keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Yhteinen kattila

Join juuri lasillisen portviiniä kohta 81-vuotiaan mummini kanssa kylpylähotellin tanssiravintolan baarissa. 4 cl kauniista jalallisesta lasista, joka oli niin pieni että nenä oli juodessa koko ajan tiellä. Puhuttiin serkkujen ja siskojen häistä ja heiloista, mummin 85-vuotiaan poikakaverin tahdistimesta ja verenohennuslääkkeestä, sukuun naitujen vävyjen ja ex-vävyjen ominaisuuksista, ruuansulatuksesta ja mielialoista. Ravintolassa oli alkamassa naistentanssit, varttuneita rouvia vaappui paikalle korkokengissään ja heiluvissa helmoissaan, meitä mummin kanssa nauratti. Jotkut toiset kuntoutuksessa olevat veteraanit olivat kuulemma käyneet iltaisin tanssimassa, mummi ei enää ollut vaivautunut.

Kaupunkiin palattuani muistin mummilta joitakin vuosia sitten saamani kirjeen, jossa mummi kirjoitti korumaisella kaunokirjoituksellaan, kuinka toivoisi elävänsä ainakin niin pitkään, että saisi nähdä minut ja vanhemmat serkkuni morsiamina. Kauhukseni tajusin, että siitä kirjeestä on seitsemän vuotta aikaa, eikä edelleenkään ole mitään tietoa siitä, kuinka kauan mummi-parka saa vielä sinnitellä elävien kirjoissa.

Aiemmin päivällä kävin Stockmannin hääpalvelussa varaamassa lahjan serkun ja tämän sulhasen lahjalistalta. Aluslakanoita, Pentikin astiastoa, rautapata, lihaveitsi, puna- ja valkoviinilaseja, pursotinpussi... Tuollaisissa listoissa on jotain häkellyttävää: nämä asiat yhteisestä elämästämme vielä puuttuvat, mutta eivätpä puutu kauan! Tunnen pelonsekaista ihailua ihmisiä kohtaan, jotka osaavat valita, mitä kahviserviisiä ja viinilasisarjaa haluavat täydentää ja minkä värisiä aluslakanoita tarvitsevat. Ja mikä hämmästyttävämpää, osaavat valita itselleen kumppanin, jonka kanssa sitä lahjalistaa aletaan suunnitella.

Pakko myöntää: lahjalistat ovat kauhean käteviä. Valitsin kiltisti listalta Pentikin kahvipurkin (kannella), ja Visa-kortin numero ja voimassaoloaika näihin ruutuihin, kiitos. Ehkä olisi pitänyt repäistä ja ostaa vaikka pari vuohta Afrikkaan. Minusta se olisi hienompi lahja kuin kahvipurkki, mutta taitaa olla myöhäistä perua.

Tämän jälkijättöisen lahjalistakapinoinnin taustalta paljastuu tietysti kalvava epätietoisuus siitä, tulenko minä itse koskaan ostamaan ensimmäistäkään yhteistä kattilaa kenenkään kanssa. (Viime syksynä ostin kyllä kirpparilta teräskattilan kommuunimme yhteiskäyttöön, mutta sitä ei tosiaankaan lasketa.) Tähän asti en ole päässyt yhteiselämässä juuri sen pidemmälle, kuin että minulle on ostettu oma hammasharja miehen vessan hyllylle (ja se ostetaan usein heti suhteen alkumetreillä, epärealistisessa ihastumisen tilassa). Jossain vaiheessa minulla oli oma hammasharja kahden miehen asunnossa, mutta kummankaan kanssa en (enää) seurustellut. Niin ja iso osa irtaimistostani on edelleen eksäni kellarikomerossa, vaikka sillä on jo lapsi toisen naisen kanssa. Lähimmäs yhteistaloutta taisin päästä kymmenen vuotta sitten, kun sain ensimmäisen miesystäväni kanssa parkkisakon, joka maksettiin puoliksi.

Nimimerkki katkera vanhapiika -77!!!!

