Ruumiinkulttuurista
Tänään on ollut selvästi terhakkaampi olo kuin eilen. Töitten jälkeen kävin ostamassa huoneeseeni uuden maton, se on sidottu pellavalangasta joka tuntuu pehmeältä ja turvalliselta jalkaa vasten. Kärräsin maton pyörän päällä kotiin enkä ihmeekseni menettänyt toivoani, vaikka huomasin, että pyöräni on kirjaimellisesti haljennut kahtia: runko on ruostunut poikki. Ilma tuntui mukavan lenseältä, vein itseni kävelylle ja sen päälle joogavenymään, lihakset hyrisivät tyytyväisyyttä kun kääntelin rankaani ja raajojani syviin hyväätekeviin venytyksiin.
Olen vasta ihan viime vuosina tajunnut sen, kuinka tärkeää on tehdä hyviä asioita omalle ruumiilleen. Arjessa on niin helppo unohtaa kokonaan olla fyysisesti olemassa, syömistä ja nukkumista lukuunottamatta. Luulen, että elokuisen työleiri-kokemuksen hienous perustui juuri siihen, että siellä oli fyysisesti niin läsnä ja elossa. Kuumuus, vilvoitus, uupumus, toisen ihmisen lämpö - kaiken tunsi väkevästi koko ruumiillaan.
Ja mitä tulee siihen sielun hyiseen veteen, veren lämmin virtaus on hyvä lääke sitä vastaan.
Olen vasta ihan viime vuosina tajunnut sen, kuinka tärkeää on tehdä hyviä asioita omalle ruumiilleen. Arjessa on niin helppo unohtaa kokonaan olla fyysisesti olemassa, syömistä ja nukkumista lukuunottamatta. Luulen, että elokuisen työleiri-kokemuksen hienous perustui juuri siihen, että siellä oli fyysisesti niin läsnä ja elossa. Kuumuus, vilvoitus, uupumus, toisen ihmisen lämpö - kaiken tunsi väkevästi koko ruumiillaan.
Ja mitä tulee siihen sielun hyiseen veteen, veren lämmin virtaus on hyvä lääke sitä vastaan.
posted by Hilla at 8:50 ip.
4 Comments:
Minäkin olen huomannut fyysisen olemassaolon tunteen vahvistumisen iän myötä. Miten sitä nauttii liikunnan harrastamisesta, siitä että tuntee konkreettisesti olevansa olemassa, joka lihaksella. Jotenkin sitä on enemmän psykofyysinen kokonaisuus nyt kuin nuorempana, jolloin oli epävarma omassa ruumiissaan, ja kun koululiikunta oli latistanut kaiken liikkumisen ilon. Ja olen samaa mieltä siinä, että liikkuminen, fyysinen tietoisuus, ehkäisee melankoliaa.
Silumiini, meillä on ihan samansuuntaisia kokemuksia. Itselläni liikunnan halveksunta kuului vahvasti tiettyyn ikävaiheeseen, niihin teinivuosiin, joina pidin itseäni syvämietteisenä ja henkisesti ylikypsänä olentona. Muistan, kuinka hämmästelin perhetuttaviamme, nelikymppisiä perheenisiä, jotka olivat minusta mahtavia tyyppejä, mutta harrastivat jotakin niin epähenkevää kuin juoksemista ja hiihtoa. Toinen heistä totesi, että hiihtäminen on humanistille hyvin sopiva laji, ja toinen ennusti, että ymmärtäisin kyllä mistä on kysymys, kunhan tulisin vähän vanhemmaksi.
Vähän vanhempana teininä harrastin noin vuoden verran juoksemista, minkä seurauksena sain penikkataudin, ja sääret äityy edelleen tosi helposti. Olis kannattanut juosta vähän vähemmän. Lukion tokalla kävin airopikissä jonkin aikaa niin ahkerasti, että laihduin kahdessa viikossa viisi kiloa ja vanhojentanssipukua piti kaventaa monta senttiä. Olis voinut jumpata vähän vähemmän.
Tänä syksynä olen jo kahtena peräkkäisenä viikkona harrastanut useampana iltana viikossa ruumiinvoimistusta, sellaisia juoksemista ja airopikkaamista huomattavasti lempeämpiä lajeja kuten kävelyä ja joogavenyttelyä, ja olen päivä päivältä vakuuttuneempi, että psykofyysisen kokonaisolemukseni kannalta kannattaisi jatkaa samaan tahtiin koko loppusyksy.
Joo, se on tosiaan huvittavaa, miten sitä tosiaan teini-iän naiiviudessa piti liikunnan harrastamista juuri tuon silloin niin kovasti ihannoimansa henkisyyden vastakohtana ja kulttuurihenkilön uskottavuutta nakertavana toimintana. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että se on koululiikunnan syy, se perustui alusta asti lasten keskinäiseen kilpailuun, missä jaoteltiin liikunnallisesti lahjakkaat ja lahjattomat, ja viimeksi mainittuihin kuuluvana en koskaan kokenut onnistumisen elämyksiä tai liikkumisen riemua. Sen jälkeenkin kaikki mahdollinen liikunta (lukuunottamatta lenkkeilyä koiran kanssa) yhdistyi mielessäni sellaiseen. Olen pitänyt sitä todella valitettavana että vasta niin myöhään olen oivaltanut sen, että liikkuminen on jotain missä kilpaillaan vain itsensä kanssa, sitä voi harrastaa omassa tahdissaan, siitä voi nauttia ja siinä voi kokea onnistumisen elämyksiä.
Nykyäänkin kyllä vielä kammoksun kaikenlaista ryhmä- tai joukkoliikuntaa, pidän uimisesta ja kävelemisestä, joita voi tehdä itsekseen, tai jonkun hyvän ystävän seurassa.
Ei mullakaan ole koululiikunnasta mitään kovin rapoisia muistoja. Jotain hiton jumppakärpäs-sarjoja me ainakin tehtiin. Ryhmässä oli ehkä noin kaksi voimistelullisesti orientoitunutta tyttöä, loppujen kohdalla kärrynpyörien teko ja jalkojen ojentelu jumppapenkillä ei tainneet kovin hyvin tuottaa sitä paljon puhuttua liikunnan iloa. Mutta tokaluokalla tulin hiihtokilpailussa toiseksi, hopealusikka mustuu edelleen jossain komeronnurkassa hienolla keltaisella vanulla vuoratussa laatikossa. Siitä tulin muistaakseni 8-vuotiaana iloiseksi :)
Lähetä kommentti
<< Home