keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006

Oh baby baby it's a wild world

Olen harrastanut musiikkinostalgiaa. Viime viikolla vein korjattavaksi stereomme, joiden lp-soitin on ollut rikki jo monta vuotta. Sain tähän impulssin, kun selasin pientä älppäri-kokoelmaamme ja löysin sieltä mahtavia helmiä. Eilen sitten saatiin soitin korjaajalta, ja sittemmin olen tehnyt matkaa musiikilliseen menneisyyteeni. Ihan ensimmäisenä pantiin soimaan Cat Stevensin The very best of, ja ensimmäisenä tietysti Wild world. Muistan, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Äiti oli hakenut minut pianotunnilta, ajoimme kotiin. Wild world tuli radiosta, kun olimme juuri ajaneet Raumojoen sillan yli. Olin ehkä 13, ja olin heti ihan myyty. Sain levyn sitten seuraavaksi synttärilahjaksi äitin siskolta, joka oli myös rakastanut Cat Stevensiä nuorena.

Vielä varhaisempi muisto liittyy Simonin ja Garfunkelin Cecilia-biisiin. Levykokoelmastamme löytyy myös näiden hippien The very best of, jonka äiti oli tilannut itselleen postimyynnistä joskus silloin, kun minä olin vielä ihan lapsukainen. Cecilia kolahti, kun olin ehkä noin 12-vuotias ja kuulin omaan huoneeseeni, kun äiti soitteli olkkarissa Simonia ja Garfunkelia. Cecilia pani vereeni levottomuuden, jota en ollut aikaisemmin tuntenut, kiihkeän odotuksen kaikesta siitä, mitä en vielä silloin tiennyt enkä tuntenut.

On siellä meidän levykokoelmassa myös vähän vähemmän klassisia musiikkimuistoja nuoruudesta. Eilen huomasin hämmästyksekseni mm. sen, että osaan vieläkin Chesney Hawkesin "I am the one and only" -biisin kertosäkeistön ulkoa. Se oli sellainen ihan kauhean näköinen babyface, joka teki yhden leffan ja yhden levyn joskus 90-luvun alussa. Paljon vakuuttavammalta kuulosti Mike Oldfieldin Crises-lp, jonka osasin toivoa kummitädiltäni joululahjaksi kasiluokan musiikkitunnilla kuunnellun Moonlight shadow -biisin perusteella.

90-luvun alun ehdotonta kotimaista huippua edustaa Värttinän Oi dai, joka lienee edelleen niiden paras levy. Oi dai -biisissä on sellaista voimaa, että oksat pois. Värttinä oli muuten viime viikolla Torniossa keikalla, oli hyvä meno. Ne ei vain itse muistaneet, että ovat käyneet Torniossa ennenkin, juuri Oi dai -levyn ilmestymisen aikoihin. Mari Kaasinen spiikkasi heti keikan alussa, että vihdoinkin ollaan täällä, ja samaa kirjoitettiin paikallisen pää-äänenkannattajan etusivulla seuraavana päivänä. Minä ja paras ystäväni (se, jonka olen tuntenut 9-vuotiaasta) tanssimme Värttinän tahtiin silloin 90-luvulla, ja niin teimme myös viime perjantain keikalla.

Musiikillisen regression ohella myös rakkauselämäni on taantunut 13-vuotiaan tasolle. Haaveksin Thorbjörnistä illoin. Olen kastanut Thorbjörniksi pienen pehmodelfiinin, jonka voitin Suomen tivolissa onginnasta. Delfiini-Thorbjörn nukkuu öisin vieressäni, iltaisin suukottelen sitä paremman puutteessa ja sisko naureskelee hieman epäuskoisena vieressäni. No, huomenna käännetään auton nokka kohti pohjoista ja Jäämerta ja Riddu Riddu -festivaalia. Josko siellä pääsisi pussailemaan muutakin kuin pehmoleluja.

3 Comments:

Blogger kaisa said...

Ei voi olla totta! Ihan pari päivää sitten T toi divarireissultaan Cat Stevensin levyn, jolla on juuri tuo Wild World. Telepatiaa, eikun hassua sattumaa!

3:28 ip.  
Blogger LL said...

Kunpa minäkin saisin käytyä läpi (kapean) lp-hyllystöni joskus. Vinyylejä ei kovin usein tule kuunneltua, vaikka kyllä pitäisi, jo aivan tunnelman takia.

4:01 ip.  
Blogger Juha K. Korento said...

LP-nostalgia on parasta! Billy Joelin The Bridge -levy kuulostaa käsittämättömän kliiniseltä popilta, vaikka siinä onkin hienoja biisejä. Elton Johnin tupla-lp-kokoelma on rautaisannos lp-nostalgiaa. Muistatteko semmosen bändin kuin Housemartins? Niillä oli joku hitti, ja sekin vinyyli löytyy hyllystä. Siinä soittaa bassoa mies, joka nykyään tunnetaan nimellä Fat Boy Slim. Tulen piipahtamaan täällä uudestaankin. Moi.

11:29 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home