perjantaina, marraskuuta 16, 2007

Terveisiä Bergenistä

Olen ollut pitkästä aikaa ulkomaanmatkalla, saamentutkimuksen seminaarissa Bergenissä. Olen viimeksi lentänyt melkein kaksi ja puoli vuotta sitten, ja tuntui tosi eksoottiselta mennä lentokentälle. Turvatarkastuksessa pelkäsin, että minut pidätetään takissani olevan rintaneulan vuoksi. Ajattelin, että en lähde koko reissuun, jos ne yrittävät riistää sen minulta. Rintaneula on kaunista saamelaiskäsityötä, nahkaa ja ja punaista verkaa ja helmikirjailuja, lohtulahja muunmaanmustikalta. Laitoin sen takinkaulukseeni, että kaikki saamelaiskulttuurin tutkijat tunnistaisivat heti, että tuo kuuluu joukkoon.

Ei minua pidätetty, mutta lentomatkailu on silti ihan hullua. Vaivuin lentoasemalla aikaisemmilta matkoilta tuttuun epäpaikka-horteeseen. Asemien miellyttävänlämpimässä hajuvesi-ilmastossa menetän jotenkin kosketuksen itseeni ja ruumiiseeni. Parkettihalleissa kuluttajanviettini heräävät arvaamattomalla voimalla: menomatkalla ostin verkkosukkahousut, joissa on pieniä sydämiä, tullessa kaksi pulloa hajuvettä, joista toisen sentään tuliaiseksi.

Bergen oli ihana. Se vastaanotti minut pimeänä, loskaisena ja tuulenpuuskaisena. Lentokenttäbussin ikkunasta katsellessa olisi voinut kuvitella laskeutuneensa uudelleen marraskuiseen Helsinkiin, mutta rinteille kiipeävät kotien valot paljastivat, että olin tullut vuorien maahan. Tuuli nyrjäytteli sateenvarjoani, kun kuljeskelin vierailla kaduilla. Tajusin meren olevan ihan vieressä, kun kasvoille osui suolan haju: Atlantti hengitteli siinä jalkakäytävän laidalla. Kaikkien matkustavaisten suojelija kuljetti minua kalatorin poikki, valkeaksi kalkitun kivikirkon ohitse, mukulakivikujille, joilla ylti kädet levällään miltei koskettamaan molemminpuolisiin seiniin, ja pysäytti minut pienen ravintolan eteen. Se oli minun paikkani, ekologista ruokaa, takassa tuli ja seinillä sekalainen valikoima tauluja. Join lasin punaviiniä kaiken sen kunniaksi ja tunsin olevani oikea matkalainen.

Seminaarin tärkein päämäärä täyttyi: pääsin puhumaan saamea. Mikä ihme siinä kielessä onkin, että sen puhuminen tekee minut niin iloiseksi? Seminaaripäivällisillä lyöttäydyin määrätietoisesti istumaan saamelais-proffien pöytään, panin parastani ja paistattelin onnellisena, kun saamentaitoani kehuttiin oikealta ja vasemmalta. Illan aikana vierustoverini määritteli minulle aika vakuuttavat kriteerit, joilla valita hyvä mies: sen pitää osata siivota, leipoa leipää ja kuunnella hyvin. Noin selkeitä ohjeita ei kukaan ole aikaisemmin osannut antaa.

