Onnen päivät
Nyt on elämä niin täyteläistä ja syvää, että varmaan kohta mäjähtää pyrstötähti päähän, koska eihän tällainen voi kovin pitkään jatkua. Muistelin juuri kesää 2002, joka oli edellinen ilon ja onnen kesä. Tämä kesä on ollut ehkä vieläkin parempi.
WWF:n leirillä oli ihanaa. Melkein hirvittää alkaa kirjoittaa siitä, koska en haluaisi pilata yhtäkään muistoa tai tunnelmaa käyttämällä jotenkin epäsopivia tai latistavia sanoja. Jollain tavalla koen, että leiri oli tämän kesän huipentuma. Siellä oleminen oli samalla tavalla intensiivistä kuin elämä oli joskus nuorena ja kokemattomana, silloin, kun uudet asiat koki kokonaisvaltaisesti ja kiihkeästi. Viimeisenä leiriaamuna, eilen, itkin kahdesti kun lähteminen suretti niin paljon. Ehkä juuri tuo riipaiseva haikeus muistuttaa minua nuoruuskokemuksista, kiihkeistä ystävyyssuhteista seurakunnan leirillä, yhteisestä itkusta valkokaapuisten rippilasten kanssa ensimmäisen ehtoollisen ja riparin loppumisen vuoksi, hysteerisestä eroitkusta sisäoppilasvuoden päättyessä. En muista, koska minua on viimeksi itkettänyt jostakin lähteminen.
Tuntuu, kuin olisin ollut yhdeksän päivää jossain toisessa todellisuudessa, irti kaikesta. Tavallaan siitä ei haluaisi päästää irti, mutta jotenkin se on jo haihtunut. Laivan kannella eilen puhuttiin siitä, kuinka leiritodellisuus koko ajan haihtui haihtumistaan merimatkan aikana, kuin hiekka, joka valuu sormien lävi, ja viimeiset hippuset kämmeniltä lennähtää tuuleen. Se yhteys, joka reilun viikon aikana syntyi meidän parinkymmenen sattumanvaraisesti yhteen tulleen ihmisen välille, laimeni vääjäämättä, eikä sitä yhteyttä enää saa takaisin samanlaisena, vaikka tuleekin uusia leirejä ja uusia leiritodellisuuksia. (Juupa juu, tämä tekstikin alkaa muistuttaa minua nuoruudesta kaikessa paatoksellisuudessaan, mutta menköön. Kyllä joskus saa vähän fiilistellä.)
Nyt olen sitten pölähtänyt aivan toisenlaiseen todellisuuteen, helteiseen Turkuun, jossa on tänään alkanut kansainvälinen pohjoismaisen kirjallisuuden tutkijoiden konferenssi nimilappuineen, avajaistarjoiluineen, esitelmäabstrakteineen ja kaupungin vastaanottoineen. Tämäkin tuntuu hirveän hauskalta, ihan kuin olisin päässyt johonkin näytelmään mukaan, vaikka en oikeasti olekaan näyttelijä. Mutta kontrasti viime viikkoon on melkoinen. Täällä nukun yhden hengen hotellihuoneessa valkoisten lakanoiden välissä, Bastössa makasin puolijoukkueteltassa kolmen muun ihmisen kanssa, kuka minkäkin muhkuran päällä, hikisten kumppareiden ja aika usein myös vanhan viinan hajussa. Täällä minun on määrä käydä sivistyneitä akateemisia keskusteluja pohjoismaisten kollegoideni kanssa viinilasi kourassani, Bastössa puhuimme jo ensimmäisenä päivänä suolen toiminnasta kenttäoloissa ja tutkimme toistemme selkiä, kainaloita ja takapuolia punkkeja etsien. Olin yhdeksän päivän aikana yhteensä ehkä noin pari tuntia yksinäni. Tänään olen kyllä nauttinutkin yksinolosta, mutta voi olla, että illalla hotellin isossa sängyssä tulee hieman orpo olo, kun ympäriltä ei kuulu kenenkään kuorsausta.
