Tv-sarja- ja runoanalyysia
Eilen illalla ymmärsin, että blogin pitäminen on ylittänyt tietyn kriittisen pisteen: melkein myöhästyin Lostin ääreltä, kun juutuin työkoneelleni bloggaamaan. Ehdin kuitenkin, onneksi, sillä eilinen jakso oli tähänastisista ylivoimaisesti koskettavin. N. 50 minuuttiin oli ladattu häät, syntymä ja kuolema - mitä muuta liikutukseen taipuivainen katsoja voisi enää toivoa? Tietysti tuo elämän ääripäät kohtaavat -skene oli räikeän asetelmallinen, mutta itkin kuitenkin sekä hää-, syntymä- että kuolemakohtauksen aikana. Niisk. Lost on minulle melkein liian pelottava yksin katsottavaksi, ja olenkin tyytyväinen, että illan päätteeksi saatoin antaa mieleni tasoittua Sinkkuelämän äärellä. Se on sitten riemastuttava sarja! Se (ja Mullan alla) pitää yllä uskoani siihen, ettei Amerikka ole täysin paha maa.
Ehkä vielä viisi vuotta sitten suhtauduin tv-viihteeseen humanistille sopivalla ylenkatseella. Sitten kouluaikojen Twin Peaksin ja Villin Pohjolan en ollut alentunut koukuttumaan sarjoihin - no, Teho-osasto taisi olla hieman nolottava poikkeus. Mutta se, että seuraan Lostia, Sinkkuelämää, ja - luoja varjele - joskus jopa Huippumallia haussa, ei ole oma syyni. Minä olen koukussa kyseisiin sarjoihin vain siksi, että olen tunnollinen opettaja. Ihan totta! Olen pitänyt jo kolmena keväänä sellaista media-kurssia, jolla opiskelijat ovat mm. tehneet esitelmiä erilaisista tv-sarjoista ja niiden kerronnallisista konventioista, ja tietysti minä olen työni puolesta joutunut tutustumaan niihin sarjoihin, joita opiskelijat ovat analysoineet. Ja hups, minusta on tullut sarjojen orja. :)
Muistan olleeni ihan innoissani katsottuani ensimmäisen kerran Huippumallia haussa. Sen asetelma on minusta kuin konsanaan antiikin myyteissä: tuomarit edustavat jumalia, joiden eteen ihmispoloiset (huippumalli-ehdokkaat) marssitetaan kuulemaan tuomionsa, ja heitä myös rankaistaan ankarasti hybriksestä. Tuhkimo-satu on toinen hyvä rinnastus: monet tytöistä tulevat köyhistä oloista, ja ohjelmassa he ovat kuin palatsin tanssiaisiin päässeet kyökkipiiat. Ja Tyra Banks on tietysti se hyvä haltiatar, joka antaa heille tukensa ja kauniin puvun tanssiaisiin. Selvää pässinlihaa. Tätä samaa soopaa me ihmiset olemme halunneet halki vuosituhanten.
Jotta korkean ja matalan kulttuurin väliset raja-aidat kaatuisivat jyristen (Huippumalleista Aale Tynniin), ajattelin seuraavaksi kirjoittaa runoanalyysin tuosta blogini mottorunosta. Aloitin bloggaamisen tänään tavallista aikaisemmin, onhan sentään perjantai-ilta, ja olen sentään saanut kaikki pääsykoevastaukset kertaalleen luettua läpi, ja jos kirjoitan täällä runoanalyysia, niin sehän on koulutustani vastaavaa työtä, johon kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Täytyyhän minun saada silloin tällöin tehdä sormiharjoituksia, ettei analyysitaidot (joita minun pitäisi opettaa muille) pääse ruostumaan. Tästä tulee nyt kuitenkin subjektiivinen ja höpöttelevä analyysi, joten ei-kirjallisuudentutkijat älkööt peljästykö.
VISKASIN KAIKUVAN KIVEN
Luolassa, hämärässä,
syvälle onkaloihini eksyneenä,
toisista tietämättä,
viskasin kaikuvan kiven,
ja ääni laajeni niinkuin vedessä renkaat,
pitkien käytävien kaiut
puhuivat, vastasivat.
Palasin syvyydestä kaikujen polkuja myöten
valoon,
tavoitin tien.
