Tornio revisited

Olen Torniossa pitkää viikonloppua viettämässä. Perä-Pohjolassa jatkuu epätodellinen helle, vaikka syyskuu on alle viikon päästä. Perjantaina kyykistelin vattupensaassa kotipellon laidalla, aamupäivän aurinko paistoi rapisevien lehtien lomasta, suurin osa marjoista oli kuivunut oksiin, ne jäljellä olevat maistuivat enemmän vadelmalta kuin mitkään vadelmat tänä kesänä. Raumojoki on melkein kuivunut uimaansa, kiviä myöten olisi päässyt vastarannalle melkein kuivin jaloin.

Melkein epätodelliselta tuntuu myös se, että koko perheeni, äiti, isä ja molemmat siskot ovat yhtä aikaa samassa kaupungissa. Minun perheeni, jolle ärsyynnyn ja ärähtelen suoremmin ja nopeammin kuin keillekään muille, moitin ja komennan ja paasaan miten asiat pitäisi oikeasti tehdä. Minun äitini ja isäni ja siskoni, joiden tekemisissä ja sanomisissa ja olemisen tavassa on olevinaan niin paljon arvosteltavaa ja korjattavaa.

Minun perheeni, jota rakastan solutasolla, lihalla ja verellä, jonka puolesta olisin valmis vaikka väkivallantekoihin. Minun perheeni, jonka naisten kanssa aletaan itkeä aamiaispöydässä, kaikki yhteen ääneen, koska rakkaus ei koskaan häviä.