* * *

Pakko lisätä pehmentäväksi lopuksi: vaikkei sitä yhteistä kotia ja kattilaa vielä olekaan, jaan kuitenkin joka yö vuoteeni kahden ihanan kumppanin kanssa. Toinen makaa tyynyni vieressä, toinen jalkopäässä. Ensimmäinen on pieni plyysistä tehty susi, jolla on pitkä suukoteltava kuono, mustat nappisilmät ja oikea korva surumielisesti lurpallaan. Toinen taas on tädiltä joululahjaksi saatu täyskuminen kuumavesipullo, joka lämmittää uskollisesti jääkylmiä jalkojani iltaisin. Että ei ole iloton ja kylmä sinkunkaan sänky!

7 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Mainio pohdinta. Tunnelmat portviinilasin ääreltä välittyivät autenttisina. :) Kiitos!

8:07 ap.  
Blogger Marikki said...

Onhan se vähän hämmentävää noiden kattiloiden ja kuppien kanssa siinä alussa... Minä en melkein kehdannut edes mitään toivelistaa esittää, se tuntui niin materialistiselta; eikä meillä ollut vielä mitään, emmekä osanneet oikein mitään tarvitakaan. Astiaston valitsin, mistä olen jälkikäteen tajunnut olla tyytyväinen. Emme siltikään saaneet vuohia Afrikkaan, vaan kasoittain kylpypyyhkeitä, jotka eivät ole kaikki mahtuneet kaappeihimme ja joista vain muutamaa olemme käyttäneet.

8:31 ap.  
Blogger Katja said...

Minäkin pidin (tästäkin) kirjoituksestasi kovasti. Tuli muistumia elettyihin kipeisiin hetkiin.

Valinnat ovat vaikeita. Minulla ainakin oli. Ihmisten kanssa. Kun löytyi minulle ihana, sopiva, täydellinen, hän löysi toisen. Näin ihmissuhteet erilaisina roolipeleinä. Huomasin miettiväni siirtoja, taktikoivani. Sellainen on kovin kurjaa, olennainen unohtuu.

Olisi pitänyt vain luottaa enemmän. Heittäytyä osasin, mutta pelkäsin kyllä kovasti ns. lopullista sitoutumista. Tuli siinä monenlaisella piikkilangalla pukeuduttua, testattua millaiset ääret miehen tunteilla on ja mihin kaikkeen itse olen valmis, pystyn, uskallan, missä ovat minun rajani.

Merkillisintä oli silti se, että kun tutustuin aviomieheeni, tajusin heti, että hän on aito. Että minäkin voin olla minä. Se oli kovin huojentavaa. Uskon, että moisia ihmisiä on vielä jäljellä muitakin.

Minulla kattiloista tulee mieleen se, miten tavattuani tämän mieheni kävi ilmi, että asumme miltei naapureina. Välissä oli tori, kadunylitys ja puisto. Seilasimme usein sitä matkaa lihasoppakattila kädessä.

Me pyysimme miehen työkavereilta kimppahäälahjana joko tandem-pyörää, pientä metsänsiivua (mikä tahansa pienenpienikin pöpelikkö olisi käynyt meille) tai kännykkää. Saimme arvatenkin sen kännykän (se on muumioitunut jo). Luulivat vitsiksi niitä muita.

Aikuisten lahjoja vastustavalle anopilleni hankimme kanoja Afrikkaan jouluna. Se on minusta paras lahja ikinä.

