Onnet

Viime päivinä minua ovat kohdanneet monenlaiset onnet:

Tervapääsky-onni

Lauantai-iltana makasin sängylläni ainakin tunnin katselemassa tervapääskyjen iltalentoa. (Ornitologinen tarkennus: tervapääsky ei ole oikeasti pääsky vaan kirskulintu. Oikeita pääskyjä ovat mm. haarapääsky ja törmäpääsky.) Olin ajatellut, että voisin lähteä yksin kaupungille hummaamaan, sillä käsillä oli viimeinen viikonloppu tässä kaupungissa ennen lomalle lähtöä. Mutta jäinkin katsomaan niitä tervapääskyjä. Niillä on ihmeelliset, sirpinmuotoiset siivet, joita ei ole tarkoitettu lentämiseen vaan liitelyyn. Välillä ne räpyttivät kiivaasti, välillä siipien alapuolet välähtivät ilta-auringossa, joka ei enää osunut huoneeseeni. Ne lensivät kiihkeästi, kirkuen, tempoillen ja syöksähdellen, epävakaisesti kuin lepakot ja ketterästi kuin hävittäjäkoneiden laivueet. Sininen iltataivas oli täynnä tervapääskyjen lentoratoja, ja minä mietin haikeana entisiäni, ja sitä, kuinka olen kerran toisensa jälkeen langennut miehiin, joiden silmissä olen nähnyt surun.

Paljasjalkainen onni

Sunnuntaina olin pitkällä pitkällä pyöräretkellä, jollaisesta olen haaveillut jo kauan. Reittini kulki kahden lintutornin, yhden niemenkärjen, rantaraitin, siirtolapuutarhan, sisävesisataman, luontopolun pitkospuiden ja hautausmaan hiekkakujien kautta. Se oli kutakuinkin täydellinen retki - minulla oli mukana jopa eväsleipiä, kartta ja sadeviitta, niin kuin kunnon retkellä kuuluukin. Ja voitteko kuvitella, sain pyöräillä monta kilometriä oikeaa hiekkatietä, joka kulki järven rannassa ja johti niemenkärkeen, missä lainehti koiranputkea, kurjenpolvia ja timoteitä kuohuva rantaniitty. Riisuin tennarini heti hiekkatien alussa ja polkaisin itseni kesämaailmaan, jossa tuoksui järvivedeltä, tervatulta veneeltä ja mustikkaiselta metsänpohjalta.

Kaijukka-onni

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin unta Kaarista, saamelaisesta tuttavastani, jota en ole nähnyt puoleentoista vuoteen. Aamulla muistelin pitkästä aikaa pohjoisia muistojani, ja iloitsin jo etukäteen siitä, että tänä kesänä pääsen pitkästä aikaa puhumaan saamea. Illalla huomasin, että Ykköseltä tulee peräjälkeen kaksi 60-luvulla tehtyä dokumenttia Käsivarren porosaamelaisista ja erityisesti Aslak Juusosta eli Kaijukasta, jonka pojanpoikien perheet ovat hyviä perhetuttaviamme. Jälkimmäinen dokumentti oli vuonna 1969 tehty haastattelu, jossa Kaijukka totesi, että niin poronhoito kuin saamenkielikin tulevat varmasti häviämään kymmenen-viidentoista vuoden sisällä. Olen onnellinen siitä, että Kaijukka oli tuolloin väärässä: vuonna 2001 vietin vappuaaton yön pikkusiskoni ja Kaijukan pojanpojanpoikien kanssa poropaimenessa niillä samoilla tuntureilla, joilla Kaijukka itse paimensi eloaan. Niin kieli kuin poronhoitokin on säilynyt uudelle vuosituhannelle.

Shiatsu-onni

Eilen olin pitkästä aikaa shiatsu-hoidossa. Kun pari vuotta sitten kävin shiatsussa ensimmäistä kertaa, ajattelin, että se on parasta, mitä ruumiilleni on koskaan tehty. Myös eilinen hoito oli voimakas kokemus. Vaivuin sen aikana useamman kerran aivan unen rajamaille, syvän rentoutumisen ja nautinnon tilaan, jossa koko ajan aistin minua hoitavat kädet. Hoidon jälkeen astuin viileästä kellarihuoneistosta lämpöiseen iltailmaan ja pyöräilin kotiin ruumis raskaana ja raukeana. Makasin pitkään sängylläni, makasin vain, ja kuuntelin kuinka veri sykki raajoissani. Tuntui, että hoito vapautti minussa koko vuoden väsymyksen, jolle annoin nautinnollisesti myöten. Oi, shiatsu on ihmeellinen tapa hoitaa ihmistä.