutukset ja puhuin kuin papupata eikä terapeutti saanut sanaakaan väliin. Välillä innostuin (omasta äänestäni varmaankin) niin, että juttuni paisuivat absurdeiksi tarinoiksi villeine käänteineen ja humoristisine kommelluksineen. Olen aina ollut kova pilkkaamaan itseäni ja itseironiani taisi mennä vähän liian pitkälle terapiassa. Kyllä se siitä taas tasottui, mutta kokemuksena hyvä, löysin itsestäni kummallisia piirteitä jotka olin kieltänyt koko ikäni ja nyt vasta päästin valloilleen.
-minh-
Te ihanat, kiitoksia kommenteista!
Lupiini, minun tapauksessani (tässä viimeisimmässä erossa siis) ei ollut niinkään kyse erille kasvamisesta, koska minun mielestäni emme koskaan ehtineet kasvaa edes yhteen (suhde kesti laskutavasta riippuen noin vuoden). Vihaisuuden puute kuulostaa kyllä tutulta, samoin tuo takaisin liukuminen. Se liukuminen ja hupsistelu jatkui ainakin puoli vuotta, ja sitten kun luulin, että olemme vihdoinkin molemmat päässeet toistemme suhteen kutakuinkin toverilliselle tasolle, sainkin kauhean vihanpurkauksen niskaani ihan yllättäen. Tavallaan se purkaus sitten oli sellainen rajapyykki, vaikka toivon kyllä, että voimme vielä olla hyvissä merkeissä tekemisissä.
Viive, "oma terapiani" kuulostaa minustakin aivan ällöttävältä! Minä voisin ottaa sinusta oppia ja puhua kiiltonahkakenkätädistä, mikä ei kylläkään ole kovin käytännöllistä ja ytimekästä. Ehkä tuo uhma sitten niin sanotusti kuuluu asiaan, kun sinulla on noin samankaltaisia kokemuksia. Ja kai sillä hiljaisuudellakin jokin funktio on. Joskus kun rohkaistuin kysymään terapeutiltani, toimiiko homma hänen mielestään kuten kuuluu, hän totesi, että ainakin tämä herättää sinussa tunteita, ja se on ainoa terapian toimivuuden kriteeri, koska mitään oikeaa tapaa käydä terapiassa ei ole olemassa. Olisin taipuvainen uskomaan, että tuli mitä tuli, ei se terapia koskaan ihan hukkaan heitettyä aikaa ole. Aiheesta olisi tosiaan kiintoisaa puhua kasvotusten. Hyviä istuntoja siihen asti!
Rakas anonyymi, voi kun voisin lohduttaa sinua! Toivottavasti valo elämässäsi lisääntyy. Itsekin vajoan edelleen säännöllisesti ihan uppeluksiin, mutta ihmeesti sieltä aina myös pulahdan pinnalle. Voimia!
Minh, minä unelmoin jossain vaiheessa, että pääsisinkin miesterapeutille, johon voisin kehittää kiihkeän transferenssisuhteen ja kentien oivaltaa sitä kautta jotain suhteestani miehiin. Kaksi vuotta kiiltonahkakenkätädin luona antoi kyllä myös minulle paljon, eittämättä. Tuo papupatailu kuulostaa myös tutulta: silloin kun olin pirteässä kunnossa, saatoin myös pulputtaa koko istunnon niin että täti joutui keskeyttämään lauseeni, kun aika loppui. Tunnistan hyvin tuon hypomaanisen kaikkivoipuuden tunteen, samoin kuin ajoittain ylilyövän itseironisoinnin. Liekö oireyhtymämme samansuuntainen...? :)
Lähetä kommentti
<< Home