Kihelmöintiä

Eilen illalla pakkanen alkoi kiristyä. Kotipihalta näkyivät tähdet.

Aamulla pensasaita oli kuurassa, sammaleinen nurmikko oli kuurassa, pyöränpenkki oli kuurassa. Savinen maa kuusenjuuressa oli karahtanut jäiseksi, siihen olivat ikuistuneet edellispäivien pyöränjäljet ja kumisaapasaskeleet. Harakka kirskutteli tammenoksalla, sen kaveri kopisteli kynsillään pihasaunan kuuraista peltikattoa.

Tiet olivat aivan kuivat ja sulat, mutta ensimmäistä kertaa tuntui talvipyöräilyltä. Nenäontelo kauhistui kylmää sisäänhengitysilmaa, vedet kihahtivat silmiin. Sormenpäitä nipisteli, vaikka laitoin lapasten alle villahanskat. Kylmyys livahteli kaulaliinan ohi iholle.

Mäntyjen takaa paistoi aurinko, kelmeä talvitähti. Sula järvenselkä höyrysi korkealle maisemaan, höyry muuttui auringonvalossa nektariksi.

Asiat näkyivät kirkkaammin kuin viikkokausiin. Puiden latvustot, paloportaiden simpukkakierre talon päädyssä, koivujen väliin kasvanut pahka, joka oli kuin lähekkäisten runkojen yhteinen elin, istukka.

Sisään tultua iholla ja vaatteissa säilyi pitkään pakkasen tuoksu.

Mieli kihelmöi kuin lämpenevät sormenpäät tai puutunut raaja, johon veri sykähtelee takaisin. Ahnehdin pakkasilmaa kuin janoinen.