torstaina, lokakuuta 26, 2006

Lokakuun perhonen

Välillä sumu tiivistyy tahmeaksi seitiksi, joka kietoutuu ympärille myrkyllisenä lamauttavana verkkona. Aamu jää saaliiksi sängyn satimeen.

Jotkin päivät ovat ahtaita onkaloita, joiden läpi täytyy edetä ryömien. Niiden ilma on ummehtunutta, moneen kertaan hengitettyä.

Iltaisin luolasto avartuu. Voi nousta seisomaan, tuntea kuinka jostain virtaa illan tuoksu. Seurata sitä kuin aukikerittyä lankaa, ulos, avoimen taivaan alle.

Joinakin öinä sanat palaavat kuin muuttolintujen parvi, kirkkaina ja voitokkaina. Itse on puu, johon ne laskeutuvat, laulavat ilmoille sen mikä humisee juurten hiljaisuudessa, sydänpuussa.

* * *

Viikko sitten yöjunan kehto heijasi minut pohjoiseen. Aamulla rääseikköinen maisema junanikkunan takana oli huurteessa, lokakuun aurinko osui siihen matalalta. Ajoimme isän kanssa karpalosuolle, joka oli vastavalossa niin valkea ja kirkas, että tuntui kuin olisi astumassa taivaaseen. Saappaat jättivät painaumia jäätyneeseen sammaleeseen. Karpalot olivat piilossa kuuraisten heinien alla, verenpunaisina, sormenpäitä kylmäävinä. Suussa niistä purskahti suon villi maku. Kyykistelin selkä aurinkoon päin, ja kun nousin ylös, olin suolla yksin. Isä oli kadonnut häikäisevään valoon. Sitten näin tutun hahmon kumartelemassa suon laidalla, joimme kahvit, siristelimme. Suon yli lensi korppeja raakkuen viestejään ylisestä ja alisesta.

Paluumatkalla poikkesimme järvelle, joka on antanut meille nimensä. Muutaman yön vahva syysjää tuntui jalan alla joustavalta kuin lapsen luut. Vanhin talo järven rannassa on yli kaksisataa vuotta vanha, hirret taivaiden ja säiden painamia. Kurkin sisään ikkunoista, jääpitsin ja lasin toisella puolella roikkuvan repeilleen verhopitsin läpi. Isoisäni isä on asunut siinä talossa, ja minun isäni on kyläillyt siellä lapsuudessan, kun järvelle ei vielä tullut tietä. "Käystä ampumassa lintu", isäntä oli komentanut poikaansa, kun vieraille piti saada tarjottavaa.

Kotona makuuhuoneen matolta löytyi nokkosperhonen siivet supussa, se oli ehkä herännyt kun patteri on naksautettu päälle, oliko se edes elossa. Mieleen lehahtavat perhosparvet heinäkuun kuumilta hiekkateiltä, talvi on tullut.

7 Comments:

Blogger sivuaskel said...

Kirjoitus muuttuu kuvaksi. Kaunis teksti!

6:54 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

ylvljaOi, johan tätä odotettiinkin, mutta olipa odotuksen arvoinen!

Helsinki lainehtii ja päivän kaikki hetket näyttävät samalta. Pusken niiden läpi kuin kone, yksikään tunti ei ole omani. Tönin väsymystä pois tieltä, ehkä sen aika tulee vielä joskus.

Toivotaan kuulaita huurreaamuja sinne ja tänne, kaimaseni.

8:57 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Sun kirjainvahti halus välttämättä päästä kommenttini alkuun:)

8:59 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

hienosti puet sanoiksi tuntemukset- poikkesin taas kurkkaamaan mitä tänne kuuluu. Syksyn harmauden läpi on välillä vaikeaa nähdä tässäkin vuodenajassa piilevää kauneutta. Luonto vaipuu talvilepoon, suodaan se itsellemmekin välillä, hitaampi tahti, toisinaan väsyneempi mieli, villasukat, rommitoti...

Elämyksiä koin viimeksi pari päivää sitten tiedät-kyllä-kenen-kanssa ;) (on, Kontulasta alkanut yhteiselo on kestänyt intensiivisenä tänne saakka) Saimaan ruskansävyisessä sumuisessa maisemassa, jossa saatiin seurata uivaa norppaa ihmeellisen rauhan ja hiljaisuuden ympäröiminä..

jaksamista Helsingin tuulesta!
talkootoverilta

10:12 ap.  
Anonymous H said...

Vau mikä pohjoinen!

Ja mukavaa, kun kirjoitat taas.

1:04 ip.  
Anonymous Anders said...

Voisin lukea sua loputtomiin.

12:16 ip.  
Blogger Hilla said...

Hilla on nyt vähän väsynyt, mutta teidän kaikkien sananne hulvahtavat sisään lämpininä aaltoina, nostavat hymyn kasvoille. Kiitos.

9:03 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home