Nyt seuraa lista, koska luettelointi jostain syystä sopii mielestäni hyvin tähän blogi-kirjoittamiseen:
BASTÖ TOP 7 (satunnaisessa järjestyksessä)
1. Bockholmen, Pukkisaari, oma paratiisisaaremme, joka oli vielä viikko sitten umpeenkasvanutta katajatiheikköä. Nyt saarnet, tammet, metsäomenapuut ja isot männyt ovat saaneet tilaa ja valoa ympärilleen, meri ja taivas näkyvät puiden lomitse. Pienet ahvenanmaalaislampaat jatkavat työtämme ja lisäävät biodiversiteettiä niin että rouske käy. Suunnittelimme leiriläisten saaren valtausta ja ikuisen lauantain valtakunnan perustamista sille.
2. Palavan katajan tuoksu raivaustyömaalla. Rovioista nouseva noen ja savun haju, joka muistutti minua lapsuuden kulotuksentuoksuisista kevätilloista. Kaadetuista pähkinäpensaista nouseva vehmas, saunavihtamainen haju, joka vahvistui helteessä päivä päivältä.
3. Ruumiillinen työ. En ole koskaan tehnyt näin paljon raskasta työtä: raahasin katajanrankoja aamukahdeksasta lähtien helteisessä säässä, jonka läkähdyttävyyttä lisäsivät korkeina roihuavat polttoroviot. Ei ole enää kumpparit käyttämättömän näköiset, sen voin sanoa. Ruumiillinen väsymys ja yhdessä tehdyn työn jäljen näkeminen toivat sellaista tyydytystä, jota ei koskaan saa siisteissä sisätöissä.
4. Meri ja silokalliot, joilta pääsi uimaan. Kuumimpana päivänä uin kuusi kertaa. Aamu-uinnit tyynessä vedessä olivat silkkiä. Päivällä, kun helteessä ja työssä läpimäräksi hionnut ruumis pääsi viileään veteen, olin taivaassa. Aamuyöllä lahdista nousi usvaa. Laskevan auringon taivas teki vedenpinnasta keltahohteisen peilin.
5. Kontula, WWF:n puolijoukkueteltta. Nopeasti pystytetty puhtoinen lähiömme, jossa asui neljän ihmisen lisäksi punkkeja, kusiaisia, hyttysiä ja hämähäkkejä. Metron sijaan teltan alla kulki myyrä, oma maanalaisemme. Torstai-iltana Kontulassa oli tuparit, joissa sai ensiesityksensä mm. uudelleensanoittamani perinteinen joiku, jonka omistin moottorisahamiehillemme.
6. Ronja. Leiriemännän sijoituslapsi, 7-vuotias silmälasipäinen tyttö, jonka aamulla hienosti letitetty tukka hapsotti viimeistään iltapäivällä. Ensimmäisinä päivinä Ronja ei tullut syliin vaikka pyysin, irvisteli vain hammasrivillä, jossa oli heiluvia maitohampaita, koloja ja uusia röpöreunaisia rautahampaita. Loppuleiristä Ronja juoksi minun tykö heti kun tulin työmaalta tai teltalta ja hyppäsi syliin kaikilla neljällä raajalla kiinni pitäen. Penkilläkin Ronja istui sylissäni aina kun mahdollista, ja minä hassuttelin sille, kutitin ja tuhlasin hellyyttä minkä ehdin ja nautin pikkutytön pulppuavasta naurusta.
7. Ylermi. Leirin vanhin, 72-vuotias eläkkeellä oleva puistomestari, joka käytteli moottorisahaa niin että sitä oli kaunis katsella ja oli niin hyvä suustaan ettei kukaan. Ylermi on myös entinen laulaja, jonka vibraatto on yhtä mahtava kuin mustalaisilla - voi että meillä oli hauskaa kun nuotiolla laulettiin oikein syämmen kyllyyestä. Ja mikä parasta, Yrmeli puhuu mietä ja hoon päältä, mikä tietysti yhdisti meitä entisestään. Paluumatkalla laivan tanssiravintolassa Ylermi vei minua valssissa niin että pää meni pyörälle. Parasta, mitä WWF voi naiselle tarjota, totesi Ylermin tunteva ystäväni. Melkein, sanoisin.
