sunnuntaina, elokuuta 20, 2006

Keskiviivalta rahkasammaleelle

Lupiini lainaa uusimmassa postauksessaan ratkiriemukasta Sukupuolielämämme-teosta, käykää kaikki nauramassa sille! Minä puolestaan jatkan melankolis-pateettisella sitaattilinjalla, ja lainaan tekstiä, joka sai minut itkemään lauantai-aamuna. Kyseessä on vuoden 2006 Pikku-Finlandia voittajan, Sarianna Kankkusen kirjallisuusessee "Ei tästä muuria tullut", jossa kirjoittaja käsittelee Tomi Kontion kokoelmaa Vaaksan päässä taivaasta. Kontio on sattuneista syistä minulle yksi läheisimpiä suomalaisia lyyrikoita, ja Sarianna kirjoittaa Kontion runoista todella hienosti, paljon hienommin kuin minä gradussani konsanaan. Minulle tuli esseetä lukiessa sellainen olo, että juuri noin kirjallisuudesta täytyisi aina kirjoittaa, kokemuksellisen kautta.

"Mikä on sinun mielestäsi /kaiken lyriikan takana oleva periaate?" /Rakkaus, vastasin, mutta en ääneen", Sarianna lainaa Kontiota, ja kirjoittaa esseensä lopussa: "Tärkein ei ole yksi ihminen, sinä tai minä, vaan se, mitä on ja on ollut meidän välillämme. Ehkä ihminen oli väärä, ehkä tilanne ei toiminut, [--] mutta tunne on aina oikea ja oikeassa." Tuon luettuani minun täytyi mennä takaisin petaamattomaan sänkyyn itkemään vähän, niin syvästi tunnen samoin: tunne on aina oikea ja oikeassa. Vaikka kaikki miehet, joita kohtaan olen jotain tuntenut, ovat saaneet minut lopuksi itkemään, en ole koskaan hetkeäkään epäillyt, että tunteeni olisi ollut väärä. Voi Sarianna, kuinka ihanasti sinä kirjoitatkaan! Koko esseen voi muuten lukea Virkkeen numerosta 2/2006.

Minulla oli hyvin tapahtumarikas lauantai: aamupäivän itkujen jälkeen olin mielenosoituksessa, metsäretkellä ja iltakylässä ystävien luona. Tänään onkin sitten täytynyt sulatella koko päivä eilisiä tapahtumia ihan itsekseen. Voi miten onkin ollut hieno viikonloppu, yhdessä ja yksin.

Eilinen mielenosoitus yksityisautoilua vastaan ja autottoman keskustan puolesta oli helteinen ja hilpeähkö tapahtuma - taisi olla toinen kerta elämässäni, kun astuin mukaan marssiviin joukkoihin, ja olin innoissani kuin lapsi. Tuumailin, että jos joku karismaattinen aktivisti olisi ollut mobilisoimassa minua joskus herkässä iässä, minusta olisi hyvinkin voinut sukeutua kiihkeä kettutyttö tai ikihonkiin kahliutuja. Ai että oli hienoa marssia keskellä katua punaisia valoja päin, kun kiltti pyöräpoliisi-setä pysäytti tuhmat yksityisautoilijat, niin että me mielenilmaisijat pääsimme turvallisesti yli risteyksistä. Olin minä todistajana myös yhdessä adrenaliinia nostattavassa tilanteessa, jossa agressiivinen autoilija työnsi julmasti iloiset hippilapset tieltään ja kaahasi ihmismuurista piittaamatta vallatulle kadulle. Joukkomme perääntyivät hiljaisemmalle kadulle, jolla street partyt eivät pahemmin tainneet keskustaliikennettä häiritä. Oli silti reteää maata selällään keskiviivalla ja paistatella päivää. Tein myös valistustyötä kansan parissa, kun kävimme hakemassa pizzaa: houkuttelin vallatulle kadulle muutamaa rallimiestä, jotka suhtautuivat ehdotukseeni positiivisen uteliaasti, mutta jäivät silti pöytäänsä, kun poistuimme paikalta kasvispizzoinemme.

