Hitaudesta ja muistista
Nyt tulee Kristeva-sitaatti, jota en eilen jaksanut etsiä - toisen käden lainaus tosin, mutta annettakoon se nyt tässä epäakateemisessa viitekehyksessä anteeksi. Näin siis lainaa Laura Leraillez Kristevan Mustaa aurinkoa:
"[Kristeva] kutsuu melankoliseksi tai depressiiviseksi puhetta (tekstiä), joka ei pohjimmiltaan usko sanojen kantavuuteen vaan käpertyy todellisen objektin (sisäisen äidin) ympärille. Silloin kieli muuttuu keinotekoiseksi, vieraantuneeksi ja monotoniseksi. Sanat menettävät yhteyden ulkoisen maailman objekteihin ja viittaavat vain sisäänpäin."
Minulle tunnistettavia avainsanoja tuossa ovat käpertyminen, vieraantuminen, sisäänpäin viittaaminen. Tuttua, tuttua.
Ensimmäinen työviikko on ollut mukava. Olen päässyt jotenkin vaivattomasti käsiksi hommiin, kun heti ensimmäisenä päivänä oli tartuttava tenttipinoon, joka oli odotellut pöydälläni heinäkuun puolestavälistä lähtien. On ihanaa tuntea kolmen vuoden työkokemuksen tuoma varmuus: mäjäyttelen arvosanoja kuoriin pahemmitta pähkäilyittä, ja tenttikysymysten keksiminenkin käy sutjakkaasti. Työn sujuminen on kyllä kiinni myös vireestä: jos sylttää, niin sitten sylttää, vaikka kokemusta olisikin kertynyt. Alkuvuodesta tuli eräänkin kerran tuijoteltua ihan tuttuja papereita täysin kykenemättömänä minkäänlaisiin ratkaisuihin tai toimenpiteisiin. Sen mukavammalta tuntuu, kun nyt sujuu.
Veloena ja Lupiini ovat viime päivinä kirjoittaneet työelämään astumisen haasteellisuudesta. Minua edelleenkin vähän hävettää se, kuinka naurettavan helposti oma työllistymiseni tapahtui. On sellainen onnen kantamoinen -olo, ikään kuin en olisi kärsinyt ja kärvistellyt tarpeeksi ansaitakseni tämän työpaikkani. Kyllä minä nykyään jo koen olevani ihan nainen paikallani, mutta se, kuinka vaivatta tälle paikalle tupsahdin, on jotenkin noloa, kun niin monet säteilevät, ultra-älykkäät ja -lahjakkaat, akateemisen loppututkinnon suorittaneet ihmiset saavat pohtia, että olisiko karaoke-emännän vaiko kenties postinkantajan sijaisen työ se koulutusta paremmin vastaava vaihtoehto.
Sellaista asiaa olen miettinyt viime aikoina, että minä olen ollut hidas kasvamaan siksi, mikä olen. Ehkä kaikki ihmiset ovat hitaita olentoja, niin se varmasti on. Tarkoitan sillä hitaudella esimerkiksi sitä, että minulta on kestänyt vuosikausia kasvaa omien, monesti hieman sattumanvaraisten valintojeni mittaiseksi. Esimerkiksi kirjallisuutta päädyin lukemaan lähinnä poissulkemisen kautta: se nyt ei ainakaan voi olla ihan väärä ala minunkaltaiselleni ihmiselle. Eikä se sitä ole ollutkaan, mutta oikeastaan vasta ehkä vuoden ajan olen ajoittain uskaltanut ajatella, että olen omalla alallani. Tai siis minusta on hetkittäin tuntunut siltä, että kyllä, minä olen kirjallisuusihminen, ja työskentelen sellaisten asioiden kanssa, jotka tuntuvat minusta tärkeiltä.
Tuossa on oikeastaan ajatuksen ydin: minulta on kestänyt hirveän monta vuotta, ainakin kymmenen, tajuta se, mikä minusta on tärkeää, ja sitten myös tehdä sellaisia asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä ja oikeilta. Juttelin joku päivä sitten Kesätytön kanssa, joka totesi ajatelleensa Hillaa lukiessaan, että tuo ihminen elää itsensä näköistä elämää. Olin hirveän otettu tuosta lausunnosta, ja huomasin, että Kesätyttö on ihan oikeassa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sisällä omassa elämässäni. Kokemuksesta tiedän, että putoan hyvin herkästi elämäni laitojen yli, siihen merkitystyhjiöön, josta eilen kirjoitin. Mutta toisaalta tiedän, että kun saan taas kammettua itseni oman elämäni keskiöön, viihdyn siellä vuosi vuodelta paremmin.
Oman itseni lisäksi olen viime päivinä ajatellut erästä toista, jota minulla on ikävä. En ole pitkiin aikoihin tuntenut ikävää tällä lailla, fyysisesti. On hassua, miten ihmisen muisti toimii: kasvot häviävät mielestä muutamassa päivässä, mutta iho muistaa, niin kuin Sirkesalo-vainaa laulaa, rauha vaan hänenkin muistolleen. Toisen ihmisen tuntu säilyy paljon pidempään kuin muistikuva siitä, miltä toinen näyttää. Toisaalta tiedän ja toivonkin ikävän laimenevan ajan kanssa, mutta toisaalta haluan ehdoin tahdoin pitää sitä elossa, ruokkia sitä muistoilla kuin hehkuvaa hiillosta, vaikka tiedänkin sen olevan vain lainalämpöä, hiipuvia haaveita.