Päivällisen jälkeen olin ihan sitä mieltä, että nyt kiltisti nukkumaan, mutta huomasin juoneeni liikaa punkkua voidakseni mennä sänkyyn. Haahuilin hotellin aulaan, jonne piakkoin saapui myös entinen saamenopettajani, hänkin siinä tilassa ettei nukkuminen vielä tullut kysymykseen. Löimme viisaat ja hieman huppeliset päämme yhteen, ja aloimme etsiä jatkoja. Metodi: vaadimme respan tyttöä etsimään potentiaalisten juhlijaveikkojen huoneiden numerot, ja soittelimme sinnikkäästi ympäri hotellia. Mitä useammasta huoneesta ei vastattu, sitä varmempia olimme, että jossain on bileet pystyssä, ja että me olimme jääneet rannalle ruikuttamaan. Ilta sai onnellisen päätöksen, kun Tromssan ja Uumajan edustajat saapuivat aulabaariin kuohuviini-ostoksille, ja meidät kutsuttiin mukaan juomaan maljoja. Ja niinhän siinä kävi, että pienen yllytyksen jälkeen proffat ja lehtorit ja yksi wannabe-saamelainen vetelivät Aillohakset ja Orbiinat ja muut hitit antaumuksellisena yhteisjoikuna.

Toinen seminaari-päivä meni ylikierroksilla. Heräsin aamulla kuuden maissa ja luin päivän esitelmien abstraktit sängyssä läpi. Ihmeekseni pysyin vaivatta hereillä istunnon toisensa jälkeen ja kuuntelin sujuvasti pohjois-norjaa ja tukholman-ruotsia ja muita skandinaaviskan variantteja. Kun sitten loppusanojen ja hätäisten hyvästelyjen jälkeen lähdin kiirehtimään lentokenttäbussille, minulla oli sellainen olo, että ei tämä vielä voi loppua, että jonkun pitäisi vielä juosta minun perääni ja sanoa että nähdäänhän vielä. Tuli sellainen sama haikeus, joka valtaa sielun kaikkien leirien jälkeen, olivat ne leirit sitten festareita Jäämeren rannalla, talkooleirejä saaristossa, fennougristi-nuorten konferensseja syksyisessä Helsingissä tai monitieteisiä seminaareja Bergenissä. Leireillä pitää aina rakastua, se on leirien olemus, murteisiin ja kieliin ja lauluihin ja tanssiaskeliin ja joihinkin silmiin, joiden toivoisi katsovan koko ajan kohti.

Oli ihanaa tulla kotiin, tuntea tuttu lämpö, painautua sitä vasten niin kuin lumi, joka on viimein täällä, maisemaa vasten, siihen jäänyt.

4 Comments:

Blogger syksyinen said...

Huh, tämä kuvaus vei multa jalat alta. Leireihin todella kuuluvat nuo mainitsemasi elementit, mutta sen lisäksi kuulosti siltä, että osasit todella heittäytyä ottamaan kaiken irti tästä seminaarista.

9:53 ap.  
Anonymous Jossu said...

Ihana Hilla Bergenissä! Saatoin kuulla kenkiesi kopinan kaupungin kaduilla ja nähdä punaisen hameen heilahduksen hotellin ala-aulassa. Itse fiilistelin lumisessa Oulussa Naistutkimus-päivillä. Kaikki irtisanoutuneet hoitajat saivan Suomen Naistutkimuksen Seuran Vuoden Naistutkimus -teko palkinnon! Itkin onnesta ja uskoin itsekin hetkellisesti konferensseihin.

4:41 ip.  
Blogger Katja said...

Kuinka kauniisti taas kerroit kokemaasi. Tähän oli nyt niin helppo eläytyä, olen juuri äskettäin kokenut jokseenkin samankaltaista ja hämmentynyt kovasti.

Valoisaa marraskuuta!

11:13 ap.  
Blogger sivuaskel said...

Mykistävän mukaansa tempaava teksti. Ihanaa että saamelaisuutta voi elää näin täysillä Bergenissäkin.

"....Kaikkien matkustavaisten suojelija kuljetti minua kalatorin poikki, valkeaksi kalkitun kivikirkon ohitse, mukulakivikujille, joilla ylti kädet levällään miltei koskettamaan molemminpuolisiin seiniin, ja pysäytti minut pienen ravintolan eteen."
"...niin kuin lumi, joka on viimein täällä, maisemaa vasten, siihen jäänyt."

3:46 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home