WWF:n leirillä oli ihanaa. Melkein hirvittää alkaa kirjoittaa siitä, koska en haluaisi pilata yhtäkään muistoa tai tunnelmaa käyttämällä jotenkin epäsopivia tai latistavia sanoja. Jollain tavalla koen, että leiri oli tämän kesän huipentuma. Siellä oleminen oli samalla tavalla intensiivistä kuin elämä oli joskus nuorena ja kokemattomana, silloin, kun uudet asiat koki kokonaisvaltaisesti ja kiihkeästi. Viimeisenä leiriaamuna, eilen, itkin kahdesti kun lähteminen suretti niin paljon. Ehkä juuri tuo riipaiseva haikeus muistuttaa minua nuoruuskokemuksista, kiihkeistä ystävyyssuhteista seurakunnan leirillä, yhteisestä itkusta valkokaapuisten rippilasten kanssa ensimmäisen ehtoollisen ja riparin loppumisen vuoksi, hysteerisestä eroitkusta sisäoppilasvuoden päättyessä. En muista, koska minua on viimeksi itkettänyt jostakin lähteminen.
Tuntuu, kuin olisin ollut yhdeksän päivää jossain toisessa todellisuudessa, irti kaikesta. Tavallaan siitä ei haluaisi päästää irti, mutta jotenkin se on jo haihtunut. Laivan kannella eilen puhuttiin siitä, kuinka leiritodellisuus koko ajan haihtui haihtumistaan merimatkan aikana, kuin hiekka, joka valuu sormien lävi, ja viimeiset hippuset kämmeniltä lennähtää tuuleen. Se yhteys, joka reilun viikon aikana syntyi meidän parinkymmenen sattumanvaraisesti yhteen tulleen ihmisen välille, laimeni vääjäämättä, eikä sitä yhteyttä enää saa takaisin samanlaisena, vaikka tuleekin uusia leirejä ja uusia leiritodellisuuksia. (Juupa juu, tämä tekstikin alkaa muistuttaa minua nuoruudesta kaikessa paatoksellisuudessaan, mutta menköön. Kyllä joskus saa vähän fiilistellä.)
Nyt olen sitten pölähtänyt aivan toisenlaiseen todellisuuteen, helteiseen Turkuun, jossa on tänään alkanut kansainvälinen pohjoismaisen kirjallisuuden tutkijoiden konferenssi nimilappuineen, avajaistarjoiluineen, esitelmäabstrakteineen ja kaupungin vastaanottoineen. Tämäkin tuntuu hirveän hauskalta, ihan kuin olisin päässyt johonkin näytelmään mukaan, vaikka en oikeasti olekaan näyttelijä. Mutta kontrasti viime viikkoon on melkoinen. Täällä nukun yhden hengen hotellihuoneessa valkoisten lakanoiden välissä, Bastössa makasin puolijoukkueteltassa kolmen muun ihmisen kanssa, kuka minkäkin muhkuran päällä, hikisten kumppareiden ja aika usein myös vanhan viinan hajussa. Täällä minun on määrä käydä sivistyneitä akateemisia keskusteluja pohjoismaisten kollegoideni kanssa viinilasi kourassani, Bastössa puhuimme jo ensimmäisenä päivänä suolen toiminnasta kenttäoloissa ja tutkimme toistemme selkiä, kainaloita ja takapuolia punkkeja etsien. Olin yhdeksän päivän aikana yhteensä ehkä noin pari tuntia yksinäni. Tänään olen kyllä nauttinutkin yksinolosta, mutta voi olla, että illalla hotellin isossa sängyssä tulee hieman orpo olo, kun ympäriltä ei kuulu kenenkään kuorsausta.
Nyt seuraa lista, koska luettelointi jostain syystä sopii mielestäni hyvin tähän blogi-kirjoittamiseen:
BASTÖ TOP 7 (satunnaisessa järjestyksessä)
1. Bockholmen, Pukkisaari, oma paratiisisaaremme, joka oli vielä viikko sitten umpeenkasvanutta katajatiheikköä. Nyt saarnet, tammet, metsäomenapuut ja isot männyt ovat saaneet tilaa ja valoa ympärilleen, meri ja taivas näkyvät puiden lomitse. Pienet ahvenanmaalaislampaat jatkavat työtämme ja lisäävät biodiversiteettiä niin että rouske käy. Suunnittelimme leiriläisten saaren valtausta ja ikuisen lauantain valtakunnan perustamista sille.
