tiistaina, toukokuuta 13, 2008

Sadas kertomus

Tämän sadannen Hilla-kirjoitukseni ajattelin tasaluvun kunniaksi omistaa metabloggaukselle ( - metakalle, niin kuin ystäväni sattuvasti määritteli kaiken itsereflektioon keskittyneen taiteen joskus 90-luvun lopulla ).

Olen kirjoittanut Hillaa pian kaksi vuotta. Olen päivitellyt (mukava kaksoismerkitys!) aika verkkaisesti ja hiljennyt välillä kuukausiksikin. Mutta Hillassa olen saanut ajoittain kiinni kirjoittamisen riemusta, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun iloon. Pyörittelen uutta tekstiä mielessäni usein monena päivänä ennen kuin napsautan valkoisen laatikon auki. Ja vaikka minulla olisi joitakin valmiita lauseita ja ajatuksia päässäni, tiedän jo, että teksti lähtee aina purkautumaan omaa ennalta suunnittelematonta rytmiään noudattaen.

Useimmiten kirjoitan illalla. Kyllä, vain hyvin harvoin osaan asettua syntymättömän tekstin ääreen ennen iltayhdeksää. Ilta on nuoruuden päiväkirjoista asti ollut kirjoituksen aikaa.

Ja kun sitten seuraavana aamuna saan työkoneen auki ja sähköpostit luettua, tulen malttamattomana Hillaan katsomaan, onko kukaan kommentoinut uusinta tekstiäni. Odotan kommentteja kuin kahdeksanvuotias, joka on virkannut äitienpäivälahjaksi patalapun, ja palaa halusta kuulla, mitä äiti siitä ajattelee. Kommentit ovat minulle hirveän tärkeitä, ja tieto siitä, että joku lukee kirjoituksiani. Siksi blogin kirjoittaminen on aivan erilaista kuin päiväkirjan pitäminen, vaikka Hilla eittämättä kuuluukin verkkopäiväkirjojen kategoriaan.

"Blogipäiväkirja eroaa perinteisestä päiväkirjasta nimenomaan siinä, että tässä oman elämän tulkinta tuodaan julkiseen tilaan", kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri, Hillan kummisetä, viime vuoden viime päivinä ilmestyneessä väitöskirjassaan Verkkoproosa. Kirjoittamistilanteen intiimiys ja tekstin julkisuus muodostavat minua kirjoittajana kiihottavan ristivedon. Hilla on itsepaljastelua, mutta yhtä lailla kätkeytymistä. Risto kirjoittaa, kuinka verkkopäiväkirjan pitäjä sekä kutsuu että torjuu lukijansa, tekee jatkuvasti kertomisen ja kertomatta jättämisen kaksoisliikettä, "esittää asiasta jotain mutta ei kaikkea." Sanat ovat sekä omaan elämään suunnattuja valokeiloja että sitä verhoavia huntuja.

Puhuin huhtikuussa opiskelijoiden kanssa media-kurssillani blogeista ja oman elämän julkisesta esittämisestä. Opiskelijoiden kommentteja kuunnellessani mietin taas kerran, olenko ajatellut loppuun asti sitä, mitä teen Hillassa. Kirjoitan asioita, joita minun ei tulisi mieleenkään sanoa kasvoista kasvoihin useimmille niistä ihmisistä, jotka voivat koska tahansa tulla lukemaan blogiani. Tiedän myös, että anonymiteettini on sangen hutera. Välillä olen haaveillut, että perustan toisen, umpianonyymin blogin, jonka olemassaolosta en kerro kenellekään, ja alan vuodattaa täysin pidäkkeettä synkeimpiä salaisuuksiani.

Mutta kun sitten ajattelen, mitä puolijulkinen itsepaljastelu on tuonut elämääni, huomaan, että pelkkää hyvää. Olen saanut aivan ihania kommentteja, myötäelämisen, tunnistamisen, vahvistuksen ja ilahduksen osoituksia, jotka ovat olleet tärkeämpiä kuin vaikkapa akateemiset arvosanani konsanaan. Niiden takia kirjoittamisessa tuntuu olevan mieli. Bloggaamiseen liittyvä vuorovaikutus - johon liittyy olennaisena osana toisten blogien lukeminen - on kuin ne vedessä laajenevat renkaat, joista tuo ylälaatikossa oleva Aale Tynnin runo puhuu.

