Mierká
Muhtumin lea dego mierkká siste, sanoi Kaari viisi vuotta sitten Kautokeinossa. Oli heinäkuu, olimme lähdössä kalaan. Ilta oli kirkas, ehkä virta myöhemmin toi joellisen usvaa yläjuoksulta, en muista, mutta me kumpikin tiesimme millaista on sumun sisällä, mierkká siste.
Se tulee salavihkaa, heilauttaa häntäänsä puiden takana, näkökentän laitamilla. Sen ensimmäisiä nuolaisuja kavahtaa, sumueläimen.
Tulee vielä päiviä, jolloin uskoo karistaneensa sen kannoiltaan. Eihän sitä ole moneen kuukauteen nähty näillä selkosilla.
Ja sitten jonkin polunmutkan jälkeen on äkkiä kokonaan sen sisällä. Ensin hätääntyy, vedet kerääntyvät silmiin. Sumu on kurkun ja kylkien ympärillä kuin kuristus.
Sitten antaa myöten, antaa jalkojensa astua polun reunan yli. Päästää sumun sisälleen, alkaa kehrätä sitä huokosistaan kuin toukka, koteloksi ympärilleen, huovaksi, joka vaimentaa maailman äänet, hunnuksi silmien eteen, silmien, jotka jäävät tuijottamaan rivien väleihin, helmaan, ilmaan ikkunan ja silmien välissä, avaamattomaan kirjaan, paperipinoon joka ei hievahdakaan.
Sanat kietoutuvat sumuvillaan, hidastuvat, tulevat ulos muotonsa menettäneinä, särmiä vailla.
Se tulee salavihkaa, heilauttaa häntäänsä puiden takana, näkökentän laitamilla. Sen ensimmäisiä nuolaisuja kavahtaa, sumueläimen.
Tulee vielä päiviä, jolloin uskoo karistaneensa sen kannoiltaan. Eihän sitä ole moneen kuukauteen nähty näillä selkosilla.
Ja sitten jonkin polunmutkan jälkeen on äkkiä kokonaan sen sisällä. Ensin hätääntyy, vedet kerääntyvät silmiin. Sumu on kurkun ja kylkien ympärillä kuin kuristus.
Sitten antaa myöten, antaa jalkojensa astua polun reunan yli. Päästää sumun sisälleen, alkaa kehrätä sitä huokosistaan kuin toukka, koteloksi ympärilleen, huovaksi, joka vaimentaa maailman äänet, hunnuksi silmien eteen, silmien, jotka jäävät tuijottamaan rivien väleihin, helmaan, ilmaan ikkunan ja silmien välissä, avaamattomaan kirjaan, paperipinoon joka ei hievahdakaan.
Sanat kietoutuvat sumuvillaan, hidastuvat, tulevat ulos muotonsa menettäneinä, särmiä vailla.
posted by Hilla at 6:27 ip.
6 Comments:
Miten kaunista!
Kiitos, kuinka herkän kaunista sanaravintoa! Lokakuun puhtaasta sumusta tervehtii Katja
Kuvasit hyvin sumueläintä, sellaista, joka vaimentaa kaiken, eristää. Ja jota pakoon on vaikea päästä.. Toivon - ja lähetänkin - sinulle voimia syksyyn!
"Sinä olet näkymätön, huomaamaton, suojaton."
Sanat ovat Emma Salokosken levyltä Kaksi mannerta, laulun nimi on Näkymätön. Sumulaulu. Kaikessa raadollisuudessaan lohdullinen.
Armoitettu sumulaulu on myös Suden ajan Armoton. Sen kun kuuntelee kolme kertaa peräkkäin on sumussansa jo ihan kotonaan. Koko Etsijä-levy on hyvällistä sumumusaa.
Sumu tiivistyy kyyneliksi. Jokainen kyynel kirkastaa ilmaa. Tällainen on kotimme. Tällainenkin. Mikäpä hätä meillä täällä.
Ole halattu.
Tekisi mieli tarttua sua kädestä ja vetää pois sumusta. Tulen surulliseksi, kun se ei ole mahdollista. Mutta olet rohkea, kun jaat sumun kanssamme! Käyn blogillasi uskollisesti joka päivä.
Marjaana, Katja, Hetket, anonyymi, Jossu, kiitos hyväätekevistä sanoistanne. Ne hälvensivät sakeimpia sumuja. Olette ihania.
Lähetä kommentti
<< Home