Sielujen ja ruumiiden saarella

Tänään oli konferenssin retkipäivä. Silmät ja iho ovat auringosta, tuulesta, helteestä ja suolavedestä kylläiset ja hellät. Kävimme Nauvossa, Seilin saarella ja Naantalissa. Hienoja paikkoja kaikki, varsinkin Seili oli todella pysäyttävä. Helteessä kyyhöttävä kalliorantainen saari tervaleppineen ja palaneine ruohoineen, ja kaiken yllä ja alla muisto leprapotilaista ja mieleltään järkkyneistä, jotka elivät seiniin kytkettyinä saastaisissa kopeissaan.

Kun kävin yksin uimassa ja hetken kelluttuani lähdin uimaan rantaa kohti, mietin, että entä jos aika olisikin nyrjähtänyt sijoiltaan ja rantautuisin 1700-luvulle, hirvittävän sairauden ja kivun keskelle. Jotenkin tuntui väärältä istua kesähepeneissään puun varjossa, vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä rakennuksesta, joka aikanaan sulki sisälleen valtavasti inhimillistä kärsimystä. Toisaalta olin kepeällä mielellä, levitin bikinini nurmelle kuivumaan ja höpöttelin kesäisille professoreille ja tohtoreille, että kohta tämä tyttö kuolee punkinpuremaan ja sinilevämyrkytykseen, hih hih.

Olen taas parin viikon aikana huomannut, kuinka nautin ihmisjoukoissa solahtelusta. Olen siinä kieltämättä aika hyvä, oli kyseessä sitten työleiri tai kesäkonferenssi. Heittäydyn riehakkaan tuttavalliseksi melkein kenen kanssa vain noin kolmessa minuutissa, ja hämmästyttävän usein ihmiset suhtautuvat epämuodollisuuteeni varsin ilahtuneesti. Toisaalta tykkään karata joukoista omille teilleni, yksinäisille uimapulahduksille tai Naantalin vanhan kaupungin syrjäisemmille kaduille.

Huomenna palaan kotiin, josta siis muutan kohta pois. Tuntuu, että elän jonkinlaisessa rajakohdassa, hyvällä tavalla rajalla. Alkukesä oli nostalgiaa, kuljin kultaisten eksieni mailla ja kotikonnuilla, ja viimeiset viikot ovat taas avanneet ihan uusia maisemia sieluuni. Jotenkin en yhtään harmistunut, kun sain kuulla, että minun pitää yllättäen muuttaa. Se suorastaan kuuluu asiaan juuri nyt.