Nyt lähden saunan lämpöön. Se on ainakin todellista, vaikka tuleekin sähkökiukaasta.
"[Kristeva] kutsuu melankoliseksi tai depressiiviseksi puhetta (tekstiä), joka ei pohjimmiltaan usko sanojen kantavuuteen vaan käpertyy todellisen objektin (sisäisen äidin) ympärille. Silloin kieli muuttuu keinotekoiseksi, vieraantuneeksi ja monotoniseksi. Sanat menettävät yhteyden ulkoisen maailman objekteihin ja viittaavat vain sisäänpäin."
Minulle tunnistettavia avainsanoja tuossa ovat käpertyminen, vieraantuminen, sisäänpäin viittaaminen. Tuttua, tuttua.
Ensimmäinen työviikko on ollut mukava. Olen päässyt jotenkin vaivattomasti käsiksi hommiin, kun heti ensimmäisenä päivänä oli tartuttava tenttipinoon, joka oli odotellut pöydälläni heinäkuun puolestavälistä lähtien. On ihanaa tuntea kolmen vuoden työkokemuksen tuoma varmuus: mäjäyttelen arvosanoja kuoriin pahemmitta pähkäilyittä, ja tenttikysymysten keksiminenkin käy sutjakkaasti. Työn sujuminen on kyllä kiinni myös vireestä: jos sylttää, niin sitten sylttää, vaikka kokemusta olisikin kertynyt. Alkuvuodesta tuli eräänkin kerran tuijoteltua ihan tuttuja papereita täysin kykenemättömänä minkäänlaisiin ratkaisuihin tai toimenpiteisiin. Sen mukavammalta tuntuu, kun nyt sujuu.
Veloena ja Lupiini ovat viime päivinä kirjoittaneet työelämään astumisen haasteellisuudesta. Minua edelleenkin vähän hävettää se, kuinka naurettavan helposti oma työllistymiseni tapahtui. On sellainen onnen kantamoinen -olo, ikään kuin en olisi kärsinyt ja kärvistellyt tarpeeksi ansaitakseni tämän työpaikkani. Kyllä minä nykyään jo koen olevani ihan nainen paikallani, mutta se, kuinka vaivatta tälle paikalle tupsahdin, on jotenkin noloa, kun niin monet säteilevät, ultra-älykkäät ja -lahjakkaat, akateemisen loppututkinnon suorittaneet ihmiset saavat pohtia, että olisiko karaoke-emännän vaiko kenties postinkantajan sijaisen työ se koulutusta paremmin vastaava vaihtoehto.
Sellaista asiaa olen miettinyt viime aikoina, että minä olen ollut hidas kasvamaan siksi, mikä olen. Ehkä kaikki ihmiset ovat hitaita olentoja, niin se varmasti on. Tarkoitan sillä hitaudella esimerkiksi sitä, että minulta on kestänyt vuosikausia kasvaa omien, monesti hieman sattumanvaraisten valintojeni mittaiseksi. Esimerkiksi kirjallisuutta päädyin lukemaan lähinnä poissulkemisen kautta: se nyt ei ainakaan voi olla ihan väärä ala minunkaltaiselleni ihmiselle. Eikä se sitä ole ollutkaan, mutta oikeastaan vasta ehkä vuoden ajan olen ajoittain uskaltanut ajatella, että olen omalla alallani. Tai siis minusta on hetkittäin tuntunut siltä, että kyllä, minä olen kirjallisuusihminen, ja työskentelen sellaisten asioiden kanssa, jotka tuntuvat minusta tärkeiltä.
Tuossa on oikeastaan ajatuksen ydin: minulta on kestänyt hirveän monta vuotta, ainakin kymmenen, tajuta se, mikä minusta on tärkeää, ja sitten myös tehdä sellaisia asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä ja oikeilta. Juttelin joku päivä sitten Kesätytön kanssa, joka totesi ajatelleensa Hillaa lukiessaan, että tuo ihminen elää itsensä näköistä elämää. Olin hirveän otettu tuosta lausunnosta, ja huomasin, että Kesätyttö on ihan oikeassa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sisällä omassa elämässäni. Kokemuksesta tiedän, että putoan hyvin herkästi elämäni laitojen yli, siihen merkitystyhjiöön, josta eilen kirjoitin. Mutta toisaalta tiedän, että kun saan taas kammettua itseni oman elämäni keskiöön, viihdyn siellä vuosi vuodelta paremmin.
Oman itseni lisäksi olen viime päivinä ajatellut erästä toista, jota minulla on ikävä. En ole pitkiin aikoihin tuntenut ikävää tällä lailla, fyysisesti. On hassua, miten ihmisen muisti toimii: kasvot häviävät mielestä muutamassa päivässä, mutta iho muistaa, niin kuin Sirkesalo-vainaa laulaa, rauha vaan hänenkin muistolleen. Toisen ihmisen tuntu säilyy paljon pidempään kuin muistikuva siitä, miltä toinen näyttää. Toisaalta tiedän ja toivonkin ikävän laimenevan ajan kanssa, mutta toisaalta haluan ehdoin tahdoin pitää sitä elossa, ruokkia sitä muistoilla kuin hehkuvaa hiillosta, vaikka tiedänkin sen olevan vain lainalämpöä, hiipuvia haaveita.
Nyt lähden saunan lämpöön. Se on ainakin todellista, vaikka tuleekin sähkökiukaasta.
posted by Hilla at 7:57 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home