Kun partyt joskus iltapäivällä alkoivat toden teolla käynnistyä, siirryimme asfaltilta vanhaan metsään, jonne ajoimme milläpä muullakaan kuin ystäviltä lainatulla yksityisautolla. Pikkuisen minua huvitti jo siinä marssin aikana, että olen minä paraskin autoilun vastustaja, kun laskin heinäkuussa ajaneeni liki 2500 kilometriä maantieajoa. Puolustukseksi on kyllä sanottava se, että joukkoliikenneyhteydet välillä Tornio-Kautokeino-Olmmaivaggi-Kilpisjärvi-Tornio ovat kehnonlaiset. Itse en ajanut yhdenkään metsäneläimen päälle, mutta vatsassa muljahti ikävästi jokaisen raadon kohdalla. Luulen, että jos joskus tapan autolla jonkin mehiläistä isomman olennon, en vähään aikaan suostu istumaan kuskinpaikalle. Yhtenä kesänä ajoin mökkitiellä päästäisen tai hiiren yli, ja meinasin oikeasti alkaa itkeä, kun iskä kiusasi minua illalla kertomalla, että nyt hiirenpoikaset vikisee kylmissään odottaen emoa, joka ei koskaan enää tule takaisin.

Metsä oli hyvää vastapainoa kuumalle kadunvaltaukselle. Rahkasammal upotti, valo tuli metsään viistosti runkojen välistä, hämähäkinseitit kimmelsivät. Kanttarelleista ei tietenkään näkynyt vilaustakaan, mutta yhdestä painanteesta söimme suumme sinisiksi mustikasta. "Maistuu niin hyvältä, että itkettää", totesi Sanna. Metsän hienoin kohta oli pieni suonlampare, johon viettävässä rinteessä tuli ensin vastaan ketunleipää, sitten muutamia yksittäisiä saniaisia, ja sitten saniaisten ja kortteen tiheä heleänvihreä kasvusto. Suon liepeiltä ei löytynyt sieniä, mitä nyt yksi ylimennyt vaalea orakas, toivoa antava sekin. Sen sijaan saimme suontuoksuista aromaterapiaa - mistä se jumalainen tuoksu oikein nousee, kun en nähnyt yhtään suopursuakaan?

Paluumatkalla pysähtelimme vattupuskissa, saimme saaliksi isoja mutta pölyisiä vattuja hiekkatien laidasta, puhtaita mutta pieniä vattuja varjoisasta tiheiköstä ja meheviä mutta melkein ylikypsiä vattuja hakkuualueen reunalta. Viimeksimainitut vein tuliaisiksi kylään, jonne tulin kaksi ja puoli tuntia myöhässä. Vatut vei ajantajun ja arviointikyvyn. Kenties sain myös raitisilmamyrkytyksen, sillä illan isännän mielestä vaikutin siltä kuin olisin ollut pilvessä. Pöllyssä tai ei, viiltävän tarkat yhteiskunnalliset analyysit aikuisuuden katoamisesta, nykynuorison rappiotilasta sekä yliopistolaitoksen epäkohdista jatkuivat keittiönpöydän ääressä yli puolenyön.

Tänään olin lähiretkellä Haukanniemessä. Siitä on tullut vähän sellainen oma paikka, jossa olen käynyt kuljeskelemassa eri vuodenaikoina - sellaisia syntyy, kun asuu jossain vähän pitempään. Haukanniemessä kasvaa ihmeellistä peikkometsää, tiheää kuusikkoa, jonka alaoksisto on valon puutteessa kuollut, eikä neulasten peittämällä metsänpohjallakaan kasva muuta kuin satunnaisia ketunleipäsaarekkeita, ja syksymmällä outoja, syötäväksi kelpaamattomia sieniä. Kuumanakin päivänä, niin kuin tänään, metsän siimeksessä on monta astetta viileämpää kuin auringonpaisteessa.

Niemenkärjessä on iso kivi, elokuun uimakivi. Koska olen aina ollut kesät poissa täältä, olen käynyt niemessä uimassa vain loppukesästä, elokuun lämmössä, joka kallistuu jo syksyyn päin. Nyt vesi on niin matalalla, että jouduin kahlailemaan pitkästi, ennen kuin pääsin uimasyvyyteen. Pehmeässä savipohjassa oli katkenneita oksia, ahvenvitaa, pakoon vilahtavia pikkuahvenia, näkinkenkiä, yksi kaljatölkkikin. Uin niemenkärjen ympäri, ja muistin, että kevättalvella hiihtelin latua, joka meni kutakuinkin uimareittini kohdalta. Mikä matka onkaan sameanvihreästä, pehmeästä vedestä järven peittävään jääkanteen ja helmikuun häkellyttävään pakkaskirkkauteen.