Runo on julkaistu Tynnin vuonna 1969 ilmestyneessä kokoelmassa Pidä rastaan laulusta kiinni. Tuon kokoelman nimirunon olen kopioinut lukioaikana pitämäni päiväkirjan alkulehdille, ja ensin ajattelin, että laitan sen blogini mottorunoksi. Se on kuitenkin paljon pitempi kuin muistin, eikä siksi soveltunut tarkoitukseen, mutta samasta kokoelmasta löysin tuon Kaikuvan kiven, jonka myös muistin nuoruusvuosilta, ja se säväytti minua vieläkin enemmän kuin silloin vuosia sitten. Syy on subjektiivinen: jo lukiossa tunnistin itsessäni nuo syvät onkalot, mutta sittemmin olen ollut niihin eksyneenä niin monta kertaa, että runo tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Nuo kolme ensimmäistä säettä kuvaavat todella hyvin masennusta, omaan itseen vajoamista, ihmisten yhteydestä vetäytymistä.
Tuo "kaikuva kivi", mikä se sitten onkaan, on minusta niin hieno ilmaus, että hetken harkitsin jopa antavani sen blogini nimeksi. Kaikujen ja vedessä laajenevien renkaiden rinnastaminen on äärimmäisen vaikuttava, moniaistinen kuva. Kaikkein eniten tässä runossa minua koskettaa juuri sen toiveikkuus, valoa kohti kulkeminen, tien löytäminen. Tämä menee nyt tietoisen ylitulkinnan puolelle, mutta mielestäni runosta voi vetää rinnastuksen verkossa kirjoittamiseen: blogin kirjoittaminen on kuin viskaisi kaikuvan kiven tähän internetin luolastoon, ääni laajenee lukijoiden myötä, ja kaikujen vastaukset ovat tietysti kommenttilaatikossa olevia viestejä. Ja näin (nyt loppufanfaareja) voin tavoittaa tien omaan itseeni ja muiden luo!
En nyt malta olla lainaamatta tähän sitä toistakin Tynnin runoa, vaikka se viekin paljon tilaa. Mutta olen eilen ja tänään lukenut monta monta pääsykoevastausta, joissa sanotaan, että runouden ääreen kannattaa pysähtyä, niin että tehdään sitten niin.
PAHAT UNET
Hamlet: Voisin elää pähkinänkuoreen suljettuna
ja kuitenkin tuntea itseni äärettömien avaruuksien valtiaaksi,
ellei näitä pahoja unia olisi.
Tuuli on sanoja täynnä
se sopertaa taukoamatta
läpi lehvien hämmingin
salamielistä viestiänsä
kuin ammoin kuollutta kieltä.
Mutta tuulen ja lehvien halki
rastaan ainoa huilu,
lyhyt laulu refrengeineen,
joka alkaa, päättyy ja alkaa.
Osaksi ymmärrän.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Vene tempoo ankkuriköyttään
ja kiviin kolkuttaa.
Vesi mustaa läikettä täynnä
kuin mieltä katkeraa.
Mikä on sinun, nuorukainen,
joka rannalla harhailet?
Olet kerännyt houretta kimpun
ja tuskaa sylillisen.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Mikä muutta demoneiksi
lapsuuden lempeät puut?
Pykälälehtinen tammi
haroo lonkerosormin
ja vaahteran avoin kämmen
kääntyy, kouristuu,
salavihaiset juurensa nostaa
kuusikin, joulupuu.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Moni haave verhosi päänsä,
astuen venheeseen,
moni haave verhosi päänsä,
häi hiuksien hulmahdus,
jokin hipiän silkkinen hohto,
jokin lämpö ja kosketus.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Se katkeilee ja se kantaa,
se on tieto ja porraspuu.
Varsinkin ensimmäinen ja viimeinen säkeistö on ihanat! Ja varsinkin viimeinen. Ajatus tuntuu jotenkin rinnakkaiselta tuon toisen runon kanssa: täällä sitä eksytään ja löydetään takaisin, laulu katkeilee, mutta kantaa sittenkin.
