Vilua vettä

Olen jo joitakin viikkoja tunnustellut mieleni ailahduksia ja tänään on pakko myöntää, että vanha sielunviholliseni taitaa nostaa taas päätään. Tunnen, kuinka sisuksissani virtaa melas khole, musta sappi. Vilua vettä lainehtii sydämen rantoja vasten.

Haluaisin pystyttää arjesta vankkumattomat muurit, joiden suojissa voisin kulkea päivien läpi, mutta käteni ovat muuttuneet jotenkin voimattomiksi. Seinät tuntuvat hatarilta, tuuli pääsee puhaltamaan läpi.

Pitää taluttaa itseään paikasta toiseen niin kuin lasta, jolle haluaa uskotella tietävänsä, minne on menossa, vaikka äkkiä onkin eksynyt tutuilla reiteillään, seisoo kirjahyllyn tai leipähyllyn tai paperipinon tai purkamattoman kassin edessä eikä osaa tarttua mihinkään.

Mieli hidastuu, empii, ei osaa päättää. Näitä muutamia rivejäkin olen kirjoittanut kohtuuttoman kauan, melkein tunnin. Ilosta on niin paljon helpompi kirjoittaa, se purskahtelee ulos niin että sormet eivät tahdo pysyä perässä. Ja ensimmäistä kertaa minua myös hirvittää hatara anonymiteettini. En suin surmin haluaisi pitää luentoa salilliselle opiskelijoita, jotka ovat juuri käyneet Hillasta lukemassa, että heidän opettajansa on tänään hieman alakuloinen. Mutta en minä kyllä soisi, että Hilla kuihtuu ja hiljenee kirjoittajansa myötä. Perkele, koko surkeus vaan julki kaikelle maailmalle!

Enkä minä sitäpaitsi ihan vielä aio kuihtua. Taisin hiukkasen voimaantua tätä kirjoittaessani, ja nyt minulla on kaamea nälkä ja laukussani on luomusämpylöitä (jotka vaivoin kykenin valitsemaan siitä leipähyllystä), joita pyöräilen syömään hataraan Harakanpesääni. Pikkuisen jo hymyilyttääkin, vaikka ulkona on jo sysipimeää.