Risto kirjoittaa bloggaamisen vastakaikuisuudesta hienosti: "Oman elämän kerronnallistaminen on kokemusten muuttamista jaettaviksi. --- Omasta elämästä kertominen ei voi olla pelkkää itseilmaisua. Yksityisinkään päiväkirja ei voi olla erillisen elämän hahmottamista. --- Julkiset verkkopäiväkirjat koostuvat tarinoista jotka oletetaan jaettaviksi, ja joihin lukijat rinnastavat omia kokemuksiaan. Vaikka päivistä kertomisen taustalla ovat ainutkertaiset elämänkokemukset, niin tarinat liittävät ne yleiseen."

Omaelämäkerrallinen tarinallistaminen on ollut minulle suurta lohtua, suurta iloa, etuoikeus muuttaa päivänsä saduksi ja todeksi, sanoiksi.

13 Comments:

Blogger Taviokuurna said...

Koska ilmeisen selvästi ilahdut kommenteista, kerrottakoon että käyn täällä säännöllisesti ihailemassa sujuvaa ja elävää tekstiäsi. Käytät kauniita ilmaisuja ja kielikuvia, ja täällä lukiessa tulee hyvälle mielelle. Onnea sadannelle kirjoitukselle!

10:20 ap.  
Blogger Marikki said...

Samoin onnea sadannesta! Ilahdun aina kun Hilla on päivittynyt :-).

10:36 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Yhdyn edellisiin!

En tiedä ketään muuta, joka osaisi noin kauniisti kirjoittaa jopa bloggaamisesta. Siinäkin sinä olet hyvä. :)

heini

1:01 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Onnea sadannen Hillakertomuksen johdosta! Ja kiitos joka ikisestä.

Minun pitäisi varmaan ryhdistäytä kommentoimisen suhteen. Jokatapauksessa tulee aina mietittyä pitkään asioita, joista kirjoitat, ja lauseentapaisiakin alkaa joskus muotoutua päähäni.

Kommentointi on kuitenkin vaikeaa, koska syystä tai toisesta tunnen itseni araksi täällä.(Vaikka kasvokkain kanssasi en lainkaan). Tai sitten se on vaan tuo ihmeellinen taitosi vangita elämisiä sanoiksi, joka jaksaa mykistää.

Jokatapauksessa äänetön kannustus on raikuva! :-)

sanni

1:35 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Täällä äänetön ääni hymistelee, olen kovin arka kommentoimaan minäkin. Olen kirjoittanut kahdestikolmesti kommentteja, molemmat yöllä, ainakin kerran humalassa. Luen sua, selvin päin ja huppelissa. Usein vedet silmissä, joskus hihitän ääneen. Onnea sadasti rakas Hilla!

t. Piia

10:51 ip.  
Blogger Mari said...

Ihanaa. Tämä kirjoitus pitäisi melkein linkata tai printata johonkin, koska tasaisin väliajoin ihmiset kuitenkin ihmettelevät sitä, että jaksan aina vaan kirjoittaa blogiani. Että kai nyt, hö.

11:17 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Kaksi kommenttia: a) pidän blogistasi, se on inspiroiva
b) anonymiteettisi on kyllä harvinaisen olematon, sinut tunnistaa tuosta kuvasta heti. :)

T: anonymiteettiään vimmaisesti suojeleva entinen opiskelija

1:25 ip.  
Blogger Katja said...

Onnea, Hilla. Kaunis, aito ja lämmin kirjoitus, taas kerran. Kiitos, kun olet olemassa täällä blogimaailmassa!

Kevättä!

2:07 ip.  
Blogger Hilla said...