1:32 ip.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Hillaseni, haluan heti paikalla sinua pussaamaan ja ruts rutistelemaan! Onneksi omat ystäväni ovat suurimmaksi osaksi enemmän tai vähemmän omlaatuisia ja taatusti vähemmän (kuin enemmän) naimisiin meneviä ja lapsia saavia. En ole ikinä pidellyt häälahjatoivelistaa käsissäni eikä kukaan läheinen ystäväni ole synnyttänyt ainakaan mitään lapsen kaltaista.... Joten en ymmärrä tuntea oloani kovinkaan vanhapiikamaiseksi! Vaikka teidän ettei se juurikaan taida lohduttaa, ajattelen joskus kuinka me jaamme elämämme sitten kun vielä muutama tuhat aaltoa lisää on paiskonut meitä sinne ja tänne eikä niistä kaikista kohtaamistamme miehistä yhdestäkään ole ollut meidän kanssa eläjiksi... Niin, laiha taitaa todellakin olla tämä lohtu kun ei minusta kyllä isäksi taida oikein olla... Mutta aina kun olet käsivarrenmitan päässä niin halaan sinua niin että aina joku ilon pihahdus ilmoille rutistuu!!!

8:53 ip.  
Blogger Hilla said...

Sivuaskel, kiitos kiitos!

Marikki, juuri tuon takiahan ne lahjalistat on käteviä, ettei tule vahingossa 20 kylpypyyhettä... :) Ja täytyy tunnustaa, että itse asiassa minäkin olen osannut valita itselleni kahviastiaston, tosin äitini painostuksen alaisena (äiti oli sitä mieltä, että esikoisen alkais olla aika kerätä serviisiä). Olen varsin onnellinen Prima vera -kipoistani ja niiden isoista oransseista ja vihreistä kukista. Sulla on muuten ihana blogin nimi - Kuusi.

Katja, kiitos pitkästä kommentistasi! Minäkin olen jo monta vuotta sitten diagnosoinut itselläni sitoutumiskammon, joka ilmenee niin, että minua vetävät vastustamattomasti puoleensa eri tavoin sitoutumiskammoiset miehet, jotka eivät taatusti ole kovin pian ehdottamassa naimisiinmenoa. Ihanaa, että sinä olet löytänyt miehesi! Ja tuo sinun puiston poikki matkaava lihasoppakattila on aivan mainio kuva suhteen alkuvaiheesta :)

Muuten, yksi hauskimpia häälahjoja, josta minä olen kuulluut, on lehmä - ei Afrikkaan, vaan anopin navettaan! Tuo metsänsiivu on kyllä kanssa hieno toive. Täytyy pistää korvan taakse.

Mustikka, ruts vaan itsellesi! Tulin muuten tuosta vanhapiika-vuodatuksestani ihan hirveän hilpeälle tuulelle, ja tällä haavaa iloa pihisee joka huokosesta, ihan syyttä suotta.

Minun ystävä- ja tuttavapiirini ylitse on tosiaan viime vuosina pyyhkäissyt melkoinen pariutumis- ja lisääntymisaalto, ja minä olen ollut kaikista häistä ja vauvoista vilpittömän onnellinen. Onneksi on vielä joitakin luottoystäviä, jotka on luvanneet olla tulematta yllättäen raskaaksi :)

10:55 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Kommentoin vähän jälkijunassa, mutta tämä toi mieleen niin paljon muistoja. Tutustuminen, elämänkumppanin löytäminen, päätös on niin iso, että oikeastaan sitä ei voi/osaa siinäkään vaiheessa edes kunnolla ajatella, kun hänet löytää (että sovimmeko yhteen, viihdymmekö yhdessä aina tästä eteenpäin), jonkinlaista heittäytymistä se aina on.

Paras häälahjamme oli kunnon teräksinen termospullo, aina kun sitä käytetään, mietin, että vautsi miten hyvä lahja tämä oli!

Tuli Katjan kommentista mieleen ruuanlaitto, luin vanhaa päiväkirjaani, ja totesin hämmästyneenä miten paljon laitoimme mieheni kanssa heti tutustuttuamme yhdessä ruokaa ja leivoimme. Olin unohtanut tämän kokonaan. Ehkä alitajuisesti ennakoimme tätä perhe-elämää.. ;)

9:17 ip.  
Blogger Hilla said...

Hetket, termospullo on kyllä todella hieno kapistus: pitää lämpinänä ja nostaa retkien laatua huimasti. Hyvä lahja-idea sekin!

6:57 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home