Ehkä vielä viisi vuotta sitten suhtauduin tv-viihteeseen humanistille sopivalla ylenkatseella. Sitten kouluaikojen Twin Peaksin ja Villin Pohjolan en ollut alentunut koukuttumaan sarjoihin - no, Teho-osasto taisi olla hieman nolottava poikkeus. Mutta se, että seuraan Lostia, Sinkkuelämää, ja - luoja varjele - joskus jopa Huippumallia haussa, ei ole oma syyni. Minä olen koukussa kyseisiin sarjoihin vain siksi, että olen tunnollinen opettaja. Ihan totta! Olen pitänyt jo kolmena keväänä sellaista media-kurssia, jolla opiskelijat ovat mm. tehneet esitelmiä erilaisista tv-sarjoista ja niiden kerronnallisista konventioista, ja tietysti minä olen työni puolesta joutunut tutustumaan niihin sarjoihin, joita opiskelijat ovat analysoineet. Ja hups, minusta on tullut sarjojen orja. :)
Muistan olleeni ihan innoissani katsottuani ensimmäisen kerran Huippumallia haussa. Sen asetelma on minusta kuin konsanaan antiikin myyteissä: tuomarit edustavat jumalia, joiden eteen ihmispoloiset (huippumalli-ehdokkaat) marssitetaan kuulemaan tuomionsa, ja heitä myös rankaistaan ankarasti hybriksestä. Tuhkimo-satu on toinen hyvä rinnastus: monet tytöistä tulevat köyhistä oloista, ja ohjelmassa he ovat kuin palatsin tanssiaisiin päässeet kyökkipiiat. Ja Tyra Banks on tietysti se hyvä haltiatar, joka antaa heille tukensa ja kauniin puvun tanssiaisiin. Selvää pässinlihaa. Tätä samaa soopaa me ihmiset olemme halunneet halki vuosituhanten.
Jotta korkean ja matalan kulttuurin väliset raja-aidat kaatuisivat jyristen (Huippumalleista Aale Tynniin), ajattelin seuraavaksi kirjoittaa runoanalyysin tuosta blogini mottorunosta. Aloitin bloggaamisen tänään tavallista aikaisemmin, onhan sentään perjantai-ilta, ja olen sentään saanut kaikki pääsykoevastaukset kertaalleen luettua läpi, ja jos kirjoitan täällä runoanalyysia, niin sehän on koulutustani vastaavaa työtä, johon kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Täytyyhän minun saada silloin tällöin tehdä sormiharjoituksia, ettei analyysitaidot (joita minun pitäisi opettaa muille) pääse ruostumaan. Tästä tulee nyt kuitenkin subjektiivinen ja höpöttelevä analyysi, joten ei-kirjallisuudentutkijat älkööt peljästykö.
VISKASIN KAIKUVAN KIVEN
Luolassa, hämärässä,
syvälle onkaloihini eksyneenä,
toisista tietämättä,
viskasin kaikuvan kiven,
ja ääni laajeni niinkuin vedessä renkaat,
pitkien käytävien kaiut
puhuivat, vastasivat.
Palasin syvyydestä kaikujen polkuja myöten
valoon,
tavoitin tien.
Runo on julkaistu Tynnin vuonna 1969 ilmestyneessä kokoelmassa Pidä rastaan laulusta kiinni. Tuon kokoelman nimirunon olen kopioinut lukioaikana pitämäni päiväkirjan alkulehdille, ja ensin ajattelin, että laitan sen blogini mottorunoksi. Se on kuitenkin paljon pitempi kuin muistin, eikä siksi soveltunut tarkoitukseen, mutta samasta kokoelmasta löysin tuon Kaikuvan kiven, jonka myös muistin nuoruusvuosilta, ja se säväytti minua vieläkin enemmän kuin silloin vuosia sitten. Syy on subjektiivinen: jo lukiossa tunnistin itsessäni nuo syvät onkalot, mutta sittemmin olen ollut niihin eksyneenä niin monta kertaa, että runo tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Nuo kolme ensimmäistä säettä kuvaavat todella hyvin masennusta, omaan itseen vajoamista, ihmisten yhteydestä vetäytymistä.