Kiitos, ihanaiset! Melkein nolottaa, että vähän niin kuin ruinasin kommentteja, mutta ihania ne on silti :)

Anonyymi ex-opiskelija, minä kuvittelin, että tuo kuva olisi aika viitteellinen, sillä oma siskonikaan ei heti ollut tunnistanut siinä minua. Mutta ei kai sitten... Se on vain niin mukavan keltainen (hillahtava!), etten raaski sitä vaihtaa, anonymiteetin menetyksen uhallakaan :)

11:19 ap.  
Anonymous Bundle said...

Et sinä tarvitse kommentteja, et sinä niitten varassa kirjoita. Tämän sinun tekstisi on niin leijuvan kaunista ja selkeää. Minäkin jaksan taas vähän eteenpäin. Vaikken olekaan kuin satunnainen kommentoija, mutta kuitenkin hyvän ilmaisun ihailija.

9:09 ip.  
Blogger jospa said...

Olen käynyt täällä joskus sattumalta ja sittemmin säännöllisesti ihastuttuani paitsi kauniiseen suomen kieleen, myös taitoosi käyttää sanoja, luoda tunnelmia ja välittää tunteita. Jotain on monta kertaa tehnyt mieli sanoa, mutta kun en ole jotenkin osannut muotoilla mitään hienoa... tulee paineita, kun joku kirjoittaa näin hyvin!

11:33 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Hei Hilla!

Olen aina vaan enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että ihmisille on todellakin hyväksi olla mahdollisimman avoimia ja rehellisiä. Ei niin että kaikkia ongelmia tulisi vyöryttää sellaisinaan ympäriämpäri ottamatta niistä vastuuta, mutta olisi hyvä olla salailematta ja peittelemättä kokemuksiaan. Varsinkin Suomessa hävetään usein ihan liikaa 'voi ei, mitähän tuo nyt oikein minusta ajattelee'... - se on kyllä tosi turha tapa tuhlata energiaa, jonka voisi käyttää paljon paljon rakentavamminkin. Oman kokemukseni mukaan muutkin lähelläni rentoutuvat ja avautuvat sitä mukaa mitä autenttisempaan olemiseen itse pystyn. Vasta silloin voi kohdata jonkun syvemällä tasolla, kun pistää oman omituisen inhimillisyytensä alttiiksi vuorovaikutukselle.

Ehkä bloggailussa käy myös jotenkin niin (ihan vaan lukijan näkökulmasta), että huomaa ettei ihmiset hylkääkään ja pidä ihan hulluna vaikka kertoisikin 'ei niin tavallisista' asioista ja tunteista, vaan koskettaakin syvempiä kerroksia itsessä ja muissa. Jos tästä elämisestä aikoo jotain oppia, niin pitäähän sitä voida sanoa muutakin kuin hei hei hyvää vaan kuuluu!

Ja sitten vielä yksi bloggausasia; minusta tuntuu että silloin kun ihmiset voivat itse valita hetken milloin mitäkin lukee, voi toisen tavoittaa (tai antaa tulla tavoitetuksi...) juuri sellaisena hetkenä jolloin hankalakin aihe on vastaanotettavissa.

Sadasti onnea saavutuksistasi, Hilla!

Toivoo eräs anonyymi Mustikka Jostain Muualta

5:59 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Jopas on kommenttirimpsu. Jätän silti omanikin. Olin luovuttanut Hillan kurkistelun joskus huhtikuun alussa, ja eilen kun puolivahingossa osuin tänne taas, oli kuin joulu olisi tullut! Monen monta kiiltävää rapisevaa itkettävää ja pulppuilevaa hillanmarjalahjaa odottamassa lasten nukahtamista. Ja nyt kun sain ne luettua, alan huomaamatta jäljitellä taas tyyliäsi. Tosiaan, Hillan päivittyminen on yhtä ihanaa ja yhtä ennakoimatonta kuin se kun Tulva tippuu postiluukusta. Toivottavasti serotoniini ja sanat virtaavat taas tiuhaan!

Ihaileva ja uskollinen lukijasi
hanna-leena

9:50 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home