Säkeitä, säkeniä
Nojasin vanhaan tammeen
jonka syliin oli pihlaja juurtunut.
Kesäkuussa neidotkin tuoksuvat heinikolle
ja kukat päivettyvät marjoiksi, tilhen helmiksi.
Ei edes tuulen kaipaus,
kun se kulkee veden vuoteiden yli
ei sen leuto tuoksu huoneessa
kun raotan syksyistä ikkunaa,
kun lumi käpertyy jäniksen askeliin
kuin ne viluiset hetket, joita me tarvitsimme
takertuaksemme toisiimme ahnaasti
niin kuin kaikki se mitä Jumala lupaa olisi siinä.
Eivät ne kiihkeät hetket, se pihlaja tammen maljassa
ei se rakkaus, se vuodenaikain kaaos
ja vaikka tulisivatkin tykö,
hengittämättä, tyvenen huomassa,
ei pihlaja kahta taakkaa kanna.
Tomi Kontio: Taivaan latvassa (1998)
Monestikohan lienen lukenut tuon runon? Tänään sen haikeus osui minuun uudesta kulmasta, niin kuin erään toisenkin Kontion runon: "Älä sano, että olet mennyt, sano, / että kesä jatkuu talvenkin yli, / yli hampaitaan hiovan hiljaisuuden, / pimeän sisaren. [--]"
Enkä minä noita säkeitä lukiessani ajattele pelkästään sitä, jonka kyljessä sain hetken aikaa maata, vaan myös sitä kesänhehkuista Hillaa, joka oli kerännyt itseensä auringon voiman. Eikö se lämmin oranssi voisi hehkua kuin väsymätön lamppu illoissa joiden yli hämärä vyöryy? Älä sano, että olet mennyt.
jonka syliin oli pihlaja juurtunut.
Kesäkuussa neidotkin tuoksuvat heinikolle
ja kukat päivettyvät marjoiksi, tilhen helmiksi.
Ei edes tuulen kaipaus,
kun se kulkee veden vuoteiden yli
ei sen leuto tuoksu huoneessa
kun raotan syksyistä ikkunaa,
kun lumi käpertyy jäniksen askeliin
kuin ne viluiset hetket, joita me tarvitsimme
takertuaksemme toisiimme ahnaasti
niin kuin kaikki se mitä Jumala lupaa olisi siinä.
Eivät ne kiihkeät hetket, se pihlaja tammen maljassa
ei se rakkaus, se vuodenaikain kaaos
ja vaikka tulisivatkin tykö,
hengittämättä, tyvenen huomassa,
ei pihlaja kahta taakkaa kanna.
Tomi Kontio: Taivaan latvassa (1998)
Monestikohan lienen lukenut tuon runon? Tänään sen haikeus osui minuun uudesta kulmasta, niin kuin erään toisenkin Kontion runon: "Älä sano, että olet mennyt, sano, / että kesä jatkuu talvenkin yli, / yli hampaitaan hiovan hiljaisuuden, / pimeän sisaren. [--]"
Enkä minä noita säkeitä lukiessani ajattele pelkästään sitä, jonka kyljessä sain hetken aikaa maata, vaan myös sitä kesänhehkuista Hillaa, joka oli kerännyt itseensä auringon voiman. Eikö se lämmin oranssi voisi hehkua kuin väsymätön lamppu illoissa joiden yli hämärä vyöryy? Älä sano, että olet mennyt.
posted by Hilla at 5:26 ip.
2 Comments:
Rakas Hillaiseni,
kesän hehkuvat marjat eivät säily sellaisinaan, vaan ne on pantava talven varalle purkkiin sokerilla höystettynä. Sieltä niitä voi lusikoida hetkittäin, muistutukseksi kasvukauden elinvoimasta ja auringon ajoittaisesta hellyydestä meitä maallisia kohtaan.
Ehkä voisimme suunnitella hillalampun, jonka läpinäkyvä lasisäiliövarjostin täytettäisiin hillahillolla. Sen oranssihehkuinen valo loisi varmastikin lohdullista lämpöä pimeneviin iltoihin! Kevät auringon saapuessa, kun hillahillo olisi jo lusikoitu loppuun, lampun voisi laittaa talviteloille ja koota seuraavan kesän uusi hillasato taas tulevan talven varalle varjostimeen.
Haetaanko heti patenttia?
Tahmainen hillohalaus,
M.
Mustikkaiseni, mikä ihana hilla-lamppu-visio!
Tämä Hilla menisi kyllä tällä hetkellä ihan mielellään purkkiin ja pakasteeseen muutamaksi kuukaudeksi. :)
Halaus, Mustikka!
Lähetä kommentti
<< Home