Kotona soitin kovalla CMX:n Elokuun kruunua. Elokuu on kyllä kesän kruunu, marjojen painosta taipuvien oksien ja peltojen ylle lentävien hahtuvalaivueiden kuukausi. Loimuavien pihlajanmarjaterttujen ja pulleiden ruusunmarjojen kuu.

Eilen illalla, kun tulin kotiin, näin kaupungin valojen yllä revontulet, oudosti hulmahtelevat sähköpilvet. Silloin kyllä epäilin itsekin olevani pilvessä.

5 Comments:

Blogger hetket said...

Nyt on pakko kommentoida.. ihana teksti, tuo rakkaussitaatti on totta, kuvaat mukavasti luontoa.. elokuu on vuoden parasta aikaa.

11:05 ap.  
Anonymous Jossu said...

Ihania viikonloppu-tunnelmiasi maanantai-aamuuni. Olen kärsinyt jo muutaman viikon luontokaipuusta. Meidän piti mennä sunnuntaina Nuuksioon, mutta polveni oli liian kipeä ja kykenemätön kävelyyn, joten jouduin tyytymään matonpesuun Kaivarin rannassa ja kirjan lukuun Eiran rannan kalliolla. Anders ja minä luimme molemmat Karman - kiitos blogisi! - ja se oli meistä hyvä! Saat sitten kertoa meille kaiken, mitä siitä sanottiin postkolonialismikonferenssissa.

11:13 ap.  
Blogger kaisa said...

Mistä sinä ammennat kirjoitusta, kaikki sanat? Lukieesani niitä päässäni alkoi soida Siekkareiden Laulu:

"Vaikken mä aina jaksa
uskoo ja rakastaa
Niin on täällä vielä helvetisti
kaunista katseltavaa..."

2:24 ip.  
Blogger lupiini said...

Mustikoita ja kadunvaltausta, kuulostaa huipulta viikonlopulta! Luonnonkauniilla Kirkkonummella ei ole yhtäkään normaalikokoista mustikkaa (ainakaan sillä neliöllä jonka jaksoin tarkistaa), ovat sellaisia tiiviitä kikkanoita joita normaalisti tapaa itämaisissa mausteseoksissa, tosin vailla makua...
Kävin nuorempana Turussa monasti Street Partyissä, muistan ne ihanina tapahtumina. Aurinko paistoi aina, asfaltti oli kuumuudessa melkein joustava, istuksittiin käytävänreunoilla ja juotiin halpaa valkkaria, ah. Ja vielä revontuliakin, mikä päätös viikonlopulle! Joskus elämä tarjoilee ihmeellisiä ilojaan ja värejään kaksin käsin.

11:33 ip.  
Blogger Hilla said...

Ihanat ihmiset, kiitos kommenteista!

Hetket, elokuu ja rakkaus ovat totta ja parasta, vähän eri tavoin vain. Sannan kanssa sitä vattupuskassa pohdittiin, että alkukesä on taikaa, mutta elokuu on todellista. Elokuussa sitä on itsekin kuin kypsynyt marja, joka on imenyt itseensä kaiken kesän lämmön ja on valmis poimittavaksi, tai miten sen nyt sanoisi. Tällaisen kuuman kesän jälkeen ilmassa tuntuvan syksyn aavistuksen ottaa riemusaatolla vastaan.

Jossu, matonpesu on mahtavaa, oon kade. Heinäkuussa, kun pesin pirtin mattoa Tornionjoen rannassa, ajattelin, että jos perustaisin uskonnon, yksi sen hartauden ja nöyryyden harjoituksen muoto olisi maton kuuraus! Mulla on Karma vielä kesken aika pahasti, hyvä kuulla, että se on lukemisen arvoinen.

Kaisa, joskus sanat vain tulevat riemusaatossa, ehkä vastapainona sille, että ne ajoittain vetäytyvät jonnekin sielun pimeyteen lymyilemään. Kiitos Siekkari-sitaatista!

Lupiini, olin itsekin sitä mieltä, että viikonloppu oli melkein liian hyvä ollakseen totta. Kyllä ne mustikat meidänkin mettissä on kikkanoita (ihana sanavalinta!), mutta yhdeltä neliöltä löytyi isoja ja mehukkaita, jotka siis syötiin heti melkein ilosta itkien.

9:23 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home