tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Kylmien vesien kesä

Pohjoisen loppukesä. Pihat ja pientareet lainehtivat kannusruohoa, maitohorsmaa, siankärsämöä, pietaryrttiä, kultapiiskua, sarjakeltanoa. Myöhäisen iltakävelyn viileät tuoksut muistuttavat kouluvuosien syyskesistä, paluusta pohjoiseen kuumien silokallioisten mökkiviikkojen jälkeen.

Halla on vienyt hillat avosoilta, luultavasti niinä kesäkuun ensimmäisinä öinä, joina sisko ei enää ollut luonamme. Kävin kuitenkin isän kanssa suolla kävelemässä sen verran, että sain suon hajut tajuntaani, upottavan maan jalkojen alle. Vähät hillat olivat auringossa laimeiksi lämmenneitä, suopursu yhtä väkevää kuin aina. Viime kesä oli hillakesä, nyt on mustikkavuosi. Eilisessä paikassa oli pakko kiljahdella vaikka kiellettiin, kun mättäät oli sinisenään melkein luumuiksi paisuneita marjoja.

Tästä tuli kuitenkin kesä, tuli heinäkuu, päästin auringon iholleni, sain pisamia ja hennot rusketusrajat. Katsoimme juuri ystävän lähettämiä kuvia hautajaisten jälkeiseltä päivältä. Oli helle, sietämättömän kuuma. Portailla istuu omaa väkeä, vieraita ja iloinen koira. Nyt meitä naurattaa, kun katsomme nyrjähtäneitä ilmeitämme, epäuskon sädekehää päidemme ympärillä.

Siitä on kauan, kun matkustin tänne ensimmäisen kerran kesäkuun kolmantena päivänä. Alkukesän aurinko paistoi kiinteänä koko iltaisen matkan, loi oudon lohdutuksen kivun ja kauhun ylle. Ensimmäisenä yönä kotona valvoimme aamuneljään, oranssi aurinko paistoi suoraan yläkerran portaisiin, sytytti seinät tuleen. Nyt valo ei enää ole yhtä silmitön, määrätön. Se painuu jo syvemmälle, osuu meihin vähän lempeämmin.

Kesäkuussa pihan yllä huusivat nuoret kurjet, jotka ottivat korkeutta, kiersivät ylemmäs, melkein silmän tavoittamattomiin. "Kurjet, kuningaslinnut, ne kyllä tuntevat murheen", niin kuin Haavikko kirjoittaa, vai olivatko ne Haavikolla kurkia? Ihmettelimme, miksi linnut tuntuivat tekevän lähtöä keskellä kesää. Isä arveli, että ne olivat nuoria, pesättömiä. Lähtijälintuja.

Tänä kesänä en ole kastautunut kotijoessa, siinä heinän ja mudan tuoksuisessa rannassa, jonne viime kesänä kuljimme siskon kanssa nokkosperhosten peittämää hiekkatietä pitkin. Väylässä kävin kerran uimassa, iloa tuntematta. Vain muutaman kerran koko kesänä vesi on tuntunut lempeältä, uimalämpöiseltä. Saderintamat ja kovat tuulet ovat viilentäneet vedet kerta toisensa jälkeen.

Unta riittää pitkiksi, vielä valoisten öiden tunneiksi. Välillä uupumuksen huppu peittää minut päivisinkin. Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas.

7 Comments:

Blogger sivuaskel said...

Voimia Sinulle! Kaunis, täyteläinen teksti! Kiitos.

10:59 ip.  
Blogger Veloena said...

Voi sinua. Suru, seurallisista uskollisin. Onneksi se vähitellen haalistuu, repaloituu, päästää päivää läpi. Halauksia.

10:08 ap.  
Blogger lupiini said...

Kirjoitat surusta lohdullisesti, toivoisin muidenkin surevien löytävän kirjoituksesi. Minäkin, joka elän tavallaan ainaisessa surun pelossa mutten vielä ikinä ketään menettäneenä, sain tästä lohtua jo etukäteen, lohtua ja luottamusta. Kiitos, ja voimia!

2:19 ip.  
Blogger Katja said...

Voi, miten kaunis suru. Onneksi osaat sanoittaa sen, se on vahvuus ja lahja! Lahja heillekin, jotka myös surevat ja löytävät tänne, sanojesi luo, todella!

11:18 ap.  
Blogger Airi said...

Hyvät sivut sinulla Hilla ja kauniita ajatuksia. t. Airi, Tampereelta

7:49 ip.  
Blogger Maarit said...

Kiitos teksteistäsi Hilla.

6:45 ip.  
Blogger Hilla said...

Kiitos, sivuaskel, veloena, lupiini, katja, airi ja maarit.

1:14 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home