2. Palavan katajan tuoksu raivaustyömaalla. Rovioista nouseva noen ja savun haju, joka muistutti minua lapsuuden kulotuksentuoksuisista kevätilloista. Kaadetuista pähkinäpensaista nouseva vehmas, saunavihtamainen haju, joka vahvistui helteessä päivä päivältä.
3. Ruumiillinen työ. En ole koskaan tehnyt näin paljon raskasta työtä: raahasin katajanrankoja aamukahdeksasta lähtien helteisessä säässä, jonka läkähdyttävyyttä lisäsivät korkeina roihuavat polttoroviot. Ei ole enää kumpparit käyttämättömän näköiset, sen voin sanoa. Ruumiillinen väsymys ja yhdessä tehdyn työn jäljen näkeminen toivat sellaista tyydytystä, jota ei koskaan saa siisteissä sisätöissä.
4. Meri ja silokalliot, joilta pääsi uimaan. Kuumimpana päivänä uin kuusi kertaa. Aamu-uinnit tyynessä vedessä olivat silkkiä. Päivällä, kun helteessä ja työssä läpimäräksi hionnut ruumis pääsi viileään veteen, olin taivaassa. Aamuyöllä lahdista nousi usvaa. Laskevan auringon taivas teki vedenpinnasta keltahohteisen peilin.
5. Kontula, WWF:n puolijoukkueteltta. Nopeasti pystytetty puhtoinen lähiömme, jossa asui neljän ihmisen lisäksi punkkeja, kusiaisia, hyttysiä ja hämähäkkejä. Metron sijaan teltan alla kulki myyrä, oma maanalaisemme. Torstai-iltana Kontulassa oli tuparit, joissa sai ensiesityksensä mm. uudelleensanoittamani perinteinen joiku, jonka omistin moottorisahamiehillemme.
6. Ronja. Leiriemännän sijoituslapsi, 7-vuotias silmälasipäinen tyttö, jonka aamulla hienosti letitetty tukka hapsotti viimeistään iltapäivällä. Ensimmäisinä päivinä Ronja ei tullut syliin vaikka pyysin, irvisteli vain hammasrivillä, jossa oli heiluvia maitohampaita, koloja ja uusia röpöreunaisia rautahampaita. Loppuleiristä Ronja juoksi minun tykö heti kun tulin työmaalta tai teltalta ja hyppäsi syliin kaikilla neljällä raajalla kiinni pitäen. Penkilläkin Ronja istui sylissäni aina kun mahdollista, ja minä hassuttelin sille, kutitin ja tuhlasin hellyyttä minkä ehdin ja nautin pikkutytön pulppuavasta naurusta.
7. Ylermi. Leirin vanhin, 72-vuotias eläkkeellä oleva puistomestari, joka käytteli moottorisahaa niin että sitä oli kaunis katsella ja oli niin hyvä suustaan ettei kukaan. Ylermi on myös entinen laulaja, jonka vibraatto on yhtä mahtava kuin mustalaisilla - voi että meillä oli hauskaa kun nuotiolla laulettiin oikein syämmen kyllyyestä. Ja mikä parasta, Yrmeli puhuu mietä ja hoon päältä, mikä tietysti yhdisti meitä entisestään. Paluumatkalla laivan tanssiravintolassa Ylermi vei minua valssissa niin että pää meni pyörälle. Parasta, mitä WWF voi naiselle tarjota, totesi Ylermin tunteva ystäväni. Melkein, sanoisin.
posted by Hilla at 4:49 ip.
2 Comments:
Kuulostaa ihan sinulta! Jokaisella pitäisi olla elämässään leirejä, joilla asiat tuntuvat tuoreilta, ihmiset uusilta ja oma oleminen hyvältä. Minusta ei olisi rankoja raahaamaan, mutta ehkäpä leireilen toisin.
Inspiroituneena, joskaan ei kirjoittamaan, K
Huih! Ja pääset tekemään lisää listaa, nyt kirjoista. Kts. blogistani ots. kirjameemi. Kuulostaapa hienolta ja hauskalta tuo leiri! Et tosiaan odottanut turhaan!
Lähetä kommentti
<< Home