Tuo "kaikuva kivi", mikä se sitten onkaan, on minusta niin hieno ilmaus, että hetken harkitsin jopa antavani sen blogini nimeksi. Kaikujen ja vedessä laajenevien renkaiden rinnastaminen on äärimmäisen vaikuttava, moniaistinen kuva. Kaikkein eniten tässä runossa minua koskettaa juuri sen toiveikkuus, valoa kohti kulkeminen, tien löytäminen. Tämä menee nyt tietoisen ylitulkinnan puolelle, mutta mielestäni runosta voi vetää rinnastuksen verkossa kirjoittamiseen: blogin kirjoittaminen on kuin viskaisi kaikuvan kiven tähän internetin luolastoon, ääni laajenee lukijoiden myötä, ja kaikujen vastaukset ovat tietysti kommenttilaatikossa olevia viestejä. Ja näin (nyt loppufanfaareja) voin tavoittaa tien omaan itseeni ja muiden luo!
En nyt malta olla lainaamatta tähän sitä toistakin Tynnin runoa, vaikka se viekin paljon tilaa. Mutta olen eilen ja tänään lukenut monta monta pääsykoevastausta, joissa sanotaan, että runouden ääreen kannattaa pysähtyä, niin että tehdään sitten niin.
PAHAT UNET
Hamlet: Voisin elää pähkinänkuoreen suljettuna
ja kuitenkin tuntea itseni äärettömien avaruuksien valtiaaksi,
ellei näitä pahoja unia olisi.
Tuuli on sanoja täynnä
se sopertaa taukoamatta
läpi lehvien hämmingin
salamielistä viestiänsä
kuin ammoin kuollutta kieltä.
Mutta tuulen ja lehvien halki
rastaan ainoa huilu,
lyhyt laulu refrengeineen,
joka alkaa, päättyy ja alkaa.
Osaksi ymmärrän.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Vene tempoo ankkuriköyttään
ja kiviin kolkuttaa.
Vesi mustaa läikettä täynnä
kuin mieltä katkeraa.
Mikä on sinun, nuorukainen,
joka rannalla harhailet?
Olet kerännyt houretta kimpun
ja tuskaa sylillisen.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Mikä muutta demoneiksi
lapsuuden lempeät puut?
Pykälälehtinen tammi
haroo lonkerosormin
ja vaahteran avoin kämmen
kääntyy, kouristuu,
salavihaiset juurensa nostaa
kuusikin, joulupuu.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Moni haave verhosi päänsä,
astuen venheeseen,
moni haave verhosi päänsä,
häi hiuksien hulmahdus,
jokin hipiän silkkinen hohto,
jokin lämpö ja kosketus.
Pidä rastaan laulusta kiinni.
Se katkeilee ja se kantaa,
se on tieto ja porraspuu.
Varsinkin ensimmäinen ja viimeinen säkeistö on ihanat! Ja varsinkin viimeinen. Ajatus tuntuu jotenkin rinnakkaiselta tuon toisen runon kanssa: täällä sitä eksytään ja löydetään takaisin, laulu katkeilee, mutta kantaa sittenkin.
posted by Hilla at 4:49 ip.
2 Comments:
Koukahdin Lostiin niin täysin, että hommasin koko kauden dvd:llä ja katsoin sen putkeen jo tuossa maaliskuun aikana. Jokohan toisen kauden saisi amazonista tai jostain?
Runoanalyysistä tulee ylevä olo. Tai väristyksiä: että joku osaa sanoa noin. Tai suora leikkaus ylioppilaskirjoituksiin ja kirjallisuuden pääsykokeisiin: minä tajuan tätä.
Miksen törmää runoanalyyseihin enää missään muualla kuin ystävän blogissa? Onko populaarikulttuuri nielaissut kesätytön? Jossain se kosketus lymyää, tallessa kuitenkin, luulen.
Siis Runous ja Lost, kyllä kiitos. Seurasin jossain vaiheessa (=äitiyslomalla) myös Kauniita ja Rohkeita. Kaikki mahtuvat samaan päähän, mutta ottavat tilaa vaihtelevasti.
Kaisaseni, hienoa kuulla, että runoanalyysi toi väristyksiä. Minä olen varma, ettei runon taju ja kosketus mihinkään häviä, vaikka kuinka aikaa kuluisi eikä runoja työkseen erittelisikään. Kivasti sanottu tuo, että samaan päähän mahtuu monenlaista kamaa!
Lähetä kommentti
<< Home