Päivien tasaaja

Syksyisenä iltana viisi ja puoli vuotta sitten minä kuljin iltakävelylläni ison sinisen puutalon ohi ja ajattelin, että tuossa talossa haluaisin asua. Mietin, voisinko jättää postilaatikkoon ilmoituksen, että jos tämä talo kaipaa uutta asukasta, ottakaa yhteyttä. En tuntenut tässä kaupungissa vielä juuri ketään, mutta hyvät asiat, usein ne tunnistaa ensi silmäyksellä, hyvät talot ja hyvät ihmiset. Ja jos niin on tarkoitettu, ne talot ja ne ihmiset tulevat minun elämääni, niin kuin Sininen talo tuli ja kaikki ihmiset sen liepeillä.

Tämän aamun iltapäivään taittuneella brunssilla mietin taas ääneen, miten onnekas olen ollut, ahmin uuninlämpöistä sämpylää ja join espressoa, enpä olisi voinut arvata sinä syysiltana, että pääsen osalliseksi kaikesta tästä, krapulaisen seurueen yhteisymmärryksestä, onnellisesta vapinasta, viltin alle kippuraan nukahtamisen autuudesta, suurista ikkunoista paistavasta kevätauringosta, haikeudesta, joka kiertelee nurkissa, mutta ei oikein saa valtaa, sillä pian junat tuovat lapsia isovanhempien luota viikonloppuhoidosta ja kaksi pienintä vilistäjää kasvaa vielä äitinsä vatsassa ja siksi pitää jälleen yhdessä kerrata sideharsojen taittelua, ja oikeastaan kaikki on ennen muuta onnellista, vaikka jokin onkin päättymässä ja muuttolaatikoiden torni kasvaa huoneen nurkassa.

Elämä jatkuu, todistetusti. Kaikkien martona makaavien päivien, loputtoman penseyden, jopa kuoleman kaikenseisauttavan kauhun jälkeen se jatkuu, vastustamattomasti. Räystäät laulavat, yö jäädyttää pehmenneet hanget rapeiksi, polut kovettuvat liukkaiksi, lätäköiden hento riite sälähtää rikki askelten alla, ja muutaman ohikiitävän kuukauden ajan valoa on taas enemmän kuin pimeää. Maa kallistuu hitaasti suurta tähteä päin ja aurinko valistaa meille kasvonsa, ja se pimeä, se pohjaton pimeä, niin, se on vain tämän kierroksen kääntöpuoli.