Ammattia harjoittamassa
Tänään olen paitsi palannut työkoneen ääreen, myös tehnyt vähän töitäkin. Pitäisi valmistella englanninkielinen esitelmä konferenssiin, joka pidetään elokuun toisella viikolla. Esitelmän tekeminen on oikeastaan aika kivaa, mutta välillä tuntuu, että pää sauhuaa, kun yrittää saada ajatuksensa ensin itselleen ja sitten toivottavasti muillekin ymmärrettävään muotoon. Jos joku sattuu tietämään, mitä on "vuotuiskierto" englanniksi, saa kertoa minulle. Nyt päädyin ilmaisuun "annual migration cycle", mikä saa kelvata toistaiseksi.
Kun olin lounastamassa, sain kummallisimman yhteydenoton pitkään aikaan. Mies, jonka nimeä en enää muista, tiedusteli minulta puhelimessa, juodaanko Enid Blytonin Viisikko-sarjassa "kaakaota" vai "suklaata". Aiheesta oli kuulemma tullut ystävien kanssa väittelyä ja mies oli ottanut yhteyttä laitoksellemme, mistä joku ystävällinen työtoverini oli ohjannut puhelun minulle. Vastasin miehelle suoraan, että ei harmainta aavistusta, sillä en ole ikinä lukenut yhtäkään Viisikkoa. Mies vaikutti aavistuksen närkästyneeltä, kun ehdotin, että hän menisi kirjastoon ja tarkastaisi itse asian - sitä hän ei kuulemma oikein viitsisi tehdä. Itse olin sekä huvittunut että närkästynyt siitä, että mies oletti minun askaroivan moisten kysymysten parissa keskellä kukkeinta heinäkuuta. Olen kyllä vahvasti tieteen popularisoinnin kannalla, mutta tämä absurdi keskustelu ei ehkä kuitenkaan vastaa käsitystäni siitä, miten kirjallisuudentutkija voisi parhaiten palvella yhteiskuntaa ja kanssaihmisiään. Enkä kyllä edes pidä itseäni varsinaisesti kirjallisuudentutkijana, vaan ensisijaisesti opettajana. Mutta täytyy sanoa, että puhelu oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen kokemus ammatinharjoittamisesta.
Olen nautiskellut epärytmisestä kesäelämästä kaupungissa, jossa pääosin elän arkeani. Arjen tuntua ovat rikkoneet myös kesävieraani. Äiti ja sisko olivat viime viikolla kaksi yötä kylässä, eilen sain yövieraiksi autoilevan pariskunnan portviinituliaisineen. Asunnossa tuntuu aivan erilaiselta, kun kaksion molemmissa huoneissa nukkuu ihmisiä ja aamiaispöytään saa kattaa kolme kahvikuppia ja tarjoilla raparperipiirakkaa kaura-vaniljakastikkeen kera. Ja on hirveän mukavaa tavata pariskuntia, jotka sopivat yhteen luontevasti ja levollisesti ja joiden seurassa on rento olla.
Kun olin lounastamassa, sain kummallisimman yhteydenoton pitkään aikaan. Mies, jonka nimeä en enää muista, tiedusteli minulta puhelimessa, juodaanko Enid Blytonin Viisikko-sarjassa "kaakaota" vai "suklaata". Aiheesta oli kuulemma tullut ystävien kanssa väittelyä ja mies oli ottanut yhteyttä laitoksellemme, mistä joku ystävällinen työtoverini oli ohjannut puhelun minulle. Vastasin miehelle suoraan, että ei harmainta aavistusta, sillä en ole ikinä lukenut yhtäkään Viisikkoa. Mies vaikutti aavistuksen närkästyneeltä, kun ehdotin, että hän menisi kirjastoon ja tarkastaisi itse asian - sitä hän ei kuulemma oikein viitsisi tehdä. Itse olin sekä huvittunut että närkästynyt siitä, että mies oletti minun askaroivan moisten kysymysten parissa keskellä kukkeinta heinäkuuta. Olen kyllä vahvasti tieteen popularisoinnin kannalla, mutta tämä absurdi keskustelu ei ehkä kuitenkaan vastaa käsitystäni siitä, miten kirjallisuudentutkija voisi parhaiten palvella yhteiskuntaa ja kanssaihmisiään. Enkä kyllä edes pidä itseäni varsinaisesti kirjallisuudentutkijana, vaan ensisijaisesti opettajana. Mutta täytyy sanoa, että puhelu oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen kokemus ammatinharjoittamisesta.
Olen nautiskellut epärytmisestä kesäelämästä kaupungissa, jossa pääosin elän arkeani. Arjen tuntua ovat rikkoneet myös kesävieraani. Äiti ja sisko olivat viime viikolla kaksi yötä kylässä, eilen sain yövieraiksi autoilevan pariskunnan portviinituliaisineen. Asunnossa tuntuu aivan erilaiselta, kun kaksion molemmissa huoneissa nukkuu ihmisiä ja aamiaispöytään saa kattaa kolme kahvikuppia ja tarjoilla raparperipiirakkaa kaura-vaniljakastikkeen kera. Ja on hirveän mukavaa tavata pariskuntia, jotka sopivat yhteen luontevasti ja levollisesti ja joiden seurassa on rento olla.
posted by Hilla at 6:23 ip.
1 Comments:
Tuttavani oli myös soittanut jollekin yliopiston laitokselle kyselläkseen mikä ötökkä syö vanhan aitan puuosia. Hän oli vihdoin löytänyt monien ihmisten jälkeen henkilön joka oli selittänyt erittäin innostuneesti asiasta kaiken minkä tiesi. Silloin aloin kuvitella että näinhän se on. Enään en kysy googlelta vaan soitan suoraan yliopistolle. Joten olen pettynyt ettet tiennyt asiaan vastausta, hih, ei vaan. Tunnustan että olen itse lukenut lapsena viisikko-sarjaa. Luin ensimmäisen kirjankin varmaan viiteen kertaa. Noh, se niistä lapsuusmuisteloista...
T:Teemu
Lähetä kommentti
<< Home