Sadas kertomus

Tämän sadannen Hilla-kirjoitukseni ajattelin tasaluvun kunniaksi omistaa metabloggaukselle ( - metakalle, niin kuin ystäväni sattuvasti määritteli kaiken itsereflektioon keskittyneen taiteen joskus 90-luvun lopulla ).

Olen kirjoittanut Hillaa pian kaksi vuotta. Olen päivitellyt (mukava kaksoismerkitys!) aika verkkaisesti ja hiljennyt välillä kuukausiksikin. Mutta Hillassa olen saanut ajoittain kiinni kirjoittamisen riemusta, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun iloon. Pyörittelen uutta tekstiä mielessäni usein monena päivänä ennen kuin napsautan valkoisen laatikon auki. Ja vaikka minulla olisi joitakin valmiita lauseita ja ajatuksia päässäni, tiedän jo, että teksti lähtee aina purkautumaan omaa ennalta suunnittelematonta rytmiään noudattaen.

Useimmiten kirjoitan illalla. Kyllä, vain hyvin harvoin osaan asettua syntymättömän tekstin ääreen ennen iltayhdeksää. Ilta on nuoruuden päiväkirjoista asti ollut kirjoituksen aikaa.

Ja kun sitten seuraavana aamuna saan työkoneen auki ja sähköpostit luettua, tulen malttamattomana Hillaan katsomaan, onko kukaan kommentoinut uusinta tekstiäni. Odotan kommentteja kuin kahdeksanvuotias, joka on virkannut äitienpäivälahjaksi patalapun, ja palaa halusta kuulla, mitä äiti siitä ajattelee. Kommentit ovat minulle hirveän tärkeitä, ja tieto siitä, että joku lukee kirjoituksiani. Siksi blogin kirjoittaminen on aivan erilaista kuin päiväkirjan pitäminen, vaikka Hilla eittämättä kuuluukin verkkopäiväkirjojen kategoriaan.

"Blogipäiväkirja eroaa perinteisestä päiväkirjasta nimenomaan siinä, että tässä oman elämän tulkinta tuodaan julkiseen tilaan", kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri, Hillan kummisetä, viime vuoden viime päivinä ilmestyneessä väitöskirjassaan Verkkoproosa. Kirjoittamistilanteen intiimiys ja tekstin julkisuus muodostavat minua kirjoittajana kiihottavan ristivedon. Hilla on itsepaljastelua, mutta yhtä lailla kätkeytymistä. Risto kirjoittaa, kuinka verkkopäiväkirjan pitäjä sekä kutsuu että torjuu lukijansa, tekee jatkuvasti kertomisen ja kertomatta jättämisen kaksoisliikettä, "esittää asiasta jotain mutta ei kaikkea." Sanat ovat sekä omaan elämään suunnattuja valokeiloja että sitä verhoavia huntuja.

Puhuin huhtikuussa opiskelijoiden kanssa media-kurssillani blogeista ja oman elämän julkisesta esittämisestä. Opiskelijoiden kommentteja kuunnellessani mietin taas kerran, olenko ajatellut loppuun asti sitä, mitä teen Hillassa. Kirjoitan asioita, joita minun ei tulisi mieleenkään sanoa kasvoista kasvoihin useimmille niistä ihmisistä, jotka voivat koska tahansa tulla lukemaan blogiani. Tiedän myös, että anonymiteettini on sangen hutera. Välillä olen haaveillut, että perustan toisen, umpianonyymin blogin, jonka olemassaolosta en kerro kenellekään, ja alan vuodattaa täysin pidäkkeettä synkeimpiä salaisuuksiani.

Mutta kun sitten ajattelen, mitä puolijulkinen itsepaljastelu on tuonut elämääni, huomaan, että pelkkää hyvää. Olen saanut aivan ihania kommentteja, myötäelämisen, tunnistamisen, vahvistuksen ja ilahduksen osoituksia, jotka ovat olleet tärkeämpiä kuin vaikkapa akateemiset arvosanani konsanaan. Niiden takia kirjoittamisessa tuntuu olevan mieli. Bloggaamiseen liittyvä vuorovaikutus - johon liittyy olennaisena osana toisten blogien lukeminen - on kuin ne vedessä laajenevat renkaat, joista tuo ylälaatikossa oleva Aale Tynnin runo puhuu.

Risto kirjoittaa bloggaamisen vastakaikuisuudesta hienosti: "Oman elämän kerronnallistaminen on kokemusten muuttamista jaettaviksi. --- Omasta elämästä kertominen ei voi olla pelkkää itseilmaisua. Yksityisinkään päiväkirja ei voi olla erillisen elämän hahmottamista. --- Julkiset verkkopäiväkirjat koostuvat tarinoista jotka oletetaan jaettaviksi, ja joihin lukijat rinnastavat omia kokemuksiaan. Vaikka päivistä kertomisen taustalla ovat ainutkertaiset elämänkokemukset, niin tarinat liittävät ne yleiseen."

Omaelämäkerrallinen tarinallistaminen on ollut minulle suurta lohtua, suurta iloa, etuoikeus muuttaa päivänsä saduksi ja todeksi, sanoiksi.