Kotona kesässä

Saimaalaisten kusiaisten puremat ovat haalenneet. Vasemmassa reidessä on vielä rypäs, jota jaksoin aamusella kihnuttaa, mutta paukamat kankussa, leuan alla, polvien päällä, vasemmassa rinnassa ja oikean rinnan alla ovat laskeneet. Punkinpuremakaan ei enää näytä tulehtuneelta. Löysin keskiviikkona lantioltani peräpää pulleana pököttävän punkin, joka oli kupannut vertani kolme-neljä vuorokautta. Se saatiin elävänä pois kärsineen päivineen eikä ainakaan vielä ole tullut punaista rinkulaa pureman ympärille (se olisi merkki borrelioosi-tartunnasta). Leiriltä mukaan tarttunut lenseä kesäflunssa on väistymässä ja sielukin alkaa olla toipunut. Näyttää siltä, että tämänkesäisen WWF-elämyksen jälkiseuraamukset eivät ole ihan yhtä pitkällisiä kuin kaksi vuotta sitten. Sydän on taas kotona.

Minulla on ihana koti. Istun sen kuistilla, iltailma on vieläkin helteenpehmeä, sisällä talossa on monta astetta viileämpää. Aurinkoa siilautuu tammenlehtien läpi pihaan, jonka valkoapila on vallannut. Ruohoa ei ole leikattu viikkoihin. Edessäni hojottaa parvekelaatikollinen tilliä ja korianteria, eilen nyhdin toisesta laatikosta pitkiksi hujahtaneet rucolat pois ja kylvin uusia siemeniä tilalle. Kuistin ristikkoa pitkin kurottelee köynnöskrasseja oransseine ja keltaisine kukkineen ja kaksi ihan itse kasvatettua auringonkukkaa on avannut teriönsä päivää päin.

Tervapääskyt heittäytyvät kirkuen lentoratojensa kaarteisiin. Täällä alhaalla ilma seisoo, päivän lämpö viipyy iholla, syvän kesän tuntu. Siihen ei tarvita kuin kaksi peräkkäistä lämmintä päivää, ja iho ja mieli uskovat jo, että tämäkin kesä kypsyttää meidät, punertaa pensaiden marjat, saa pietayrtit hehkumaan loppukesän täyteläistä keltaa.

Minulla oli mielessäni monia tärkeitä asioita joista kirjoittaa, kuten työelämä, ruumiinkuvani, mielialavaihtelut ja unet, suru ja syyllisyys ja epävarmojen elämäntilanteiden siunauksellisuus, mutta ne kaikki tuntuvat nyt vaivalloisilta ja toisarvoisilta tämän raukean alkuillan sylissä. Kirjavat bikinit ja piknikliina kuivuvat narulla. Harakka nauraa narisee naapurissa. Nyt kuvasta puuttuu enää se lihava kissa, joka päivemmällä kulki piittaamattomana ja itsetietoisena pihamme poikki.

Ehkä minä vain laitan koneen kiinni, menen keittiöön leikkaamaan itselleni tuoretta ohraleipää ja panen tomaattia ja basilikaa päälle.