Syvänmeren hautavajoamasta aallonharjalle
Opettaminen (ja elämä muutenkin) on viime päivinä ollut yhtä flow-tilaa. Virtuaaliset mahjong-palikat ovat huuhtoutuneet virran mukana joillekin kaukaisille rannoille. Työpöydälleni on jostain leijunut tuoreita, hyvin kirjoitettuja teoksia, joista voin ammentaa mielin määrin uutta tietoa opiskelijoille jaettavaksi. Saan pitkin päivää ja iltaisinkin ilmestyksenomaisia visioita siitä, mitä kaikkea kursseillani voisi tehdä ja minkä voisi tehdä edellisvuosia paremmin. Viime perjantaina hahmottelin tuosta noin vain toisen kurssini aikataulun koko keväälle, vaikka olen aina kokenut aikataulun tekemisen perusturvallisuutta järkyttävänä ja ahdistavana prosessina. Eilisellä luennolla puhuin niin innoissani, etten muista koska viimeksi. Ja harjoitusryhmässä opiskelijat keskustelivat niin iloisesti ja fiksusti, että olisin halunnut tunnin lopuksi halata niitä kaikkia.
Muistaakseni viime syksyn ensimmäisella opetusviikolla olin viimeksi näin täynnä rakkautta opettamista kohtaan.
Se on kyllä kumma, että sitten kun on huonompi kiiri, kaikki onnistumisen ja ilon elämykset pyyhkiytyvät pois, mitätöityvät täysin. Viime kuukausien ajan olen tuntenut olevani enemmän tai vähemmän paskan opettajan ja paskan työntekijän ruumiillistuma, joka lukaisee juuri ennen luentoa vanhat kalvot läpi ja käy pöpisemässä vanhat juttunsa innottomasti, haukotuksia vastaan hangoitellen.
On niitä kausia, ja sitten on taas näitä kausia. Eilen illalla yllätin itseni ajattelemasta, että olisinko sittenkään valmis luopumaan niistä kausista, koska silloin nämä eivät tuntuisi niin hengästyttävän ihanilta. Vähän sama juttu kuin krapulassa ja siitä elpymisessä: ilman pieniä kuolemia ei muista, kuinka hyvältä tuntuu, kun herää aamulla siihen, ettei tunnu pahalta.
Toisaalta olisi mahtavaa, jos aallonharjojen energiaa voisi jotenkin pullottaa ja säilöä ruokakomeroon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten ottaa tujauksen niinä aamuina, kun sänky on syvä kuin hautavajoama ja alkava päivä painaa kuin sen yllä kuin kymmenen kilometriä valtameren vettä.
Hieman huolestuneena olen tarkkaillut sitä, että iloisuuteni purkautuu myös kasvaneena haluna kuluttaa ja hankkia materiaa. Tällä hetkellä minulla on yksi kantava kulutus-unelma: haluan kannettavan tietokoneen. Ehkä syvän rubiininpunaisen - onko sellaisia? (Siis värihän on tärkein ostopäätökseen vaikuttava tekijä, niin kuin autoissakin.) Ja laajakaistayhteyden haluan Harakanpesäämme, johon olen muuten totaalisen uudelleenrakastunut. Oi ihana puusaunamme, lattialankkumme, vetoiset nurkat, 40-luvun aaltoilevat ikkunalasit ja kauniisti kaiverretut puitteet, vanhat lonksottavat keittiönkaapit, talviuntaan nukkuva kuisti ja vintit katonharjojen suojissa. En halua muuttaa pois, mutta laajakaistan haluan.
Muistaakseni viime syksyn ensimmäisella opetusviikolla olin viimeksi näin täynnä rakkautta opettamista kohtaan.
Se on kyllä kumma, että sitten kun on huonompi kiiri, kaikki onnistumisen ja ilon elämykset pyyhkiytyvät pois, mitätöityvät täysin. Viime kuukausien ajan olen tuntenut olevani enemmän tai vähemmän paskan opettajan ja paskan työntekijän ruumiillistuma, joka lukaisee juuri ennen luentoa vanhat kalvot läpi ja käy pöpisemässä vanhat juttunsa innottomasti, haukotuksia vastaan hangoitellen.
On niitä kausia, ja sitten on taas näitä kausia. Eilen illalla yllätin itseni ajattelemasta, että olisinko sittenkään valmis luopumaan niistä kausista, koska silloin nämä eivät tuntuisi niin hengästyttävän ihanilta. Vähän sama juttu kuin krapulassa ja siitä elpymisessä: ilman pieniä kuolemia ei muista, kuinka hyvältä tuntuu, kun herää aamulla siihen, ettei tunnu pahalta.
Toisaalta olisi mahtavaa, jos aallonharjojen energiaa voisi jotenkin pullottaa ja säilöä ruokakomeroon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten ottaa tujauksen niinä aamuina, kun sänky on syvä kuin hautavajoama ja alkava päivä painaa kuin sen yllä kuin kymmenen kilometriä valtameren vettä.
Hieman huolestuneena olen tarkkaillut sitä, että iloisuuteni purkautuu myös kasvaneena haluna kuluttaa ja hankkia materiaa. Tällä hetkellä minulla on yksi kantava kulutus-unelma: haluan kannettavan tietokoneen. Ehkä syvän rubiininpunaisen - onko sellaisia? (Siis värihän on tärkein ostopäätökseen vaikuttava tekijä, niin kuin autoissakin.) Ja laajakaistayhteyden haluan Harakanpesäämme, johon olen muuten totaalisen uudelleenrakastunut. Oi ihana puusaunamme, lattialankkumme, vetoiset nurkat, 40-luvun aaltoilevat ikkunalasit ja kauniisti kaiverretut puitteet, vanhat lonksottavat keittiönkaapit, talviuntaan nukkuva kuisti ja vintit katonharjojen suojissa. En halua muuttaa pois, mutta laajakaistan haluan.
posted by Hilla at 11:00 ap.
3 Comments:
Hei Hilla,
halusin vain sanoa, että nautin edelleen kirjoituksistasi. Niissä on jotain tavoittamattoman taiteellista. Ihailen niitä, jotka osaavat kirjoittaa kauniisti omalla tyylillään. (Mistä saa noin hienoja vertauskuvia? "Sänky kuin hautavajoama", mahtavaa, vaikka ei kerrokaan iloisesta asiasta. Mukavaa myös, että sinulla ilmeisesti menee ihan hyvin, ajoittaisista hautavajoamista huolimatta :)
Taviokuurna vei sanat suusta. Näitä rikaskielisiä tekstejäsi on tosiaan mukava lukea!
Hauska kuulla, että Taviokuurna käy edelleen kurkistelemassa Hillaa! :) Mutta että taiteellista, ohhoh ja kiitos! Yritän vastata kysymykseesi vertauskuvan lähteestä. Hautavajoama-kuvan sain sillä lailla, että makasin TOSI paljon sängyssä ja olin siitä TOSI ahdistunut.
Olen muuten huomannut, että vertauskuvat eivät suinkaan ole vain koristeita. Minulle ne ovat parhaimmillaan äärimmäisen terapeuttisia oivalluksia. Kun osaa joskus antaa nimen sille muodottamalle möhkölle sisällään, pääsee ainakin hetkeksi sen ylä- tai ulkopuolelle. Se muuttuu ehkä jopa kauniiksi. Siksi nimeäminen, vertaaminen, tarinallistaminen, kuvallistaminen on meille ihmisille elintärkeää.
Sivuaskel, kiitos, taas.
Lähetä kommentti
<< Home