Elämäni miehet
Tarkkasilmäinen lukija on saattanut panna merkille, että parin viimeisen kirjoituksen aiheena on ollut väljästi määriteltynä "tytöt, pojat ja tykkääminen". Varoitus: sama teema jatkuu, ja nyt Hilla aikoo tilittää.
Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.
Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.
(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.
Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.
Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.
Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.
Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.
(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.
Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.
Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.
posted by Hilla at 6:41 ip.
7 Comments:
Häkeltynyt ja seesteinen povaa mielestäni suhteelle jotain oikein hienoa!
Hale, hauskaa, että sinä olet ensimmäinen kommentoija, sillä asia on niin, että tämän häkeltyneen-seesteisen olotilan alkulähde olet eräässä mielessä juuri sinä! Sinisen läksiäisissä viime keväänä sinä nimittäin avasit silmäni Erään Henkilön viehättävyydelle ja puoleensavetävyydelle, joka sittemmin on osoittautunut huomattavan voimakkaaksi... :)
"Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin."
Sillä hetkellä tunteesi ovat tuoneet sinulle miehiä, joita olet tarvinnut siihen elämäntilanteeseen. Voisiko ajatella niin? Minä näin jälkikäteen mietin, että omat mieheni kaikki olivat ihan vääriä jokainen. En tajua, ettei kukaan tullut suoraan sanomaan ns. virhevalinnoista. Edes vanhempani! Niin ajattelen nyt. Tai ehkä he olivat niitä harjoittelukappaleita, joista tiesi etteivät halua sitoutua ja ettei itsekään ehkä kuitenkaan ihan vielä.
Aviomiestäni edelsi aika monta. Ensirakkaus tuli kuitenkin vasta monen seurustelun jälkeen. Hän oli liian täydellinen, podin haavoja pitkälle avioliittoon asti. Nyttemmin olen miettinyt, ettei hänen täydellisyydessään ollut minulle tilaa juuri ollenkaan, lopulta kuitenkaan. Aviomieheni taasen ei ollut ollenkaan sellainen kuin olisin unelmamieheni kuvitellut olevan. Mutta koin, että ensimmäistä kertaa sain olla oma itseni. Kuin olisin kotiin tullut. Meillä oli kovin sekava alku, monenlaista riepomista minun osaltani, tunteet puhuivat mitä sattuivat, piti järjelläkin ajatella eikä sekään aina tiennyt.
Siellä vaikuttaa kuitenkin nyt aika lupaavalta, jos oikein tulkitsen. Luota ja heittäydy! :)
Katja, kiitos ajatusten ja kokemusten jakamisesta! Kyllä minä ajattelen "vääristä miehistäni" juuri noin kuin sinä kirjoitat, että he ovat olleet kuitenkin jollain tasolla juuri oikeita, vastanneet johonkin senhetkiseen tarpeeseeni ja kaipaukseeni oikealla tavalla. Ja kaikissa minun suhteissani on ollut paljon paljon hyvää. Olen huomannut, että minulla ei ole mitään hampaankolossa miesten suhteen, toisin kuin joillakin muilla naisilla, jotka ovat pettyneet suhteissaan.
Tuo "kuin olisin kotiin tullut" kiteyttää tämänhetkisen tunteeni aika osuvasti. Tämä Eräs Henkilö tuntuu jotenkin hirveän tutulta, värähtelee ikään kuin samalla taajuudella ja puhuu samaa kieltä, niin kuin latistunut sanonta kuuluu. Sanalla sanoen, Eräs Henkilö saa oloni tuntumaan kotoisalta. Eilisiltana tarjolla oli piparkakkutaikinaa, lehmänlempeä labradorinnoutaja, piipahtajia ja yökyläläisiä, vauvan iltapuuroa, silittelyä ja selänraapimista vaativa pikkupoika, lautapeli, kaljaa ja punkkua, yhteiskunnallisia keskusteluja ja kynttilänvaloa. Voiko nainen mitään enempää toivoa?
"Olotilan alkulähde olet eräässä mielessä juuri sinä"
No hitto vie, miten hauska kuulla!
Sitä paitsi sain mahtavan vuorokauden mittaisen spekulointi-ihmetyksen, ennenkuin sannin kanssa musitettiin, ketä olin humalapäissäni ihastellut. :D
Juu, kiitos vain Hale silmieni avaamisesta! Tai siis voihan olla, että vielä toivon, että olisin pitänyt silmäni tiukasti kiinni, sillä kaikki voi vielä mennä ihan päin mäntyä. Mutta sitä voi itkeä sitten, kun päässä on kuhmu ja sielu kurtulla.
Tiedoksi muuten äidille ja muille potentiaalisesti kauhistuneille, että se vauvan iltapuuro oli niiden yökyläläisten vauvalle. Henkilö ei siis ole pikkuvauvan yh-isä. :)
Sinä oot aivan ihana. Olit silloin ja olet yhä. Halaus täältä. O.
Lähetä kommentti
<< Home